Ihmiskunnan iltarusko? Luonto on poliittinen kysymys

Vesa Suomisen artikkeli Ihmiskunnan iltarusko? ilmestyy joulukuussa 2018 neljässä osassa. Tämä on ensimmäinen osa. (Tunnuskuva: Cai Melakoski)

 

Teksti: VESA SUOMINEN
Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) 8. lokakuuta 2018 julkaiseman
Global Warming of 1.5 °C -raportin ja koko ilmastonmuutoskeskustelun nostattaman reaktion voi summata parilla lehtiotsikolla, jotka edustavat realistista näkemystä siitä, menikö varoitus perille kansalaisille ja poliitikoille.

Kai Hirvasnoro otsikoi kirjoituksensa: ”Yhden päivän ilmastoherätys?” (Kansan Uutiset 12.10.2018). Roope Mokka luonnehti ilmastokeskustelua ”sivustakatsojien ilmastokatastrofiksi” (Yle, kolumni 13.10.2018). Susanne Salmi ennakoi tulevien eduskuntavaalien ilmastoteemaa: ”Ilmastovaalit ovat suuri huijaus” (Ylioppilaslehti, pääkirjoitus 6.9.2018).

Samat kommentit sopisivat kaikkeen ympäristöä koskevaan tutkimustietoon ja uutisointiin, esimerkiksi Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n tuoreimpaan tietoon kasvihuonekaasuista ja Maailman Luonnon Säätiön WWF:n Living Planet -raporttiin.

‒ Tai kansainvälisen tutkijaryhmän vuonna 2006 julkaisemaan arvioon, jonka mukaan maailman kalakantoja ja merinisäkkäitä uhkaa sukupuutto vuoteen 2048 mennessä.

Markettitarjousten norjanlohta ja muita kassikasvatteita popsivat nykysuomalaiset ovat arvioineet silakan, yhden maailman parhaista ruokakaloista, kelpaavan enää troolinriipimäksi rehuksi kirjolohille ja turkistarhoille.

Väliäpä tuolla, kaloihin kun kerääntyy niitä ikäviä ympäristömyrkkyjäkin. Ja marketin hyllyltä on kassilohen vaihtoehtona jo piankin poimittavissa vaikkapa tölkki suussa sulavaa kasvisperäistä tonnikalajäljitelmää, made in USA.

JuiceLeskinen taisi aikanaan runoilla, että lapset eivät enää tunnista muuta kalaa kuin kalapuikon. Silakallakin menee hyvin enää Strömsössä…  

* * *

Mihail Bulgakovin satiirissa valikoitu ravintolayleisö saa tiedon tunnetun henkilön kuolemasta. Hälisevä ja puliseva joukko pohtii hetken kiihkeästi, millaista osan- ja kannanottoa suruviesti heiltä edellyttäisi. Joku ehdottaa, että on viipymättä lähetettävä sähke jonnekin, mutta kukaan ei tiedä kenelle, minne ja millainen.

Hiljalleen ensi kiihtymys laantuu. Joku ottaa ensin salaa ja sitten jo avoimesti ryypynkin ja rupeaa nauttimaan keskeytyneestä ateriastaan. Eihän vainajaa hyödytä, että muut ovat nälissään.

Tuon eliittiravintolan yleisö sopii vertauskuvaksi länsimaiden reaktioon niin hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin, IPCC:n viimeisimmänkin ilmastoraportin kuin Katowicen ilmastokokouksen (Cop24) johdosta. Tiedotusvälineet ovat pari päivää täynnä ”sähkeitä” ja ähkeitä, voivottelua ja päivittelyä. Ja siihen se jääkin.

Luonto on poliittinen kysymys

Ronald Reagan tokaisi kerran, että puut saastuttavat enemmän kuin autot. Joku koiranleuka ripusti hänen vaalikiertueensa varrelle puuhun kyltin: ”kaatakaa minut ennen kuin tapan taas”.

Homehtuneinkaan suhtautuminen ympäristöön ei Suomessa kumpua ainakaan avoimesti  ihan tuollaisesta sokeudesta; mutta luonnon ja ympäristön ensisijaisuuden puolustaminen hyötynäkökohtien kustannuksella on monelle haihattelua viidennen luokan kysymysten parissa.

Poliittista likinäköisyyttä tehostaa, että Suomi on pinta-alaltaan kohtalaisen iso ja harvaanasuttu maa. Lievestuoreen lipeälammelta Talvivaaran ”ihmeeseen” Suomessa on vaikeampi hahmottaa luonnon haaskaavaa ryöstökäyttöä kuin siellä missä viimeisen joen, järven, metsän, soraharjun, pohjavesialueen tuhoaminen merkitsee ihmisille enemmän koska ”luontoa” on jäljellä vähemmän.

Luonto ymmärretään raamatullisesti: se on jostakin ”annettu” ihmisen käytettäväksi. Se on ympäristö, kohde, väline tai puitteet jollekin inhimilliselle toiminnalle. Ympäristö altistuu ja alistetaan milloin millekin: kilpailukyvylle, infrastruktuurille, työpaikkojen luomiselle, asumiselle, rakentamiselle, vapaa-ajan toiminnoille. Ja luonto on kovin monen mielestä kertakäyttöinen raaka-ainevarasto ja kaatopaikka.

”Kilpailukyky” ja todelliset tai kuvitellut ”uudet työpaikat” ajavat aina ilmaston ja ympäristön etujen edelle ja tarpeen vaatiessa niiden yli. Tämä on jatkoa menneen teollisen maailman tarmoa ja testosteronia joka huokosestaan pursunneelle ”historia on edistystä” -ajattelulle. Luonnonvarojen tuhlaava ryöstökäyttö kuvitellaan edelleen ”edistyksen” veturiksi, historian vääjäämättömäksi lineaariseksi jatkumoksi, tulevaisuuteen johtaviksi ratakiskoiksi.

Edistys vaatii veronsa. Elinkeinoelämä ja ammattiyhdistykset olivat vuonna 2013 yhteisrintamassa vastustamassa EU:n vaatimaa Itämeren laivojen käyttämän polttoaineen rikkipitoisuuden alentamista. Olihan hinta talouselämän kannalta korkea, mutta ihmiselle halpa. Laivojen rikkipäästöjen arvioitiin Euroopassa jouduttavan vuosittain vain noin 50 000 ihmisen ennenaikaista kuolemaa.

* * *

Worldwatch-instituutin perustaja Lester R. Brown sanoi ranskalaiselle päivälehdelle antamassaan haastattelussa vuonna 1996, että ihmisen ”sota maapalloa vastaan on käsillä ja jo alkanut”.

Brownin sotavertausta voi jatkaa. Alueilla, joilla ilmastonmuutoksen tuhot ovat toistaiseksi vähäisimpiä, eletään nykyisin kuvaannollisesti sanoen ”viimeistä rauhan kesää” kuin ihmiset ennen toista maailmansotaa. Eurooppalaiset torjuivat silloinkin ajatuksistaan vääjäämättä lähestyvän kriisin merkit. Ja ainahan löytyy niitä, jotka ovat valmiita paistattelemaan hetken julkisuuden valokeilassa ja lupailemaan ”rauhaa meidän ajaksemme”.

Television huolella rajattuja sadunomaisia luontodokumentteja katsellessa ei huomaa, että niiden kuvaamaa, ihmisen vaikutuksesta riippumatonta luontoa ei ole enää olemassakaan tällä planeetalla. Ne antavat todellisuudesta yhtä luotettavan käsityksen kuin tietokonenäytön puleerattu luontoaiheinen taustakuva tai Taru sormusten herrasta -elokuvan lavastettu satumetsä.

Kun puhumme ympäristöstä, tarkoitamme omaa ympäristöämme, ihmisen ympäristöä. Luonnolla ei ole siitä itsestään erillistä ”ympäristöä”. Vain ihminen on erottautunut muusta luonnosta. Ja tuo erottautuminen näkyy.

Muovia on löytynyt niin Amazonin piraijoista kuin Mariaanien haudan syvimmästä kohdasta. Meri lähetti taannoin pullopostia Ison-Britannian rannoille: viitisenkymmentä vuotta meressä ajelehtinut muovipullo oli lähes uuden veroinen. Ja Himalajalla, maailman katolla, jäätiköt sulavat kiipeilyturistien jaloissa. Ernest Hemingway ei kirjoittaisi enää Kilimanjaron lumia

Maapallolle on koittanut antroposeeni, ihmisen maailmankausi tai ehkä paremminkin kapitalismin pääomien hallitsema maailmankausi. Vallitsevissa rosvokapitalismin oloissa se näyttää merkitsevän luonnon jäljellä olevan monimuotoisuuden ja samalla ihmisen kasvavaa uhanalaisuutta väestöräjähdyksen ja kiihtyvän kaupungistumisen oloissa.

Puolet maapallon väestöstä elää jo kaupungeissa, ja se toinenkin puoli näyttää muuttavan perässä muutaman vuosikymmenen kuluessa. Ja noiden muutaman vuosikymmenen kuluttua maapallolla elää ehkä kymmenen miljardia ihmistä. Kuka ja mikä heidät ruokkii?

Pääoma on kansainvälistä ja kapitalismi ”globaalia”, mutta luonto ja siihen kohdistuva tuhoisa paine näyttäytyy usein edelleen vain ”kansallisena” tai paikallisena. Se on suorastaan topeliaanista satuilua Suomen puhtaasta luonnosta tai jonkin harvinaisen hyönteis-, eläin- tai kasvilajin tai oman lähiympäristön suojelemisen tärkeydestä, vaikka kysymys on ollut jo vuosikymmeniä koko maapallon elinkelpoisuudesta.

Coca-Cola Companyn ja muiden uljaiden maailmanpelastajien sponsoroiman Maailman Luonnon Säätiön söpöt panda-maskotit symbolisoivat hyvin luonnon ja ympäristön kuittaamista taloudellisille hyötyarvoille alistetuksi suojelukohteeksi, virkistys- ja viihtyisyyskysymykseksi.

Maailmanlaajuinen kehitys on johtamassa kokonaan toisenlaisiin oloihin kuin ”avoimen ‒ ettei peräti eettisen ‒ markkinatalouden” ja äkkiä muka demokratian pelisääntöjä noudattavan kapitalismin hartaat uskovaiset luulottelevat.

Politiikka on kamppailua kehityksen suunnasta

Ilmasto- ja ympäristökysymyksiin keskittyneessä Grist-verkkolehdessä (5.12.2018) Kate Yoder oli huolissaan ”sanasodasta”. Hän pohti, heikentääkö ilmastonmuutoskeskustelussa käytetty, käsityskantoja toisiaan vastaan lietsova hyökkäävä ja sotaisa sanasto kykyä selvitä tuosta muutoksesta.

Kansalaiskeskustelu ja tiedotusvälineet näyttävät tosiaan myös politisoivan ja kärjistävän ilmasto- ja ympäristökeskustelua? Se on hyvä. Ilmastonmuutoksesta käytävän keskustelun ei tarvitse aina olla ”sotaisaa”, mutta poliittista kampailua se väistämättä on. Se on taistelua kehityksen suunnasta. Ja jos Lester Brownia on uskominen, sodassahan me olemme, tuhoamissodassa ”omaa” planeettaamme vastaan.

Yhteiskunnallisen keskustelun osapuolten linnoittautuminen faktojensa taakse ja oman kannan ”puhtaan” tieteellisyyden tai silkan tervejärkisyyden todistelu on harhaanjohtavaa, jos synnytetään mielikuva poliittisten päätösten toissijaisuudesta kun puhutaan koko maapallon elinkelpoisuudesta.

Käsitys ilmaston ja ympäristön tilasta ja tulevaisuudesta riippuu aina myös poliittisista näkemyksistä eikä vain viileistä tutkimustuloksista. Ilmaston ja ympäristön tilasta käytävä keskustelu on poliittista ja välillä kiihkeää, koska sitä käydään ihmisen toimien vaikutuksista ja ihmisen vastuusta. Kuinka voisimme olla ”puolueettomia” omassa asiassamme? Me asumme täällä!

Kun 44 prosenttia suomalaisista kertoi kyselytuloksen mukaan Kehitysyhteistyön palvelukeskukselle (Kepa, nykyinen Fingo) joulukuussa 2010 pitävänsä teollisuusmaita päävastuullisina ilmastoon vaikuttavista päästöleikkauksista ja kun yli puolet suomalaisista kertoi vuonna 2015 haluavansa sisällyttää ilmastonmuutoksen hillinnän hallitusohjelmaan, he ottivat kantaa politiikkaan.

Ilmasto- ja ympäristökysymysten poliittisuus ei tarkoita, että kansalainen tai poliitikko saisi valehdella tosiasioista. Se tarkoittaa vain, että tieteellisen tutkimuksen tehtävänä on selvittää tutkimuskohteeseensa, esimerkiksi ilmastoon ja sääoloihin vaikuttavat seikat ja niiden keskinäiset suhteet ja ehkä mallintaa ja ennustaa mahdollisimman hyvin seurausvaikutuksia.

Politiikan tehtävänä taas on löytää vastauksia siihen, kuinka ihmisten pitäisi ratkaista syntyneet ja synnyttämänsä yhteiskunnalliset ongelmat käyttämällä tutkimustuloksia hyväksi.

Vahvasti yksinkertaistaen voi sanoa, että ilmastonmuutosta koskeva tutkimus koettaa vastata kysymyksiin ”mitä tämä on, mistä se johtuu ja mitä siitä seuraa”. Politiikka koettaa vastata kysymykseen: ”mitä sille pitäisi tehdä?”

* * *

Saksalainen ekologi kiisteli ihmisen levittämien vierasperäisten kasvi- ja eläinlajien uhkasta trooppisiin sairauksiin erikoistuneen lääkärin kanssa. Ekologin mielestä tulokaslajit eivät olleet uhka, lääkärin mielestä ne voivat olla vaarallisia:

”[Toimittaja]: Tekö näette tässä keskustelussa myös ideologisia vaikuttimia?

[Ekologi]: Kotoperäisen ja vieraan jyrkkä erottaminen on ideologista jatkoa Kolmannen valtakunnan ajattelutavalle. Herra D[–] operoi käsitteillä sellaisesta jargonista, jota juuri meidän tiedemiesten tulisi välttää kaikissa olosuhteissa. Olisi kohtalokasta lietsoa muukalaisvihamielisyyttä ekologian varjolla. Saksalaisina meidän tulisi osoittaa tässä asiassa erikoista herkkyyttä.

[Lääkäri]: Tässä on nyt kyllä kysymys ihan eri asiasta. Tehän se päinvastoin edustatte arveluttavaa ideologiaa, nimittäin vahvemman oikeutta. Teidän mukaanne evoluutiossa menestyvillä on oikeus tunkea tieltään heikommat. Minä olen puolestani sitä mieltä, että meidän velvollisuutemme on suojella heikompia lajeja aggressiivisilta koko maailmaan levittäytyviltä lajeilta.”

Oppineet herrat kiistelivät ihmisen vaikutuksista luontoon. Molemmat tunsivat ja tunnustivat samat faktat, mutta johtopäätökset olivat vastakkaiset. Luonnontieteiden edustajat eivät ole muita pyhempiä, kun he joutuvat ongelmien ratkaisuja pohtiessaan puhumaan ihmisen suunnitelmien, toimien (ja toimettomuuden) vaikutuksista ‒ siis puhumaan politiikaa.

Samasta asiasta, politiikasta, on kysymys, kun ”Nobel-palkittu” taloustieteilijä tarjoilee omia ideologis-poliittisia käsityksiään toimenpidesuosituksiksi harjoitettavalle talouspolitiikalle tai ulko- ja puolustuspolitiikan historiaa pohtinut tutkija opastaa politiikantekijöitä kädestä pitäen parhaaksi katsomiensa puolustuspolitiikan ratkaisujen tekemiseen.

Politiikan näkökulmasta ei pääse eroon, kun on puhe ihmisen luontosuhteesta, luonnon – ja ihmisen, kuten kaivos- ja jättipatohankkeissa – syrjäyttämisestä rakennetun ympäristön tieltä ja ihmisen kyvystä manipuloida evoluutiota.

Mikä siinä on “hyvää”, mikä “pahaa” (taistelu sairauksia vastaan, karjanjalostus, viljelykasvien ominaisuuksien parantaminen, geeniteknologia ja sen uusin kiinalainen kokeilu ihmisen perimällä, geeniajotekniikat, vierasperäisten lajien levittäminen vai hävittäminen, ympäristömyrkyt, metsien hävittäminen, aavikoituminen)?

Lue artikkelin kaikki osat:

Luonto on poliittinen kysymys (26.12.2018, tämä osa)
Fossiilipolitiikkaa ja politiikan fossiileja (27.12.2018)
Niin paljon aikaa ettei ehdi mitään (28.12.2018)
Kuka puolustaisi ilmastonmuutokselta (29.12.2018)

Lue lisää muualla verkossa:

IPCC, Global Warming of 1.5 °C -raporttiI
Ilmastonmuutos on ihmiskunnan kohtalonkysymys – tutki, kuka päästöistä oikeastaan on vastuussa (Seppo Heikkinen, Yle, 12.12.2018)
WWF:n Living Planet 2018 -raportti (Päivitetty 30.10.2018)
Tutkimus: Kalakantoja uhkaa sukupuutto alle 50 vuodessa.Suomalaistutkija ei usko uhkakuviin (Terhi Widht, Helsingin Sanomat, 4.11.2006. Vain tilaajille.)
Kalojen kohtalo. Ylikalastus uhkaa maailman kalakantoja ‒ ja kalastajia (Työryhmä, Yle, 27.2.2015)
Yhden päivän ilmastoherätys? (Kai Hirvasnoro, Kansan Uutiset, 12.10.2018)
Roope Mokan kolumni: Sivustakatsojien ilmastokatastrofi (Roope Mokka, Yle, 13.10.2018)
Ilmastovaalit ovat suuri huijaus (Susanne Salmi, Ylioppilaslehti, 6.9.2018)

 

Vesa Suomisen aikaisempia kirjoituksia ympäristöstä ja ilmastonmuutoksesta Vasen Kaista -verkkolehdessä:

Kyyhkynen ja norsu (1.9.2018)
Jos metsään haluat mennä nyt (25.6.2018)
Kalmistoventti (21.12.2015)

*

Leave a Reply