Ihmiskunnan iltarusko? Niin paljon aikaa ettei ehdi mitään

Vesa Suomisen artikkeli Ihmiskunnan iltarusko? ilmestyy joulukuussa 2018 neljässä osassa. Tämä on kolmas osa. (Tunnuskuva: Cai Melakoski)

 

Teksti: VESA SUOMINEN
Ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista käytävää keskustelua näyttää luonnehtivan vankka toiveikkuus ja usein vastuuntuntoisena ja kypsänä harkintana esittäytyvä kiireettömyys.

Toimittaja Olaf Stampf kirjoitti elokuussa 2018 ”maailmanlopun ennustajien hetkestä” ja kysyi, ”miksi meidän ei pitäisi reagoida ilmastonmuutokseen pakokauhun vallassa”. Hän vastasi, että meneillään on eräänlainen tarjouskilpa siitä, kuka tarjoaa karmivinta maailmanloppupornoa, kun jopa muutamat ilmastotutkijatkin lietsovat paniikkia.

Kirjoittaja lohdutti, että esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta johtuvaan merenpinnan dramaattiseen nousuun kuluu vuosisatoja ellei vuosituhansia. ”Kaikki tällaiset dystooppiset spekulaatiot vahingoittavat enemmän kuin hyödyttävät. Ihmiset reagoivat pääsemättömiltä näyttäviin tilanteisiin lamaantumalla ja torjumalla: kun kaikki on jo ilmankin liian myöhäistä, ei kannata enää taistella”.

Kiireenkiistäjien kannalta on usein tärkeintä, että itse ilmastonmuutokselle ei lopulta joudu eikä jouda tekemään kovin paljon. He eivät myöskään osaa yhdistellä pisteitä eri ympäristöuhkien välillä eivätkä tulkita niiden keskinäisiä riippuvuuksia koskevaa tietoa.

Aika kuluu ilmankin mukavasti itseä ja muita rauhoitellessa, vaalikampanjoita tai bisneksiä pyörittäessä tai vaikka lobotomialootaa töllöttäessä. Pitääkö sohvaperunan olla huolissaan? Saa olla, kunhan pysyy tuolissaan: ehkä joskus paremmalla ajalla… ellei tule jotakin tärkeämpää tekemistä.

* * *

Ympäristöasioista vastaava ministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) totesi IPCC:n raportin jälkeen rehdisti tuoreeltaan, ettei mitään ole aikomustakaan tehdä. Edetään pikkuhiljaa hivutellen pontevampia ilmastotavoitteita kohti… sitten joskus, hissunkissun, paremmalla ajalla.

Ministerien puheista sai vaikutelman, että Juha Sipilän (kesk.) johtama hallitus ei ehdi tehdä ilmastoasioissa enää mitään. Hyvä kun ehtii edes kasvattaa metsänhakkuita metsäteollisuudelle ja maailman raaka-ainevarannoista kisaaville kiinalaisille antamansa lupauksen mukaisesti ja keitättää sellua ilmastonmuutosta hidastavasta hiilinielusta?

Kuinka ollakaan, hallitus löysi syksyn pimeydessä valon myös ilmastonmuutoshankkeissa ‒ varmaankin kannatusgallupien ja lähestyvien vaalien paineesta huolimatta. Pääministerin mukaan taistelu ilmastonmuutosta vastaan on suorastaan yksi hallituksen politiikan lähtökohdista.

Niinpä marraskuussa 2018 perustettiin nykyisten hallitus- ja oppositiopuolueiden yhteinen työryhmä pohtimaan ilmastoasioita. Ulkoministeri ei ole tiettävästi vielä kommentoinut hanketta, mutta ympäristöministerillä pitää pikkuhiljaa hivutellen kiirettä, koska hän on tuon puolueidenvälisen työryhmän vetäjä.

Virta venhettä vie

Poliitikot kykenevät halutessaan kyllä panemaan toimeksi ripeitä ja kipeitä ympäristöpäätöksiä ylivertaisella käsityskyvyllä, joka ei prosentteja heitteleviä asiantuntijoita ja kaiken maailman dosentteja kumartele. Ilmastonmuutoksen hoputonta hoitamista voi verrata vaikka vuonna 1918 perustetun Merentutkimuslaitoksen lakkauttamiseen vuonna 2008.

”Merentutkimuslaitos lakkautettiin liikenne- ja viestintäministeri Anu Vehviläisen sekä ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen ajamalla lainmuutoksella 956/2008. Tässä yhteydessä sekä Merentutkimuslaitoksen johto ja henkilökunta että joukko muita alan asiantuntijoita katsoivat, että lakkauttaminen vaarantaisi suomalaisen merentutkimuksen, kuten sitten kävikin. Oikeuskansleri arvosteli lainvalmistelua mm. siitä, että vaihtoehtoisia ratkaisuja ei valmistelussa esitetty ja siitä, ettei esitys anna riittävän kokonaisvaltaista informaatiota päätöksenteon pohjaksi”. (Wikipedia)

Aranda-tutkimusalus on Merentutkimuslaitoksen tunnetuinta jäämistöä. Päättäjät lupasivat aikanaan laitoksen lakkauttamisesta koituvan tutkimukselle lisää resursseja ja laivalle lisää käyttöä. Tältä vuodelta onkin myönteistä kerrottavaa. Vanhaa alusta oli remontoitu paljolla rahalla. Yleisradio ennakoi kuitenkin kesäkuussa 2018:

”Itämerentutkimuksen kohtalo on vaakalaudalla. Miljoonaremontin juuri läpikäynyt merentutkimusalus Aranda on jäämässä vähäisellä käytöllä [sic] rahapulan takia. Ympäristöministeriö odottaa alusta hallinoivalta Suomen ympäristökeskukselta ratkaisuehdotuksia”.

Ja lopulta kävi niin, että Arandan tutkimuspurjehdukset jäivät rahapulassa viime kesältä tekemättä; mutta kuluupahan kalliisti korjattu paatti vähemmän laiturissa maatessaan. Kyllä ne sinilevälautat merestä löytyvät tulevinakin kesinä yhtä varmasti kuin tehomaatalouden päästöt.

Itämerestä on hyviäkin uutisia. Huojentava tieto kertoo, että niin vesiensuojelu kuin lantapositiivisuuskin ovat saaneet oikeudenmukaisen osuutensa:

”Alkusyksy toi Itämeren- ja vesiensuojeluun miljoonapotin, kun tähän myönnettiin 15 miljoonan euron lisärahoitus ensi vuodelle. Hallituksen näin käynnistämälle ohjelmalle on luvassa vielä 30 miljoonaa euroa vuoteen 2021 asti. Vesiensuojeluohjelmalla vähennetään ravinnekuormitusta. WWF:n Itämeri-asiantuntija Jenny Jyrkänkallio-Mikkola pitää vesien hoitoon osoitettua lisärahoitusta varsin tervetulleena. Hän huomauttaa, että samaan aikaan maaseutuohjelman ympäristötoimia rahoitetaan kuitenkin yli 200 miljoonalla eurolla vuosittain. Tästä summasta puolet on kansallista rahoitusta”. (Kansan Uutiset 16.11.2018)

”Ihmiskunta” yhdennellätoista hetkellä?

Lester R. Brown korosti yhdessä työtoverinsa Sandra Postelin kanssa antamassaan haastattelussa vuonna 1989 ilmaston ja ympäristön uhkaavan tilan vaativan entistä tiiviimpää kansainvälistä yhteistoimintaa.

Brownin mukaan olisi äärettömän vaarallista luottaa enää vain jonkin yksittäisen hallituksen tai politiikan toimijan kaukonäköisyyteen, kun on kysymys niistä ”kehitystä” koskevista prosesseista ja valinnoista, jotka tulisivat vaikuttamaan suoraan planeetan elinkelpoisuuteen.

Haastattelusta on kulunut kolmekymmentä vuotta. Kansainvälisen ”yhteistyön” tiivistämisen tulokset ovat jokaisen nähtävissä, kun melkein joka vuosi lyödään uusi ”ennätys” ilmaston lämpenemisen ja kasvihuonekaasupäästöjen kalmankisassa.

Eikä päästöjen mittaaminen perustu edes yhteiseen käytäntöön. BBC kertoi viime vuonna, että kasvihuonekaasujen mittaaminen on erittäin epäluotettavaa. Päästöjä jää mittaamatta, kun maaraportit eivät perustu mittaustuloksiin vaan esimerkiksi lämmitysenergiaa ja automatkoja koskeviin tilastoihin.

Joulukuussa 2018 järjestettiin taas yksi virkamiesten pitkään ja huolella valmistelema, kansainvälinen ilmastokokous (Cop24) Puolan Katowicessa. Tarkoitus oli sopia Pariisin vuoden 2015 ilmastokokouksen päätösten soveltamisesta käytäntöön: yli 190 YK:n jäsenmaata, huolestuneita ilmeitä ja patsastelua parrasvaloissa, paljon puhetta, paljon paperia ja tuloksena paljon turhautuneita virkamiehiä, kansalaisjärjestöjä ja tutkijoita, taas kerran.

”Lauantaina [8.12.2018] ilmeni, että Yhdysvallat, Venäjä, Saudi-Arabia ja Kuwait suhtautuvat penseästi IPCC:n raportin tuloksiin. Nelikko ei halunnut [–] antaa raportille suurta painoarvoa. Monissa muissa maissa raportti on saanut päättäjiä hereille, joten halu sivuuttaa tulokset järkytti monia neuvottelijoita.” (Yle 11.12.2018)

Kukapa olisi osannut arvata?

* * *

Ilmastokokoukset ovat Davosin tapaamisten, olympialaisten ja jalkapallon maailmanmestaruuskisojen tapaan tärkeä osa kansainvälistä poliittista teatteria, joten paikalla pistäytyi televisiokameroille näyttäytymässä myös johtavia poliitikkoja monista maista. Katowicessa osallistujien viihteeksi oli YK:n pääsihteerin ohella marssitettu esiintymään muun muassa sir David Attenborough, yksi maailman tunnetuimmista luontodokumenttien tekijöistä.

Hän oli tuossa kokouksessa kuin vanha Shakespeare-näyttelijä, joka Yorickin kalloa pidellen jätti testamenttinsa ja puhui hartaita ilmeitä teettelevälle yleisölleen viimeisestä mahdollisuudesta pelastaa tuleville polville olennainen maapallon ilmastosta ja ympäristöstä.

Poloisen sir Davidin ja meidän kaikkien ongelma on, että tuo politiikan kerma ja kermankuorijoiden yhteisö tuskin ymmärtää ilmastokysymyksistä yhtään mitään eivätkä ne voisi sitä enää vähempää kiinnostaa ‒ mutta ainahan on hauska tavata tuttuja, näyttäytyä julkisuudessa myönteisessä valossa ja illastaa vertaistensa seurassa. Tuolle joukolle ilmasto ja ympäristö ovat korkeintaan eräänlaista nollasummapeliä tai sökörinki, jossa joku voittaa saman minkä toinen menettää.

Kansainvälisten ilmastokokousten kaltaiset mediasirkus- ja joukkoviihdetapahtumat ovat huolissaan korkeintaan kokoussalien ilmastoinnista, ja niiden ”yhdessä sovitut” toimenpiteet rajoittuvat seuraavan tuloksettoman kokouksen ajankohdasta ja paikasta sopimiseen. Kun puheet on pidetty ja maljat juotu, tekoja ei tule, kasvavia pakolaisvirtoja kylläkin.

Ja mitäpä ilmastonmuutosta koskevaa ymmärrystä voi edellyttää tavalliselta turistilta, kun YK:n ympäristöasioista vastaava johtaja ja maansa entinen ympäristöministeri ‒ sosialisti ‒ joutuu eroamaan liiallisen lentämisen vuoksi?

”Ympäristö- ja ilmastoasioihin keskittyvän järjestön johtajaa Erik Solheimia arvosteltiin YK:n sisäisessä selvityksessä kohtuuttoman suurista matkalaskuista.

Norjan entinen ympäristö- ja kehitysministeri istui vakanssinsa ensimmäisenä kahtena vuotena lähes päivittäin lentokoneessa. YK:n sisäinen tilintarkastus kyseenalaisti sen, suhtautuuko Solheim ympäristöongelmiin riittävällä vakavuudella.” (Helsingin Sanomat, 20.11.2018)

* * *

Miksi Cop24-kokousta isännöi juuri Puola, jonka koko energiapolitiikka nojaa raskaasti hiilikaivostoimintaan? Katowice on joutilaille ilmastonmuutoskeskusteluille mitä sopivin paikka: Euroopan 50 saastuneimmasta kaupungista yli 30 on Puolassa.

Ehkä maa onnistuu isännöimässään ilmastokokouksessa lypsämään itselleen pitkien siirtymäaikojen lisäksi avustuksia ja taloudellista kannustusta, jotka se kyllä mielihyvin ottaa vastaan vaikka ei perustakaan EU:n yhteisistä pelisäännöistä?

Kyyninen taloustieteilijä kuvasi maansa taloudellista tilannetta kohta neuvostoblokin sortumisen jälkeen. Puolalla oli hänen mukaansa vain kaksi mahdollisuutta saada kurjaakin kurjempi taloustilanteensa korjatuksi: joko taivaasta laskeutuisi kaksi enkeliä jokaista puolalaista kohti ja ryhtyisi työhön heidän puolestaan ‒ tai tapahtuisi ihme, ja puolalaiset rupeaisivat itse työhön.

Ihme tapahtui. Ilmastonmuutokselle voi vain hartaasti toivoa samaa.

* * *

Puola nykyhallituksineen on vain yksi pieni peluri maailmanlaajuisessa kamppailussa, jonka palkinnot ovat ihan muualla kuin ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Taistelu niin uusiutumattomista kuin vielä toistaiseksi uusiutuvista luonnonvaroista kiihtyy. Voimakkaat (monikansalliset suuryritykset, valtiot, rosvoparonit, milloin mitäkin ”valittua kansaa” johtavat kiihkonationalistit ja kylmät fanaatikot, islamilaisen kalifaatin puolesta murhaavat rikollisjoukkiot ja milloin minkin kiliastisen taikauskon levittäjät) vievät tarvitsemansa resurssit väkisin ja asevoimin heikkojen ja luonnon kustannuksella ja ihmislajin ‒ on aika lopettaa puheet puhtaasti kuvitteellisesta ”ihmiskunnasta” ‒ ”yhteisestä” tulevaisuudesta piittaamatta.

Michael T. Klare on kuvannut monikansallisten yritysten kilpajuoksua maapallon jäljellä olevista resursseista ja raaka-ainevarannoista:

”Kun raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot supistuvat ja planeetan jäljellä olevien reservien kehittäminen käy riskialttiimmaksi ja kalliimmaksi, on todennäköistä että vain kourallinen resursseja hallitsevia jättiyrityksiä varmistaa kontrollinsa riittävään määrään hyödynnettävissä olevia raaka-ainevarantoja vaurastuakseen ja menestyäkseen. Kaikki muut tulevat kutistumaan, menemään vararikkoon tai niitä vahvemmat yhtiöt sulauttavat ne itseensä”.

Ja sama kilpailu koskee kansallisvaltioita:

”Kansallisvaltioiden osalta taistelua resursseista käydään aivan yhtä korkein panoksin: valtiot, jotka pääsevät käsiksi kriittisen tärkeiden materiaalien varantoihin, kukoistavat, kun taas ne jotka eivät siihen kykene kohtaavat vaikeuksia ja heikkenevät. Kilpailu eri voimatekijöiden välillä tulee sen vuoksi olemaan armotonta, peräänantamatonta ja ankaraa. Jokainen avainpelaaja, joka kisaa siitä mitä on jäljellä, tulee tekemään kaiken voitavansa edistääkseen omaa asemaansa samalla kun se koettaa säälimättömästi eliminoida tai alistaa kaikki toiset”.

Vaikuttaako tutulta? ”America First”… ”ihmisten sydämissä ja mielissä Krim on aina ollut kiinteä osa Venäjää” ja niin edelleen… Niin suuret kuin pienet kansallisvaltiot ja yritysjätit kaivautuvat täyttä vauhtia asemiinsa ja koettavat keskenään kilpaillen päästä käsiksi mahdollisimman moneen strategiseen raaka-aineeseen ja alueeseen ‒ poikkeuksena tietysti pieni Suomi, jolle ”avoin talous” merkitsee esimerkiksi kaivosteollisuudessa monikansallisille yrityksille esitettyä tanssiinkutsua periaatteella ”löytäjä saa pitää”.

Yhdysvaltojen presidentit eivät ole olleet huolissaan Saudi-Arabian, liittolaisen, öljynviejän ja amerikkalaisten aseiden suurostajan käymästä Jemenin sodasta. Yhdysvallat on osallistunut saudien sotaponnistuksiin jotka ovat saaneet aikaan yli viiden miljoonan lapsen ja kaikkiaan 20 miljoonan ihmisen nälänhädän. Ja niin kuin kaikissa sodissa, vastapuolikin on tietysti tehnyt parhaansa pahentaakseen tilannetta kykyjensä mukaan.

Donald Trump on edes rehellinen kieltäytyessään uhraamasta omasta näkökulmastaan ainoata tärkeätä asiaa, miljardien asekauppoja ja jättänyt tuomitsematta hetken kohuotsikoita poikineen murhan, jonka saudiprinssi tilasi.

Venäjä solmi Vladimir Putinin johdolla vastikään kuuden miljardin dollarin sopimuksen Venezuelan vararikkoisen ja kansaa sortavan hallituksen kanssa sijoittamalla maan öljyteollisuuteen ja kultakaivoksiin. Silmämääränä oli varmaan hyväntekeväisyys ja väestön etu samoin kuin Syyriassa, jossa sarastaa Tšetšeniassa aikanaan hyvin harjoitelleen Venäjän siviiliväestöön kohdistamien pommitusten ansiosta vihdoin rauha, hautausmaan rauha.

Myöskään Kiinan jättiläismäisiä ”silkkitie”-hankkeita ei ohjaa huoli jonkin epämääräisen ”ihmiskunnan” yhteisestä tulevaisuudesta vaan halu nousta planeetan mahtavimmaksi suurvallaksi.

Kapitalismin jalostava vaikutus näkyy rosvojoukkojen ”jihadissakin”. Toimittaja Maria Pettersson uutisoi vuonna 2015, kuinka ”viiden tähden jihad” houkutteli nuoria, kun terroristijärjestö Isis mainosti videoissaan järjestön tarjoamaa luksuselämää (Helsingin Sanomat 31.8.2015).

Sotureilleen teurastuspalkkioksi maallisia nautintoja ynnä taivasosan tarjoavat kylmät kyynikot kaupustelivat uskonhuumettaan terveen kapitalismin ahneuden hengessä siinä kuin muutkin pikaluottojen myyjät.

Lue artikkelin kaikki osat:

Luonto on poliittinen kysymys (26.12.2018)
Fossiilipolitiikkaa ja politiikan fossiileja (27.12.2018)
Niin paljon aikaa ettei ehdi mitään (Tämä osa)
Kuka puolustaisi ilmastonmuutokselta (29.12.2018)

Lue lisää muualla verkossa:

Ilmastoraportti vaatii nopeaa muutosta, ympäristöministeri lupaa ”hivutella pikkuhiljaa” (Lasse Leipola, Vihreä Lanka 8.10.2018)
Ulkoministeri Soini kutsuu IPCC:n ilmasto­raportin synnyttämää keskustelua hysteeriseksi höpinäksi – ”Valtion ei pidä meitä pakottaa luontoa suojelemaan” ”Ei tässä ole ollut hallituksen sisällä mitään erimielisyyttä”, kommentoi Soinin ulostuloa ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen. (Jarno Hartikainen, Helsingin Sanomat, 19.10.2018)
Tulevaisuus on tuhottu (Pekka Torvinen, Ylioppilaslehti, 6.9.2018)

Vesa Suomisen aikaisempia kirjoituksia ympäristöstä ja ilmastonmuutoksesta Vasen Kaista -verkkolehdessä:

Kyyhkynen ja norsu (1.9.2018)
Jos metsään haluat mennä nyt (25.6.2018)
Kalmistoventti (21.12.2015)

*

Leave a Reply