Kotilääkärin kaipuu

PIRKKO SEPPI   
Taannoin jouduin identiteettivarkauden uhriksi. Joku kelmi oli saanut henkilötietoni ja ottanut nimissäni muutaman tonnin pikavippejä. Ymmärsin toki olla maksamatta laskua ja tein rikosilmoituksen. Lempäälän poliisiasemalla tuima komisario tuijotti näyttöruutua ja kirjasi tapahtumia. Tunnelmaa keventääkseni rupattelin vähän muistakin rikollisista, joita olin kohdannut: polkupyörä ja bensaa autosta oli varastettu, ja netissä tuhmat auervaarat olivat lähettäneet raha-anomuksia rakkauskirjeitten lomassa.

Komisario rypisteli otsaansa, nosti katseensa ruudulta ja äyskäisi, että voisitteko mitenkään olla hetken hiljaa, että saataisiin kirjattua tämä tapahtuma. Suljin suuni – enkä edes pahasti loukkaantunut; tärkeintä oli kai saada tiedot oikein, eikä muilla tapauksilla ollut mitään yhteyttä tähän petokseen.

Käytäntö, joka sopii äreälle komisariolle, ei mielestäni mitenkään sovi lääkärille hoitotilanteessa. Mutta niin vaan suuri osa vaivojaan valittavista saa mykkänä istua lääkärin vastaanotolla ja varoa avaamasta suutaan, ettei näyttöä tuijottavan lääkärin keskittyminen häiriinny. Nykyään tavanomaisesta viidentoista minuutin vastaanottoajasta menee kymmenen minuuttia tapahtuman kirjaamiseen, ja viidessä minuutissa lääkäri kurkkaa, mikä hätä asiakkaalla näyttäisi olevan.

Viime käynnilläni sydäntohtorillani protestoin tätä käytäntöä vastaan. Muistelin että onhan opetettu, että ihmiskehossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tulehdukset, virukset, muut pöpöt ja ärsykkeet eivät ole vain paikallisesti hoidettavia juttuja, vaan koko keho sairastaa, ja salakavalia verihyytymiä voi kulkeutua aivoihin, keuhkoihin ja sydämeen.

Koska tiedotusvälineistä olin tämän asian itselleni selvittänyt, en antanut pojan ollenkaan rauhassa tsekata mitraaliläppäni tapahtumahistoriaa tietsikalta, vaan selostin vuolaasti, että polvi on kipeä, varpaasta on lähtenyt kynsi, niska on kaatuessa niukahtanut ja vyöruusukin sairastettu – niin ja käteen on asennettu titaaniruuvi, joka kai sekin voi aiheuttaa erilaisia tuntemuksia ja sivuvaikutuksia – ainakin olo on jotenkin kummallinen. Unohtamatta, että koiranpuremaan annetusta antibiootista seurasi allergia.

Sain nuorukaisen sentään kääntymään ja ihmetellen katsomaan ihan asiattomia puhuvaa asiakasta. Hän totesi, että kun nyt tässä on kuitenkin tämä sydän, jota me hoidetaan, niin keskitytään nyt siihen. Kyllä niitä muita vaivoja kannattaa käydä näyttämässä terkkarissa tai ortopedillä.

Tämä käynti herätti taas vanhan kunnon kotilääkärin kaipuun. Enkä ole yksin tämän toiveen kanssa. Viimeksi keskussairaalassa silmätautien osaston ruuhkajonossa muiden vaivaisten kanssa kauhistelimme paikan menoa. Ainoa vuorossa oleva lääkäri oli nuori virolainen poika, joka juoksi takki hulmuten hoitajien huoneesta tutkimushuoneisiin ja selosti hoono soomi -kielellä, että kiire on kova, kun on väkeä sairaslomilla.

Täälläkin moni olisi varmaan kaivannut perusteellisempaa tietoa ja neuvontaa kuin pelkän nopean perustarkastuksen; esimerkiksi tietoa diabeteksen vaikutuksesta silmänpohjiin ja muuta.

Me mummot penkillä huokailimme, että jospa olisi vielä vanha kunnanlääkärisysteemi. Tohtori, joka tulisi kotiin välinelaukkunsa kanssa, paijaisi lapset ja koirat, kyselisi isotädin vointia ja vaarin ummetusta  ja kuuntelisi, kun kulloinenkin potilas selostaisi kaikki vaivansa päästä varpaisiin. Tohtori miettisi ja tuumailisi, mistä voi olla kysymys ja kirjoittaisi sopivat tropit, antaisi hoito-ohjeet ja tarvittaessa määräisi tarkempiin tutkimuksiin. Sellaisen käynnin jälkeen jäisi turvallinen olo – eikä vastaamattomia kysymyksiä.

Meidän naapurikylässä on sellainen ihme kuin ihan tavallista, vanhanaikaista yhden lääkärin yksityisvastaanottoa pitävä lääkärirouva, joka muistaakseni tarvittaessa tekee kotikäyntejäkin. Olen usein ajatellut, että häneltä pitäisi tilata aika. Ja kun hän tiedustelisi – kuten asiakkaalta aina tiedustellaan – että mikähän teitä vaivaa, niin vastaisin, että siitähän juuri on kysymys, kun en nimittäin tiedä.

Pyytäisin tai kysyisin, voinko ostaa tunnin hänen aikaansa, jotta saisin ihan rauhassa selostaa kaikki paikat, joista jotenkin vaimaltaa ja selvityksen siitä, mahtavatko vaivat olla jotenkin yhteydessä toisiinsa, onko joku niistä ehkä jotenkin etenevä tai vaarallinen ja pitäisikö johonkin nipistykseen peräti hoito tarjota.

En totisesti ole ainoa vanhempi ihminen, jolla joskus mahaa polttaa, päässä humisee, suonta vetää, kurkkua kuristaa, kylkeen pistää, ja joka kovin mielellään selvityttäisi, pitäisikö vaivoihin kiinnittää huomiota – ehkä joku kolotus jopa kaipaisi hoitoa. Vai pitääkö vain rauhassa odotella, että vaivat pahenevat tai paranevat.

Nykyään kuitenkin jos lääkäriin päättää mennä, ja jokin paikka puolessa minuutissa tsekataan, jää potilaalle tunne, että jos hänet asetettaisiin tunnistusjonoon muutaman muun kanssa, niin lääkäri tuskin edes osaisi osoittaa, kuka joukosta äsken kävi hänen vastaanotollaan.

Oikeaa ja väärää terveystietoa jaetaan näinä aikoina joka tuutista. Tieto vaikuttaa ja saa luonnollisesti ihmiset  kiinnostumaan omasta terveydentilastaan. Mikä tietenkin lisää ennestäänkin ruuhkaisten ja niukkojen palvelujen tarvetta.

Mahtaako edes sote – jos se joskus jonkinlaisena saadaan aikaan – korjata tätä yksilöllisen ja aidon huomion puutetta, josta potilaat kärsivät.

Kirjoittaja on akaalainen toimittaja

|||

Etusivun kuva:

Vuoden 1900 tienoilla valmistettu lääkärinlaukku, johon kotikäynneillä mahtui kaikki tarpeellinen. Kuvan on julkaissut Turun museokeskus, jonka esinekokoelmiin laukku kuuluu. Kuva löytyi museoiden Finna-palvelusta, ja se on julkaistu lisenssillä CC BY-ND 4.0.

*

Leave a Reply