Yhdysvallat vastaan ”muu maailma”

 

VESA SUOMINEN   
Yhdysvallat hahmottaa maailman samalla tavalla kuin suurvallat aina tekevät: se uskoo itsensä maailman navaksi. Suurvallan maailmankuva on sen poliittisesta järjestelmästä riippumatta itsekeskeinen ja yksinapainen, omaan napaansa tuijottava ja väistämättömän vainoharhainen.

Tuon maailmankuvan puolustaminen edellyttää jatkuvaa patologista valehtelua niin omille kansalaisille ja ystäville kuin vastustajillekin: Tosiasioiden kiistäminen, tietoinen harhaanjohtaminen ja sujuva valehtelu eivät kuulu ainoastaan hybridisodankäyntiin ja kyberuhkien aikakauteen.

Ne ovat aina kuuluneet olennaisena osana jokaisen suurvallan niin sisä- kuin ulkopoliittiseen keinovalikoimaan, eivätkä ne ole kovin vieraita konsteja vähän pienemmillekään valloille. Niin taustaltaan grynderi ja amerikkalainen televisiotähti kuin onkin, Donald J. Trump ei ole keksinyt tietoista kestovalehtelua politiikan välineenä omasta päästään enempää kuin entinen tiedustelu-upseeri Vladimir Putinkaan.

Voimantunto syntyy suurvallan taloudellisesta, poliittisesta, kulttuurisesta ja sotilaallisesta mahdista ja niin tämän maailman suuria kuin vähän pienempiäkin valtoja ja valtiaita usein vaivaavasta ideologisesta uskosta omaan historialliseen tehtävään ‒ oikeasti se on ylihistoriallinen ‒ kutsumustehtävään kaitselmuksen, jumalan tai Historian “valitsemana” kansana, valtiona ja messiaanisena johtajana.

Tämän historiallisen tehtävän kääntöpuoli on oman valtion ja kansakunnan esittäminen uhrina ‒ toisinaan vaikuttaa siltä, että historialla ei politiikassa juuri muuta tehtävää olekaan kuin tarjota ehtymättömiä esimerkkejä toisten jatkuvasta kavalasta julmuudesta ja meidän ikuisesta uhrin asemastamme, joka näyttäytyy joko muiden hyökkäyksen kohteeksi joutumisena tai esimerkiksi siirtomaavaltojen vaivoja säästelemättömänä uhrautumisena valkoisen miehen taakan kantajaksi valistamaan valistumattomia ja siinä sivussa ‒ valitettavasti, noblesse oblige ‒ alistamaan alistumattomia.

Historiallisia esimerkkejä kaipaavan ei tarvitse etsiä kovin kaukaa. Napoleon I:n Ranska; Englannin imperiumi ensimmäiseen ja vielä toiseenkin maailmansotaan asti;  Suur-Suomen puuhaajat; natsien Saksa; niin leninismin, stalinismin kuin jälkistalinismin kausien Neuvostoliitto; Maon Kiina; Nasserin Egypti; Idi Aminin Uganda ja Saddam Husseinin Irak riittänevät.

Nykymaailman esimerkeiksi näistä itse sepittämäänsä historiallista lähetystehtävää toteuttavista käyvät kolmen suurvallan ohella itsevaltiutta havittelevan Recep Tayyip Erdoğanin Turkki; sionistista kutsumustaan toteuttava Israel; ensin Suuren johtajan ja Ikuisen presidentin, sitten Rakastetun johtajan ja Ikuisen pääsihteerin ja viimeksi Loistavan toverin, Suuren seuraajan ja Korkeimman johtajan personoiman juche-aatteen säteilyssä kylpevä Pohjois-Korea; ikidiktaattori Robert Mugaben Zimbabwe; yhden suvun hallitsema Saudi-Arabia; karismaattisen Hugo Chávezin ja hänen seuraajansa kaoottinen Venezuela; shiiapapiston johtama Iran; Aljaksandr Lukašenkan Valko-Venäjä; Tšetšenia ja muutama Keski-Aasian ja Afrikan “tasavalta”. Entä vaatimattomasta Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä vähitellen yhä kunnianhimoisemmaksi “arvoyhteisöksi” muovautunut EU?

*   *   *

Korvaamaton vahva johtaja on yleensä mies. Hänen egonsa suuruus ei riipu hänen johtamansa valtion suuruudesta… eikä aina edes hänen terveydentilastaan. Zimbabwen diktaattorin vaimo Grace Mugabe sanoi helmikuussa 2017, että hänen aviomiehensä pitäisi asettaa ehdolle ja menestymään seuraaviin vaaleihin vaikka kuolleena ruumiina todistukseksi siitä, kuinka paljon kansa tätä “rakastaa”.

Käsitys väistämättömän historiallisen kohtalon valitusta toteuttajasta ei ole vieras myöskään omaan “pelastussanomaansa” hurahtaneille rasismin, kansalliskiihkon,  uskonnon tai jonkin muun poliittisen ideologian avulla maailmankäsityksensä sepittäneille terroristijärjestöille RAF:sta (Rote Armee Fraktion) aina eurooppalaisiin uusnatseihin, Al-Qaidaan ja Isisiin.

Filosofi Maurice Merleau-Ponty tavoitti jotain olennaista ihmisen maailmasta kirjoittaessaan, kuinka varmuus siitä että on totuuden kantaja on päätä huimaavaa: sellainen varmuus merkitsee jo itsessään väkivaltaa.

*   *   *

Venäjällä imperialismia perusteleva ideologia ilmenee myös uskomuksena, jonka mukaan Kolmas Rooma on kutsuttu ‒ kutsunut itse itsensä ‒ pelastamaan oikeaa uskoa, kristikuntaa ja länsimaista kulttuuria. Kiina taas on ikivanha Keskuksen valtakunta, jonka askel kerrallaan etenevässä imperialistisessa politiikassa muiden kärsimättömyys näyttää lasten kinastelulta.

Yhdysvallat on puolestaan noudattanut perinteisesti kutsumuskohtaloa (Manifest Destiny), joka suorastaan kaitselmuksen velvoittamana tähtäsi ensin koko mantereen valloittamiseen ja sittemmin Yhdysvaltojen maailmanlaajuiseen yliherruuteen. Yhdysvallat eroaa pyrkimyksissään Kiinasta ja Venäjästä siinä, että se näyttää olevan suurvalloista ainoa, joka tavoittelee edelleen kiistatonta maailmanlaajuista johtoasemaa.

Poliittinen ilmastonmuutos?

Nobelin rauhanpalkinnon saaneen ja kuudessa vuodessa seitsemää maata pommituttaneen Barack Obaman kahdella presidenttikaudella Yhdysvaltojen välit Krimin kaapanneeseen, itäiseen Ukrainaan tunkeutuneeseen ja Syyrian sotaan sekaantuneeseen Venäjään kylmenivät Alaskan pakkasiksi.

Presidentti Donald Trumpin myötä näyttää seuraavan paljon suurempi muutos maailmanpolitiikassa, jonkinlainen kansainvälisen politiikan pieni jääkausi, jonka hileistä hiljaisuutta rikkovat vain Valkoisesta talosta maailmalle yösydännä singahtelevat impulsiiviset tviittaukset ja Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerin tammikuussa 2017 maailman talousfoorumissa Davosissa esittämä sydämeenkäyvä vetoomus globaalin kapitalistisen vapaakauppajärjestelmän säilyttämisen puolesta.

Yhdysvaltojen presidentillä on ilmeisesti sellainenkin ongelma, että hän ei ole varma kohteesta määrätessään asevoimat toimintaan? Korean niemimaalle Pohjois-Korean pelotteeksi ilmoitettu laivasto-osasto olikin matkalla taisteluharjoituksiin ihan päinvastaiseen suuntaan, Intian valtamerelle ‒ 3 500 mailin päähän Korean niemimaalta. Lausunnot olivat luoneet lentotukialuksen kokoisen kansainvälisen uutisankan, joka eteni Koreoiden suuntaan paljon nopeammin kuin laivasto-osasto.

Trump ohitti niin YK:n kuin Yhdysvaltojen kongressin lähettäessään ohjusterveiset Syyriaan, mutta ei myöhemmin haastattelussa enää muistanut, mihin oikein oli ohjukset määrännyt. Presidentti muisti kyllä kertoneensa yhteisellä aterialla Kiinan johtajalle antaneensa käskyn laukaista ohjukset ja muisti mainita toistuvasti myös tarjolla olleen suklaisen jälkiruoan, mutta sanoi epähuomiossa FOX:n toimittajalle, että oli laukaissut ohjukset ”Irakiin”…

Rauhan- ja konfliktintutkimukseen monipuolisesti perehtynyt Amherstin Hampshire Collegen professori Michael T. Klare on hahmottanut niin Yhdysvaltojen republikaani- kuin demokraattipresidenttien vuosikymmeniä noudattamaa ulkopolitiikkaa sisäkkäisinä kehinä. Suppeimman ja Valkoisen talon näkökulmasta lähimmän piirin muodostavat Kanada, Iso-Britannia ja muut englantia puhuvat liittolaiset; seuraavassa piirissä ovat muut NATO-maat ja Japani, Etelä-Korea ja Israel; pitkäaikaiset taloudelliset kumppanit (esimerkiksi Kiinan tasavalta eli Taiwan, Filippiinit, Saudi-Arabia) ovat kolmannessa piirissä. Tämän ”riippuvuussuhteiden järjestelmän” ulkopuolelle jäävät sitten Yhdysvaltojen kilpailijat ja vastustajat, Venäjä, Kiinan kansantasavalta, Iran ja Pohjois-Korea.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on Klaren mukaan ”tähdännyt siteiden vahvistamiseen ystävämaiden kanssa ja välillä ja ulkopuolelle suljettujen maiden heikentämiseen tai eristämiseen. Tämä on toisinaan edellyttänyt lähtemistä sotaan perifeeristen liittolaisten suojelemiseksi siinä todellisessa tai kuvitellussa pelossa, että läheisemmät liittolaiset  joutuisivat vaaraan”.

*   *   *

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov julisti kansainvälisessä turvallisuuskonferenssissa Münchenissä 18. helmikuuta 2017, että länsimaiden määräämän maailmanjärjestyksen aika on ohi. Muun muassa ulkopolitiikan kysymyksiin erikoistunut think tank (ajatuspaja) Brookings Institute julkaisi helmikuussa 2017 Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiaa pohtivan analyysin.

Sitä voi lukea tavallaan vahvistuksena tutkija Klaren mallille ja vastauksena ulkoministeri Lavrovin uumoilemalle uudelle järjestykselle. Raportin kirjoittajien joukossa on niin republikaanien kuin demokraattien ulkopoliittisia asiantuntijoita. Sitä oli valmisteltu jo kesästä 2015 ja sitten modifioitu Trumpin valinnan jälkeen.

Hänen yltiönationalistinen ja isolationismin historiallisia kaikuja toistava Amerikka ensin (America First) -sanomansa ja aikaisemman ulkopoliittisen linjan kova kritiikki oli saanut Yhdysvaltojen kansainvälistä johtoroolia korostavat ulkopolitiikan veteraanit hermostumaan.

Brookingsin dokumentti on vapaasti luettavissa verkossa. Sitä silmäillessä vakuuttuu, että sen 63-sivuisesta sanomasta on koetettu tehdä mahdollisimman helppotajuinen lukijalle, joka ilmaisee useinkin omia ajatuksiaan 140 merkin tviitteinä, haluaa avustajiensa toimittavan luettavakseen korkeintaan liuskan mittaisia selosteita ja pitää graafisista käyristä ja kartoista.

Brookings-muistion karu maailmankuva on väännetty rautalangasta: kolme ydinasesuurvaltaa ja ”muu maailma” statistina niiden välissä, ainoana valinnan mahdollisuutenaan päätös siitä, kenen puolelle asettua. Asetelma on kuin suoraan elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat – tai George Orwellin teoksesta Vuonna 1984.

”Yksinkertaistaen, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan välillä syntyvää strategista kilpailua käydään kahden keskenään kilpailevan näkemyksen välillä: Amerikan [Yhdysvaltojen]  johtaman [toisen maailmansodan] sodanjälkeisen kansainvälisen järjestyksen ja sellaisen autoritaariseen näkemykseen perustuvan vaikutusalueiden [so. suurvaltojen etupiirien] järjestelmän välillä, jossa Venäjällä ja Kiinalla on paljon enemmän sananvaltaa omilla alueillaan ja sääntöihin perustuvia kansainvälisen järjestyksen elementtejä on merkittävästi supistettu.

*   *   *

Kansainvälisen politiikan tarkkailijat tyytynevät kuvaamaan sijoiltaan taas kerran syrjähtänyttä maailman menoa vain kamppailuna uusimmasta maailmanjärjestyksestä Donald Trumpin, Vladimir Putinin ja Xi Jinpingin johtamien ydinasesuurvaltojen varjossa. Yhdysvaltojen nopea ohjusisku vastauksena Syyrian hallituksen Khan Sheikhuniin tekemään myrkkykaasupommitukseen huhtikuussa 2017 osoittaa, että savuavine aseineen maailmankylään ratsastanut uusi sheriffi kiistää suoraviivaisesti oletuksen Yhdysvaltojen väistymisestä syrjemmälle maailmannäyttämöllä.

Ohjusiskun viesti oli nähtävästi suunnattu niin Syyrian veristä diktaattoria pönkittävälle Venäjälle kuin Yhdysvaltoihin valtiovierailulle saapuneelle Kiinan johtajalle. Kiina ruokkii etupihallaan puskurivaltiona Pohjois-Koreaa ja askaroi Etelä-Kiinan mereen rakentamiensa keinosaarten varustelemiseksi. Kiinan johtajan huhtikuista Yhdysvaltojen-vierailua ei voi luonnehtia jännityksen lieventymiseksi, kun sitä kehystivät isäntämaan ohjusisku Syyriaan ja sen Korean niemimaata kaitsemaan lähettämä laivaston taisteluosasto.

Syyriaan laukaistut Tomahawk-ohjukset olivat myös sisäpoliittinen viesti, joka laimensi edes hetkeksi uskottavuutta demokraattipuolueen väitteiltä Trumpin hallinnon pelottavan läheisistä suhteista Venäjään. Laskihan maiden välinen poliittinen lämpötila molemminpuolisten hurskastelujen saattelemana lähelle jäätymispistettä.

Ohjusisku korosti Yhdysvaltojen sananvaltaa suurvaltojen keskinäisessä valtapelissä samalla tavalla kuin Venäjä on tehnyt omaa asemaansa lujittaakseen, kun se on pommittanut Syyrian kapinallisalueita siviiliuhreja surkeilematta. Yhdysvaltojen enempää kuin Venäjän iskuilla ei ole mitään tekemistä sodassa tapettujen lasten puolustamisen kanssa. He ovat aina ja kaikissa sodissa vain collateral damage, valiteltavia oheistappioita, joille sodan osapuolet omistavat huomiota vain, kun kuolleet lapset ovat omia tai sotapropagandan välineeksi muuten sopivia. Elävät lapset ja heidän hätänsä eivät kiinnosta ketään.

|||

Lue lisää muualta verkosta:  

’Peace’ President? How Obama came to bomb seven countries in six years (Heather Saul, Independent 24.9.2017)

Venäjän ulkoministeri: Lännen määräämä maailmanjärjestys on tiensä päässä (Yrjö Kokkonen, YLE, 18.2.2017)

President Xi’s speech to Davos in full (Xi Jinping, World Economic Forum 17.1.2017)

Vladimir Putinin pään sisällä (Juha Kulmanen, YLE, 24.4.2015)

Building “situations of strength”. A national security strategy for the United States (Brookings, helmikuu 2017)

Turmoil at the National Security Council, From the Top Down (David E. Sanger, Eric Schmitt, Peter Baker, The New York Times, 12.2.2017)

Syria war: ’Worst man-made disaster since World War II’ (Dylan Collins, Al Jazeera 15.3.2017)

|||

Vasen Kaista on julkaissut Vesa Suomisen uusvanhaa maailmanpoliittista tilannetta historian kautta punnitsevan artikkelin Uusin maailmanjärjestys − the United Hates of America? kuudessa osassa.

Osa I: Onko aika mennyt sijoiltaan tarttuu arvioon, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump pyrkii luomaan uuden maailmanjärjestyksen, ja tarkastelee jo viime vuosisadalla esitettyjä uuden maailmanjärjestyksen toimintasuunnitelmia. (11.5.2017)

Osa II: Yhdysvallat vastaan ”muu maailma” valottaa minkä tahansa suurvallan itsekeskeistä ja yksinapaista maailmankuvaa monin esimerkein. Onko Yhdysvaltain johtaman toisen maailmansodan jälkeisen maailmanjärjestyksen korvaamassa kolminapainen järjestys, jossa tähän asti enemmän tai vähemmän vakiintuneista kansainvälisen käytöksen säännöistä ei enää juuri piitata? (12.5.2017)

Osa III “Agent Orange”  kertoo mihin presidentti Donald Trumpin saama liikanimi Agent Orange liittyy, ja havaitsee, että presidentin prioriteeteissa ei loppujen lopuksi työpaikoilla olekaan suuresti  väliä, etusijalla ovat  ympäristönsuojelun purkaminen ja sotamäärärahojen kasvattaminen – molemmat oivallisesti Agent Orangen profiiliin sopivia prioriteetteja. (16.5.2017)

Osa IV ulkopoliittista varjonyrkkeilyä käydään niin Kiinan kuin Meksikon vastaisen rajan muurien kupeessa. Kaiken kaikkiaan kaiken maailman valtioiden lajittelu hyviksiin ja pahiksiin on uudelle presidentille haastavaa, Lähi-idän kaikista valtioista on vaikea pitää lukua, Kiinasta ei koskaan tiedä, ja arvaako venäläisten kanssa pelata shakkia? (19.5.2017)

Osa V ”Onko presidenttimme hullu?” on ollut aiheellinen kysymys jo kauan ennen Trumpin aikaa. Valkoisen talon isännän keinovalikoimaan on kuulunut myös hullun näytteleminen ja päätösvallan delegoiminen tähtikarttojen tulkitsijalle. Trump on kuitenkin onnistunut kokoamaan ainutlaatuisen gallerian vainoharhaisia salaliittoteoreetikoita avustajakuntaansa. (23.5.2017)

Osa VI Auringonlaskun maa etsii syitä presidentti Trumpin ja hänen avustajiensa ristiriitaisiin ja päivästä toiseen vaihtuviin lausuntoihin. Tärkeimmillä tukijoukoilla, kuten pankkiireilla, teekutsuliikkeen äärioikeistolaisilla ja muilla ryhmillä on ristiriitaiset edut ja odotukset. Tee siinä sitten jokaisen mielen mukaista Great Americaa, kun Yhdysvallat kaiken lisäksi on menettämässä mahtiasemansa kansainvälisen kaupan ja talouden kapitalistisena keskuksena. (27.5.2017)

Kirjoitussarja päättyy ajankohtaiseen kommenttiin presidentti Trumpin matkasta Saudi-Arabiaan ja Israeliin.

|||

Sarjan tunnuskuvan kello on Bulletin of the Atomic Scientist -lehden Tuomiopäivän kello (Doomsday Clock), joka näyttää nyt kahta ja puolta minuuttia vaille keskiyötä. Kello näytti seitsemää minuuttia ennen puolta yötä kun se julkistettiin vuonna 1947. Tämän vuoden alussa se siirrettiin puoli minuuttia eteenpäin, nykyiseen aikaan.

Vain kerran, suurvaltojen vetypommikokeiden varjossa vuonna 1953, kello on ollut lähempänä keskiyötä, silloin aikaa oli jäljellä kaksi minuuttia.

Kello näytti 17 minuuttia ennen keskiyötä vuoden 1991 START-neuvottelujen jälkeen, jolloin johtavat suurvallat sopivat strategisen aseistuksen vähentämisestä.

Kellon aikaan vaikuttaa ihmisten keksimien teknologisten ratkaisujen vastuuttoman käytön luoma uhka planeetan tulevaisuudelle. Ennen kaikkea kyse on ydinsodan seurauksista, mutta myös ympäristön tuhosta.

Bulletin of the Atomic Scientist

*

Leave a Reply