Hyvästi vanha maailma?

Tamperelaisten korkeakoulujen yhdistymisen vaikutukset opetuksen sisältöön ovat saaneet yliopistolaiset liikkeelle useasti. Antti Yrjösen kuva on marraskuussa 2016 järjestetystä mielenilmauksesta.

 

Teksti: SUVI SOININEN   
Harva suomenkielinen akateeminen artikkeli on pitkään aikaan herättänyt niin paljon näkyvää keskustelua ja erilaisia reaktioita kuin Tuomas Tervamäen ja Tuukka Tomperin Niin&Näin-lehdessä (2/18) ilmestynyt ajankohtaista koulutuspolitiikkaa käsittelevä kirjoitus. Tai paremmin muotoillen: harva perusteellinen ja kokonaisvaltainen, intertekstuaalisuutta ja avoimen tieteen ideaalia pitkälti noudattava artikkeli on tällaiseen keskustelun lisäämiseen pystynyt – kyseessähän ei ole kohutwiitti tai edes kovin piiloteltuja asioita paljastava artikkeli. Sen sijaan kasvatusfilosofit Tomperi ja Tervasmäki ovat onnistuneet – heidän oman ajattelunsa ja työnsä panosta yhtään kieltämättä – kokoamaan yhteen artikkeliin vaikuttavan määrän perusteltua argumentointia ja avoimia kysymyksiä suomalaisen koulutuksen nykykenttään ja suuntaan liittyen. Yhdessä paketissa luettuna tämä on paitsi valaisevaa, myös paikoin jopa kauhua herättävää luettavaa, vaikka asiat sinänsä jo tuttuja olisivatkin.

Yksi näkyvimmistä reaktioista – harkitusta mielipiteestä ei tässä voine puhua – on oletettavasti opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen toteamus, jonka mukaan artikkeli ”kuulostaa oppositioretoriikalta”. Tämän hän ilmoitti ilman artikkelin lukemista ja myöhemminkään pika-arviotaan mitenkään korjaamatta. Menemättä liiaksi artikkeliin kohdistuvien kommenttien kommentaarin puolelle, voisi korjausliikettä kuitenkin suositella – samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta tiettyä kunnioitusta tieteentekijöille noin yleensä voisi opetusministeriltä odottaa edes siinä mielessä, että lähtökohtana ministerin omalle harkitun ja perustellun mielipiteen muodostukselle ei ole ehkä joskus lukemiensakin lähteiden oletettu samanmielisyys hallituspolitiikan ja hänen oman ”visionsa” kanssa. Mutta tämähän ei ole hallituksen ja liike-elämän tarkoitus koulutuspoliittisissa linjauksissa muutenkaan, kuten surullisen kuuluisa tapaus Tampere3 yliopistoväen syrjäyttämisessä uuden, uljaan yliopistokompleksin synnyttämisestä osoittaa.

Artikkelin varsinaiseen sisällön ja sanoman tiivistelmän voisi takautuvasti tiivistää paremmin filosofian opettaja Arno Kotron blogikirjoituksen sanoihin vuodelta 2016: digi digi digi, pää on pipi. Kotro kritisoi kirjoituksessaan erityisesti vaatimusta jäykkään prosenttilukemaan (70) sidotusta digiopetuksen määrästä lukiokontekstissa Helsingin opetuslautakunnan esityksessä. Samaa jäykkyyttä hän kritisoi myös niin sanotun ilmiöpohjaisen opetuksen 40 prosentin kiintiövaatimuksella lukio-opetuksessa. Kotro ei Tervasmäen ja Tomperin tapaan vastusta digiopiskelua ja -opetusta tai ilmiöpohjaisuutta hämärtyvine ainerajoineen sinällään, tai tarjoa tilalle esimerkiksi tämän kommentaarin kirjoittajalle vieraaksi jäänyttä ”kulttuurimarxilaista” koulutusta vaan kohtuutta ja ajattelua ennen tekemistä:

Joitakin ilmiökursseja voi olla ihan hyvä järjestää. Mutta 40 prosentin osuus on selvästi liikaa ja kertoo lähinnä siitä, että reaalimaailmasta vieraantuneilla kehityskonsulteilla on livennyt se kuuluisa mopedi käsistä. En minä uudistuksia sinänsä vastusta. Koulua pitää jatkuvasti kehittää, muuttuvassa maailmassa se ei tietenkään saa jämähtää sijoilleen, kirjoittaa Kontro.

Opettajana Kotro tietää mitä ja mistä puhuu ja kritisoi niin digihypen kuin ilmiöpohjaisuudenkin osalta heikentyviä oppimistuloksia, menetelmien ja metodien menemistä tarkoituksien edelle. Hän tuo esille muun muassa oppilaiden itsensä toiveen ”oikeasta” eli lähiopetuksesta.

Tervasmäki ja Tomperi sen sijaan arvostelevat, mitä ilmeisimmin Elinkeinoelämän keskusliiton vuonna 2015 lanseeraamaa, digiloikka-käsitettä ja siihen liittyvää toimintatapaa eli digitalisaation varjopuolien kieltämistä, kuten oppimistulosten ja silkan luetun ymmärtämisen heikkenemistä. Pisa-tulokset eivät ole ainakaan parantuneet ja Suomen monella tavalla hienon ja vientituotteenakin markkinoidun mahdollisuuksien tasa-arvoon – ei nähdäkseni tasapäistämiseen – perustuvan koulutus- ja samalla (yleis-)sivistävän järjestelmän romuttamista, kun heittäydytään opetuksessa ja oppimisessa Microsoftin, Applen ja Googlen kaltaisten suuryhtiöiden tuotteiden ja samalla tiedonkeruun ja ohjauksen armoille.

Tähän seikkaan tulen palaamaan kommentaarissani vielä lopuksi, sillä vaikka artikkeli pitkälti keskittyy asioihin, jotka ovat olleet hyvin tiedossa, niin korostan vielä, että artikkelin lukeminen kokonaisuudessaan nosti välillä hiukset pystyyn – muun muassa juuri yllämainitun seikan korostuessa varsin aiheellisesti tekstissä.

Indoktrinaatiosta

Nykyhallituksen käänteissä ei aina ole ollut helppoa pysyä mukana. Selvää kuitenkin on, että koulutusmäärärahoja on leikattu kaikilla tasoilla ennätysmäärä. Varhaiskasvatuksen osalta tämä tarkoitti ensin subjektiivisen päivähoidon ja varhaiskasvatuksen osittaista rajaamista esimerkiksi työttömien ja opiskelijoiden lapsilta. Maksuton, viisivuotiaiden varhaiskasvatuskokeilu alkaa kuitenkin tänä syksynä 20 kunnassa. Tänä syksynä voimaan astuva varhaiskasvatuslaki sisältää positiivisia asioita, kuten lakiin kirjattu kiusaamisen ja syrjinnän kielto. Kuitenkin esimerkiksi seuraavaan kohtaan vaikutusarvioinnissa on hyvä kiinnittää huomiota: ”Esityksessä ehdotetaan otettavaksi käyttöön termi avoin varhaiskasvatustoiminta nykyisen muu varhaiskasvatus -termin sijasta. Termin käyttäminen laissa yhtenäistää kuntien käytäntöjä. Laissa määriteltäisiin esityksen mukaan nykyistä selkeämmin, mitä varhaiskasvatuslain säännöksiä avoimessa varhaiskasvatuksessa tulee sovellettavaksi. Täsmentyvä lainsäädäntöä selkiyttää kuntien palveluohjauksen toteuttamista.”

Varhaiskasvatustoiminnan uuskäsitteen lisäksi lakiehdotuksessa on mainittu vanhemman tai vanhempien työllistämistoiminta, lapselle varhaiskasvatuksessa laadittava yksilöllinen suunnitelma ja melkoiset resurssit ”tietovarannon” keräämiseen. Suomeksi sanottuna ensin mainittu tarkoittaa muun muassa pyrkimystä jatkaa ja legitimoida työttömien kyykyttämistä aktiivimallin tapaan – useissa tapauksissa lähinnä työtä muistuttavassa, kontrollia lisäävässä toiminnassa. Homo Laborans -ihmiskäsityksen sijoittamista vähintäänkin näihin ihmisryhmiin lapsesta saakka, sekä huomattavasti entistä laajemman tietohistorian (tai monin paikoin viranomaisen luulo- ja tulkintavarannon) keräämistä ihmisistä. Vaikka laissa puhutaan paljon salassapitosäännöksistä, on siinä jo nyt mainittu poikkeuksia tilanteisiin, joissa näitä voidaan rikkoa.

Meille, jotka olemme kasvaneet niin sanotun piilo-opetussuunnitelmien kohteena ja osin jopa tienneet siitä, sana indoktrinaatio tulee helposti mieleen. Tältä osin Tomperin & Tervasmäen aiemman peruskoulun syntymään lopulta johtaneen koulutuspoliittisen historian käsittely poliittisten konfliktien valossa on erityisen tärkeää huomioida. Kieli ei ole neutraali väline, vaan esimerkiksi sanoilla ”kehitys” ja myös ”prosessi” (katso lakiehdotus) peittyvät helposti inhimillisten valintojen sarjat ja poliittinen tai muu eri intresseihin perustuva päätöksenteko.

Varhaiskasvattajien ja muiden opettajien skaalan vaihdellessa Laura Huhtasaaresta ties mihin, voi todella aiheellisesti kysyä, että millä oikeudella ja pätevyyksillä esimerkiksi ”yksilölliset” varhaiskasvatussuunnitelmat lapsille tehdään? Alle kouluikäisen oman mielipiteen korostaminen lakiehdotuksessa on tältä osin lähinnä naurettava. Joka tapauksessa varhaiskasvatuksen ja peruskoulun linjaukset tulevat pitkälti tällä hetkellä muualta kuin lapsien oikeiden tarpeiden ehdoilla ja hyöty- ja kustannuseräajattelu tuodaan lapsen elämään jo varsin aikaisessa vaiheessa.

Hätätila ammattikouluissa, lukioissa uudistetaan taas

Jatkuvan, lähinnä muiden ehdoilla muutetun kasvatus- ja koulutusputken läpikäytyään nuori, jos on selvinnyt aiemmista kouluvuosistaan kohtalaisen ehjänä siihen asti, jatkaa Suomessa ihanteellisesti suoraan ammattikouluun tai lukioon. Paitsi ettei se niin yksinkertaisesti hallituksen toimenpiteiden jälkeen käy: ammattikoulutuksesta on leikattu 190 miljoonaa euroa, irtisanottu 1600 ammatillisen puolen opettajaa ja siirrytty vähemmän koulutettuihin ohjaajiin erityisesti lähiopetuksessa. Tervasmäen ja Tomperin mukaan kentältä kuuluvat viestit kertovat suoranaisesta hätätilasta ammattikouluissa. Oppilaat ovat yhä enemmän omillaan opiskelemassa, mahdollisesti jo 16-vuotiaana toisella paikkakunnalla kuin huoltaja(t) ja näin ollen useimmiten ilman tukiverkkoa opiskelupaikkakunnalla.

Tätä ”kehitystä” ei nähdäkseni voi millään järki- tai edes kustannus–hyöty-rationaliteetilla puolustaa. Heitteillejättö on yleisissä keskusteluissa usein nähty käsite tässä yhteydessä. Eikä se hallituksen tai kenenkään muillakaan korulauseilla parane, saati tulevien vaalien katteettomilla lupauksilla. ”Koulutuslupaus” viime vaaleissa oli niin kokoomuksella kuin keskustapuolueellakin voimassa: ”Koulutuksesta ei leikata”. Tulokset ja toimenpiteet on nyt nähty tämän hallituksen ohjauksessa. Lasten ja nuorten osalta on nähdäkseni menossa varsin ankara karsinta – ei suinkaan ”paremman” tai ”huonomman” aineksen erottumiseksi, vaan vedettäessä linjaa lähinnä sen mukaan, miten vahva sosiaalinen ja taloudellinen tukiverkko kullakin oppilaalla on. Eikä tämä tukiverkkokaan tietenkään voi taata, ettei lahjakastakaan oppilasta syrjäytettäisi jo alkumetreillä koulutusputkesta.

Lisäksi koko putki sinällään vaatii jo melkoista uskoa auktoriteetteihin, jotka tällä hetkellä määräävät erityisesti suuret yritykset. Tämä on tietenkin väite, mutta eduskunnan alettua silputa ennätysvauhtia lobbarilistojaan on sitä yhtä vaikea kumota kuin perustella – ja yksi opintojen pääasiallinen vaikutus, jokaisella asteella ja viimeistään ammattikoulussa tai lukioissa pitäisi kuitenkin olla ihmisen, yksilön oman arvostelukyvyn ja harkinnan kehittäminen ja kehittyminen. Mutta tällaiset ihmiset ovat aina vaaraksi hallitseville tahoille ja kulloinkin hallitsevalle ideologialle.

Valtion kontekstissa luulisi jo opitun historiasta, että juuri mikään ei ole niin vaarallista ja lyhytnäköistä kuin sokea uskominen ja sen uskomuksen säilyttämisen vaatimus yhtenäisenä perustellun epäilyn sijaan. Viimeksi mainittu koskee niin poliittisia ideologioita, uskontoja kuin niin sanottuja tieteellisiä ihmis- ja luontokäsityksiäkin. Monimuotoisuus on biologiassa ja eliölajien kohdalta hupenemassa ennätysvauhtia ja suomalaisessa kasvatus- ja koulutuspolitiikassa hieman analogisesti jäämässä myös harvojen ulottuville. Teetkö todellisuudessa valinnan ja millaisen, kun salatut algoritmit hallitsevat pääasiallista oppimisympäristöäsi jo yhä pienemmästä saakka?

Managerialismia kohdusta hautaan

Markkinaliberalistiset piirit tuntuvat yhä uskovan johonkin sellaiseen, jolle eivät näe vaihtoehtoa, ja jota kutsun ”yksilöllisyyden harhaksi”. Ihmiselle kuluttajana ladataan kovin paineita olla esimerkiksi ekologinen, vaikka samaan aikaan lukiossa opiskelijoilla ei ole varaa oppikirjoihin tai edes vaadittuun tietotekniikkaan. Osa uskoo ilmeisesti pelastavansa ympäristön niin sanotuilla vihreillä valinnoilla ja tätä myös nimenomaan markkinoidaan kuluttajille. Ikävä kyllä ihmiselle itselleen terveellinen ruokavalio ja esimerkiksi luomutuotteiden saatavuus ja hinta kulkevat omissa hintaluokissaan verrattuina bulkkituotantoon.

Kirjastolaitos onneksi voi Suomessa yhä kohtalaisesti, joten mainitut Google, Microsoft ja Apple tai muut yritysjätit eivät suoraan pääse ohjaamaan kaikkia ihmisten mahdollisuuksia tietoon ja kulttuuriin. Mutta esimerkiksi siitä ilosta, ettei musiikkinsa tai edes tv-ohjelmansa lomassa kuulisi ja näkisi jatkuvasti keskeyttäviä mainoksia, pitää tietenkin maksaa erikseen. 

Lukion ainevalinnat ja niihin liitetty yhteys korkeakoulujen opiskelijavalintoihin matematiikan korostuessa erityisesti humanististen- ja yhteiskunnallisten aineiden kustannuksella, ovat yksi osa nykyhallituksen managerialistista koulutuspolitiikkaa. Noudatetaan yhä talouskasvuun kiinnitettyä hyvinvoinnin mallia, vaikka tosiasiassa talouskasvu elintason ja muun ”hyödyn” mittarina on vanhentunut. Veroparatiiseihin matkaavat summat (suur)yritystukien ja osinkojakojen maassa takaavat ensinnäkin jo silkat kirjanpidolliset vaikeudet ja sen, että vaikka valtiontalouskasvu olisi suurtakin niin nykyisellä varallisuuden ja tulojen jakamistavalla yhä harvemmat hyötyvät siitä. Eivätkä hekään kovin pitkään, sillä ympäristötuhot muun muassa kaivosteollisuuden holtittomuuden vuoksi ovat yhä useammalla suoraan vastassa kotiovella.

Jos olettaa, että rikkaana eläminen turvakameroiden vahtimana muurin takana – kunnes vähintään ekologinen suurkatastrofi iskee – on ”vapautta valita”, niin siinä tapauksessa nykyistä koulutuspoliittista ja samalla sosiaali- ja terveyspoliittista linjanvetoa kannattaa jatkaa. Samalla oppilaiden ja opiskelijoiden kannattaa muistaa, etteivät erotu liiaksi muista – Google ja kumppanit sekä viranomaisten pitämillä rekistereillä on yhä enemmän informaatiota ja disinformaatiota jokaisesta koulutusputken läpäisseestä oppilaasta/-opiskelijasta.

Jätän kommentaarini tähän – ottamatta erikseen ammattikorkea- ja yliopistoa esille. Sein lassen – eli silleen jättämisen kohdalla tässä vaiheessa kommentoimani koulutusputken jälkeen ammattikorkeakoulu tai yliopisto vastaanottaisi nykyisen koulutuspoliittisen visiotyön annettuna kulminaatiovuotena 2030 siis opiskelijat, jotka ovat (suurimmalta enemmistöltään) saaneet hyvät lähtökohdat opiskelulleen lähipiirin antaman taloudellisen ja henkisen tuen ansiosta. He ovat ohittaneet koulutuksessaan ja samalla elämässään ”turhat” aineet ja kiemurat, jotka eivät elinkeinoelämää miellytä.

Tomperin ja Tervasmäen kritisoima Suomeen tupattu managerialistinen ohjaus ja ideologia koulutuksessa ei ole juurikaan muita totalitaristisia malleja parempi. Keinotekoinen kiire ja kiihtyvä vauhti pitävät vähintään huolen siitä, ettei kaiken maailman pohdiskeluihin ja muuhun kuin ammattiuraa tukevien ihmissuhdeverkostojen luomiseen saati koko järjestelmän kyseenalaistamiseen yksinkertaisesti jää aikaa. Koulutuspolitiikassa todella on kyse arvovalinnoista, vaikka sitä niin sanotut markkinavoimat näyttävät ehkä joistakin neutraalisti säätelevän. Kylmä fakta sen sijaan on, että liikemies- ja naishallitus on leikannut koulutuksesta 1,5 miljardia euroa. Jos joillakin menevät kotitalouden ja julkisen talouden varat sekaisin niin tämä hallitus kohtelee ”alamaisiaan” ja luontoa kuin omaansa – eikä tässä varsinkaan piiskaa säästellä.

Tomperi ja Tervasmäki ehdottavat nykypolitiikalle ja käytännöille myös vaihtoehtoja avoimen lähdekoodin käytöstä demokratiakasvatukseen. Silti, vaikka miten tiedostamme, että näennäinen kiire on sinänsä yksi vallanpitäjien tehokkaimmista hallintakeinoista ”länsimaisissa demokratioissa”, niin kello käy silti melkoisen armottomasti valintamahdollisuuksien supistumisen suuntaan. Harva meistä enää aikuisena tai lähes aikuisena opettelee lukemisen tai luonnontieteiden perusteita, saati latinan alkeita tai muuta ”turhaa”. Kysymys kuuluu siis, kuinka monta nykyistä ja tulevaa sukupolvea Suomella on varaa haaskata ikuisen talouskasvun mallin mukaiseen ahneuteen ja itsekkyyteen perustuvan koulutuspolitiikan vuoksi?

Lisää aiheesta muualla verkossa

Tervasmäki, Tuomas & Tomperi, Tuukka, Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa”. (niin & näin 2/2018)

”Kuulostaa opposition retoriikalta”, torjuu opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen kritiikin, jonka mukaan koulutusuudistukset olisi tehty vain elinkeinoelämän ehdoilla (Helsingin Sanomat 14.7.2018)

Lukijalta: Ministeri vähätteli tutkijoiden tekstiä lukematta sitä – akateeminen asiantuntijuus ansaitsisi päättäjien arvostuksen (Satakunnan Kansa 26.7.2018)

Arno Kotron blogi: digi digi digi, pää on pipi 

Arno Kontro: Meistä tuli liian kilttejä (Opettaja-lehti)

Koulutusleikkausten määrä on korjattu 1,9 miljardista eurosta 1,5 miljardiin euroon 17.8.klo 20.25.

*

Leave a Reply