Kirjokannet kirjasilla: kansikuvituksen moninaisuudesta

Teksti ja kuvat: OSKARI JOKINEN
Kapitalistisessa maailmassa, jossa useimmat asiat tehdään myyntiä varten, joutuu jokainen tavara perustelemaan olemassaolonsa hyödyllisyydellä tai houkuttelevuudella. Viihdetuotteetkin joutuvat usein myymään itsensä kansikuvina ja juonitiivistelminä. Vielä toistaiseksi suurin osa kirjoista hankitaan paperisina versioina. Oikein valittu nimi ja kansi ovat siis edelleen avainasemassa, kun lukija tarttuu tulevaan lempikirjaansa.

Kansitaiteen kehitys on ollut huimaavan nopeaa. Tavallinen kulutustarkoituksiin hankittu kirja verhottiin usein vielä 1950–1970-luvuilla maanläheisiin väreihin ilman kummempaa kuvitusta ja kirjan nimikin oli kenties vain selkämyksessä. Painotekniikan ja myynninedistämisen kehittyessä viime vuosikymmeninä ovat kirjojen kansiin hypänneet kaikki mahdolliset värit ja kuvat abstrakteista roiskeista valokuviin.

Dyyni-tieteiskirjallisuussarjan toisen trilogian kansikuvissa on monille scifi-pokkareille tyypillistä värikästä retrofuturistista otetta.

Kertakäyttökuvat

Eräs toverini on useaan otteeseen ihmetellyt, miksi kirjojen kansia kunnioitetaan tästä tärkeästä asemasta huolimatta niin vähän. Musiikkilevyjen kohdalla on itsestään selvää, että musiikki ja julkaisun visuaalinen ilme ovat kokonaistaideteos: levynkansi suunnitellaan huolella bändin imagoa ja musiikkia vastaavaksi, eikä se yleensä vaihdu, vaikka painos uusittaisiin. Samaa ei voi sanoa kirjoista. Jotkin kirjat ovat erityisen tunnettuja muistettavista kansistaan, mutta silti useimmat teokset käyvät lävitse useampia kansia uusintapainostensa myötä.

Kun lukijat ajattelevat vaikka Sinuhe egyptiläistä, Tuntematonta sotilasta, Taru sormusten herrasta -suomennosta tai suomenkielisiä Harry Pottereita, on useimmilla varmasti mielessä se tietty legendaarinen ja mieleenpainuva kuvavalinta. Vaikka tulevissa painoksissa tämä vaikutelma vesitettäisiinkin, on joidenkin kirjojen kohdalla onnistuttu osumaan napakymppiin ehkä pysyvästi.

Kansien kirjo

Jatkuvuuttakin on kuitenkin joskus onnistuttu luomaan. Luultavastikin maailman suosituin kustantamo Penguin Books on tehnyt loistavaa työtä popularisoidessaan vanhoja klassikoita pokkarimuodossa. Kirjoille on laadittu tyylikäs ja yhdenmukaisen ulkoasu, jossa kansikuvaksi on valittu kirjan teemaan sopivaa taidetta.

1980-luvulla kustantamo Kirjayhtymä käänsi useita scifi-klassikoita, joille laadittu ulkoasu on ainakin omissa silmissäni nykypäivänä jopa retrofuturistinen. Kirjoista joutuukin usein pulittamaan antikvariaateissa keskimääräistä enemmän, epäilemättä saavutetun tyylikkyyden vuoksi. Niinikään 1990-luvulla WSOY:n FAN-sarjassa julkaistiin ulkomaista kauhua, tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa, jonka kannet ovat punasävyssään tunnistettavia ja klassisen näköisiä. Kansikuvissa itsessään ei juuri ole kehumista, mutta johdonmukainen ulkoasu saa tunnistamaan sarjan kirjat jo kaukaa.

Penguinin, WSOY:n ja Kirjayhtymän julkaisusarjoissa on kehitetty yhdenmukaiset raamit, jotka kuitenkin sallivat yksilöllisen tyylin kullekin kirjalle. Joskus onnistuneesti, joskus ei.


Kirjasta tehtyä elokuvaa kannessaan esittelevä kansityyppi on ehdottomasti useimpien kirjanystävien halveksima arkkityyppi. Elokuvakannet haastavat kirjoihin liitetyn arvovallan ja materialismin vastaiset vaateet. Elokuvakansi antaa ymmärtää, että tämä teos nähdään nimenomaan elokuvana ja kirja, vaikka olisikin ilmestynyt ensin, on vain sivulause, vähäpätöinen jälkijättöinen keksintö. Ajattoman taiteen sijasta kirja halvennetaan elokuvan mainokseksi. Elokuvakannelliset kirjat luultavasti myyvät tavanomaisia painoksia enemmän, etenkin tunnetun elokuvaversioinnin jälkimainingeissa, minkä luulisi olevan kirjalle itselleen vain hyväksi. Kirjafanin ideologiaa tämä ikävä pohjavire kuitenkin kaihertaa.

Myös elokuvakansissa on eroja. Mikä tahansa kansi on helppo pilata ylimääräisillä selostuksilla kirjan vaikuttimista ja sisällöstä.

Roskan retrous

Niin sanotut pulp-romaanit ovat oma mieleenpainuva lukunsa. Etenkin 1900-luvun alussa julkaistiin rutkasti kehnolaatuiseksi katsottua fantasia-, scifi- ja seikkailukirjallisuutta, jotka omana aikanaan kelpasivat vain kierrätyspaperille ja aikakauslehtiin painettavaksi. Nykyaikana monet tällaiset kirjailijat, kuten H. P. Lovecraft, Edgar Rice Burroughs ja Robert E. Howard, ovat lähes jokaiselle tuttuja ainakin teostensa kautta ja joissain tapauksissa tärkeä osa länsimaisen kirjallisuuden kaanonia.

Aikansa roskakirjallisuus kehitti imagolleen sopivan sensaatiomaisen kansikuvaston, joka nykyaikana on jopa retro, vaikkakin tietysti monesti sopimaton. Raavaista machomiehistä ja vähäpukeisista avuttomista naisista koostuva kuvasto on vähintäänkin seksististä, mutta oikeastaan monessa kohtaa myös harhaanjohtavaa. Lovecraftin ja monen muun kosmista ja goottilaista kauhua kirjoittaneen kirjailijan teoksia julkaistiin runsaasti muun muassa “Weird Tales” -lehdessä, joka oli 1900-luvun alussa kunnostautunut lajityypilleen uskollisissa kansikuvissa. On hyvin vaikea kuvitella, miten bikinihaarniskoihin ja kevyisiin yöhepeneisiin sonnustautuneet naishahmot tai raavaat soturiurhot kuvaavat Lovecraftin hidasta, maalailevaa ja toisinaan nihilististä kauhukirjallisuutta, jossa romansseilla tai oikeastaan edes ihmissuhteilla ei juurikaan ole sijaa.

Kioskikirjallisuus on yleensä suorapuheista ja kansissa ei hienostella.


Sivumennen sanoen,
Tähtien sota IV: Uusi toivo-elokuvan eräs alkuperäisistä julisteista on syyllistynyt samantyyliseen pulp-estetiikan sanelemaan harhaanjohtamiseen. Julisteessa Prinsessa Leia keikistelee ja Luke Skywalker kohottaa valomiekkaansa ilmaan urheilullisten lihasten pilkottaessa hulmuavan paidan alta. Koko komeuden taustalla häämöttää Darth Vaderin pahaenteinen hahmo. Juliste on oikeastaan melko tyylikäs, mutta en muista nähneeni julisteen vatsalihaksia missään vaiheessa näyttelijä Mark Hamillin yllä.

Tietokirjat eivät irrottele

Tietokirjojen kannet antautuvat harvemmin kaunokirjallisuudelle varattuun iloitteluun. Etenkin oppikirjoille on tyypillistä hyvin steriili ulkonäkö. Kanneksi riittää yleensä kirjan nimi, kenties värisekamelskaisen taustan saattelemana. Kirjasinvalinnassa saatetaan joskus ottaa vapauksia. Filosofien teoksissa ja elämänkerroissa on joskus myönnytty painamaan kyseessä olevan ajattelijan tai henkilön kasvot. Joskus historiankirjat venyvät historiallisille romaaneille tyypilliseen aikakaudelle soveltuvaan kuvataiteeseen.

Kenties tietokirjat pyrkivät steriilillä ulkoasullaan pukemaan ylleen asiallisuuden viitan; liian lennokas kansi tai nimi houkuttelisivat luulemaan teosta kenties kaunokirjallisuudeksi! Voi toisaalta olla niinkin, etteivät yliopistojen kirjapainot työllistä graafisia suunnittelijoita.

Tamperelainen kustantamo Vastapaino on toisaalta etenkin 2000-luvulla hajottanut muottia nokkelilla ja tyylikkäillä kansikuvillaan. John Quigginin Zombitalous on varustettu nimen mukaisella tyylikkäällä ja kantaaottavalla zombilaumalla. Yanis Varoufakiksen Maailmantalouden Minotauros on asettanut Setä Samulin päähän niinikään kantaaottavat häränsarvet. Kaikkein pisimmälle uskaliaassa kansisuunnittelussa pääsee Mark Blythin Talouskuri – vaarallisen opin historia. Partaterää pitkin mateleva etana ei voi olla mitään muuta kuin kryptinen viittaus Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaan. Viittauksen merkitys ei tosin ole tullut minulle aivan selväksi.

Raflaavuuteen voi pyrkiä myös tietokirjoissa.

Kansilla on väliä

Kirjasarjoja ostettaessa kirjojen ystävän tärkeäksi huoleksi nousee kirjojen saaminen samasta painoksesta. Useamman kirjan sarjaan kuuluvan niteen ostaminen yksittäisenä voi myöhemmin kostautua, kun jatko-osia myydäänkin pelkästään jostain toisesta painoksesta. Kirjahyllynsä suoraa linjaa vaaliva saattaa joutua taipumaan, ellei ole valmis päivittämään nettikaupan sivua viikkotolkulla siinä toivossa, että tyly merkintä ”Ei varastossa” muuttuu muotoon ”Saatavilla”.

Toinen toverini on todennut, että hänen mielestään hinnat eivät kuulu kirjoihin. Useimmille onkin tavanomaista riipiä ostamistaan tavaroista hintalaput pois niitä rumentamasta. Liittyneekö tähänkin ilmiöön rahan ja hinnan esiin loihtima ajatus maallisesta materiaalisuudesta. Vaikka on kiistatonta, että kokonaisvaikutelmaa valkoiset liimalaput hieman rikkovat, on kuitenkin omasta mielestäni mielenkiintoista nähdä, miten paljolla (tai ennen kaikkea vähällä) monille ihmisille tärkeä tavara voikin liikkua.

Ylärivin Sprawl-trilogiaa hankittaessa kansien loistava futuristinen design oli määräävänä kriteerinä. Alarivin Bridge-trilogiaan tultaessa vaatimukset olivat jo alentuneet.

Kirjaa ei pidä tuomita kantensa perusteella, sillä ulkonäkö voi pettää. Toisinaan kustantamoiden suunnittelijat yltävät ylimaallisiin suorituksiin, joita voi hämmästellä vuosia jälkikäteen. Eräs tietty painos tieteiskirjallisuuden klassikosta Do Androids Dream of Electric Sheepistä? on onnistunut saavuttamaan kenties ylittämättömän abstraktin roiskeen tason, joka luultavasti ei saisi useimpia tarttumaan kirjaan sen nimeä tuntematta. Kuvaako kansi kenties impressiota androidien näkemistä unista vai sähkölampaan villan uumenia?

Markiisi de Sadea mukaileva Guillaume Apollinairen irstas ja sadistinen Hirveä Hospodar ja Nuoren Don Juanin urotyöt (kaksi teosta, jotka suomennettuina jostain syystä julkaistaan aina yhdessä) on varustettu yhtä lailla harhaanjohtavin kansin. Häpeämättömällä kioskien lehtiosaston ylähyllyille ja Harlekiini-romaaneihin kuuluvalla estetiikalla kuvitettua suomennosta kehtaa vaivoin pitää edes esillä, saati lukea julkisesti. Ainakin romantiikka tarinoista on kaukana, jonka vuoksi toivon, ettei ainakaan jälkimmäisten kirjojen ystäviä ole teokseen tarttunut. Tarkemmin ajatellen, törkeää liippaava kuvitus sopii teokselle paremmin kuin hyvin. Sen sisältö kun ei ole yhtään sen korrektimpaa.

Kyseenalaista kansikuvasuunnittelua kahdella eri skaalalla. Hirveän Hospodarin kansikuva lähenee kirjasinvalinnallaan jo taidetta.

 

Lisää aiheesta Vasemmassa Kaistassa:

Talouskuri – vaarallisen opin historia (20.12.2017)

*

Leave a Reply