Artikkeli: Artikkelit 2013–2018

20.6.2016 klo 16:45

Suuri valkoinen toivo (2. osa)

Star-Bangled_Banner_900x474_cm

VESA SUOMINEN
Demokraattisen puolueen yhteys ammattiyhdistyksiin on kulunut ohueksi säikeeksi. Niinpä sen hylkäämä amerikkalainen työväenluokka on usein hylännyt demokraatit. Esimerkiksi valkoisessa Länsi-Virginiassa työväestö oli perinteisesti äänestänyt demokraatteja ‒ vuoden 1980 vaaleissa Länsi-Virginia oli yksi harvoista osavaltioista, joissa äänestettiin Ronald Reaganille hävinneen Jimmy Carterin puolesta ‒ mutta sai asteittain tarpeekseen näiden harjoittamasta politiikasta. Länsi-Virginia (54 prosenttia työikäisistä työssä) on Mississipin jälkeen köyhin osavaltio. Sen hiilikaivosmiehet auttoivat omalta osaltaan lupsakkana maatilanomistajana ja työväenpresidenttinä esiintynyttä äveriään eliitin vesaa, republikaanien George W. Bushia päihittämään vaaleissa ensin äveriään eliitin edustajan Al Goren ja sitten äveriästä eliittiä edustaneen John Kerryn seuraavissa vaaleissa.

Taistelu kaivosmiesten sieluista ratkesi tuolloin republikaanien hyväksi mielikuvapolitiikalla ja demokraattien poliittisella taitamattomuudella. Ihmiset ovat kuunnelleet mieluummin esimerkiksi hurskaita lupauksia teollisuuden ja työpaikkojen säilyttämisestä kuin ympäristönsuojelijoiden saarnoja vaikkapa ekologisesti kestämättömän ja luontoa peruuttamattomasti turmelevan hiilikaivostoiminnan vahingollisuudesta. He kuuntelevat mieluummin puhetta vapaasta aseenkanto-oikeudesta ja metsästyksestä kuin niiden rajoittamisesta. Kun on kysymys Yhdysvalloista, ei ole syytä vähätellä myöskään esimerkiksi yltiöisänmaallisuuden, uskontomyönteisyyden ja abortinvastaisuuden poliittista merkitystä republikaanien suosion tekijöinä.

Onko valkoinen työväenluokka zombie?

Vasemmistolaisen Jacobin-lehden julkaisija Bhaskar Sungara arvioi Bernie Sandersin suhdetta ammattiyhdistyksiin: ”Sanders saa vain niukkaa tukea ammattijärjestöiltä, mikä kertoo jotakin ammattiyhdistysliikkeen tilasta Yhdysvalloissa. Kahden miljoonan jäsenen palvelualan ammattiliitto, Service Employees International Union (SEIU), lähti tukemaan Hillary Clintonia vastoin monien paikallisjärjestöjen kantaa. Opettajien ammattijärjestö The American Federation of Teachers (AFT) oli juuri tehnyt samoin. Clintonia kannattavien ammattiliittojen yhteen laskettu jäsenmäärä on nyt yhdeksän ja puoli miljoonaa eli 66 prosenttia jo sinänsä huvenneesta jäsenkannasta. On muutamia poikkeuksia. Terveydenhoitajien liitto National Nurses United (180 000 jäsentä) ja postialan liitto American Postal Workers Union (200 000 jäsentä) kannattavat molemmat Sandersia. Joulukuussa viestintäalan liitto Communications Workers of America, alan suurin liitto 700 000 jäsenineen, ilmoitti kannattavansa Sandersia. Liiton entinen johtaja Larry Cohen vastaa Sandersin kampanjassa ammattijärjestöasioista. Isoimmat pelaajat ammattiliitoissa eivät kuitenkaan halua sanoutua irti pääehdokkaasta”. (Bernie Sanders, yhdysvaltalainen sosialisti? ‒ Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta Nro 1, 2016)

Ja Connor Kilpatrick pilkkasi toukokuussa 2016 Jacobin-lehdessä demokraattien ennakkoluuloista asennetta valkoiseen työväenluokkaan:

“Valkoinen työväenluokka on zombie joka ei tiedä olevansa kuollut. Tai ellei se ole vielä ihan zombi, sen jäsenillä on koko joukolla liian kiire putsata rynnäkkökivääreitään ja julkaista rasistisia kommentteja YouTubessa ehtiäkseen äänestää edistyksellistä ehdokasta. Tämä siinä tapauksessa, että he eivät jo ole Donald Trumpin vankkureissa niin kuin todennäköisesti ovat. Näin demokraattinen puolue ainakin haluaa sinun uskovan.

[–] Bernie Sanders voitti helposti [demokraattien esivaalit] Länsi-Virginian osavaltiossa, missä valkoisia on 93,7 prosenttia ja löi Clintonin niin mies- kuin naisäänestäjien, niin nuorten kuin vanhojen keskuudessa. Viikkoa aiemmin hän purjehti voittoon Indianassa, vaikka ei ilmeisesti kamppaillut enää vakavasti ehdokasnimityksestä”.

Demokraattia esivaaleissa äänestäneet länsivirginialaiset eivät siis äänestäneet eliittiä edustavaa Hillary Clintonia vaan sosialisti Bernie Sandersia. Kilpatrik pilkkasi demokraattien harhakuvitelmia mitättömäksi kutistuvasta, merkityksensä menettävästä ja rasistiseksi leimatusta valkoisesta työväenluokasta, jolla ei muka ole tulevaisuutta.

Länsi-Virginian hiilikaivosala oli päättänyt antaa kannatuksensa miljardööri Donald Trumpille, joka voitti näkyvästi republikaanien esivaalin puolueen ainoana käytännössä jäljellä olevana ehdokkaana. “Donald Trump on koko kampanjansa ajan sitoutunut lujasti ja selvästi Amerikan perusteollisuudenaloihin ‒ teollisuuden joka teki tästä maasta mahtavan ‒ kuten hiili, teräs ja teollisuustuotanto”, sanoi WVCA:n (West Virginia Coal Association) puheenjohtaja Bill Raney ilmoittaessaan tuesta: ”Trump on sanonut, että hän peruuttaa demokraattien sääntelyhyökkäyksen, joka on tullut maksamaan hiiliteollisuudelle yli 40 prosenttia tuotannostamme ja työpaikoistamme sitten vuoden 2008”. Raney sanoi demokraattien ehdokkaan Hillary Clintonin esittäneen ehdotuksia jotka ”voimistavat olennaisesti Obaman työpaikkoja tappavaa politiikkaa” (Washington Examiner 5.5. 2016).

Enempää Trump kuin Raney ei tietenkään tätä ”diiliä” esitellessään kertonut, että hiilikaivosteollisuus itse on ollut suurin syy työpaikkojen katoamiselle. Hiilikaivokset ovat Yhdysvaltojen energiantuotannossa auringonlaskun ala. Mutta jos vaaleissa ovat vastakkain Clinton ja Trump, esivaalituloksesta voinee päätellä, että Länsi-Virginian äänet menevät Trumpille.

Shekin kirjoittajat laativat myös lait

Ehdokaskilvassa on palanut dollareita suuren rahan maassa: presidenttiehdokkaiksi pyrkineet 24 esivaaliehdokasta olivat ehtineet käyttää vaalikuluihinsa maaliskuussa 2016 jo miljardi dollaria. Vaalirahoitus varojenkeruineen ja -kerjuineen muistuttaa vaali vaalilta kiihtyvää kilpavarustelua.

Yhdysvaltojen vaalirahoitusta arvostellut Bernie Sanders on ollut sanansa mittainen ja koonnut oman vaalibudjettinsa suureksi osaksi tavallisten kansalaisten pienistä lahjoituksista. ”Omavaraisuudellaan” rehvastellut Donald Trump on armotta pilkannut Wall Streetin pankkiirien ja sijoitusrahastofakiirien talutusnuorassa kulkevia poliitikkoja ja kilpakumppaniensa varojenkeruuta. Aidon räyhärabulistin tavoin hän söi sittemmin sanansa ja värväsi vaalikampanjansa rahoitusta vetämään Wall Streetin haikalan, Dune Capital Management -sijoitusrahaston toimitusjohtajan Steve Mnuchinin, joka on Trumpin tavoin ansainnut ensimmäiset isot rahansa ankarasti raatamalla eli perimällä ne isältään.

Molemmat valtapuolueet, demokraatit ja republikaanit, ovat käytännössä usein vain liike-elämän suurten eturyhmien poliittisia työrukkasia, jotka kilpailevat kannatuksesta niillä ehdoilla ja niillä rajoituksilla, jotka riippuvuus asettaa. Puolueet hoitavat suotuisan yritysmyönteisen ilmapiirin ja siirtävät julkisia voimavaroja yrityselämän käyttöön samalla kun niin republikaanit kuin demokraatitkin ovat vallassa ollessaan supistaneet ja lopettaneet hädänalaisimpien auttamiseksi aikanaan kehitettyjä yhteiskunnallisia tukitoimia ”säästämisen” nimessä. ”Ne jotka kirjoittavat shekin laativat myös lait. Ja kun ne jotka ovat lakeja äänestäneet unohtavat, kuka on heidän shekkinsä allekirjoittanut, he lakkaavat saamasta [–] sitä ’amerikkalaisen politiikan äidinmaitoa’, jota heidän seuraava vaalikampanjansa tarvitsee”, tiivisti ranskalainen journalisti Serge Halimi.

Ronald Reaganin ja George H.W. Bushin vaalikampanjat suunnitelleen Lee Atwaterin mukaan republikaanit olivat vuoden 1980 presidentinvaaleista asti onnistuneet luomaan käsitystä, että todellinen ongelma oli joka suuntaan laajeneva ja vaikutustaan ulottava valtio [Big Government]. Kansalaiset oli saatava ajattelemaan, että vihollinen oli valtio eikä suuryritysten big business: ”Jos ihmiset ajattelevat, että heidän ongelmansa on valtion liiallinen sekaantuminen asioihin, silloin meidän työmme on tehty. Jos he sen sijaan päätyvät sanomaan, että todellinen ongelma on se etteivät rikkaat maksa tarpeeksi veroja, että republikaanit suojelevat kiinteistöjalostajia jne., silloin asiat suosivat demokraatteja”.

PEW-ajatushautomon marraskuussa 2015 julkaiseman raportin mukaan 53 prosenttia yhdysvaltalaisista piti parempana pienempää ja vähemmän palveluja tarjoavaa valtiovaltaa ja 38 prosentin mielestä vahvempi hallitus on parempi. Republikaaneista ja puolueen kannattajista 80 prosenttia suosi suppeampaa valtiovaltaa. Demokraateista tätä käsitystä kannatti 31 prosenttia.

Moni kansalainen on tympääntynyt molempien puolueiden edustajiin. Se selittää yllätysehdokkaiden menestymisen. Sanders on koko ikänsä julistautunut avoimesti vasemmistolaiseksi, ja Trump on hänkin äkkiä keksinyt olevansa unohdettujen amerikkalaisten puolella. Osansa Trumpin nostamisessa republikaanien ykkösehdokkaaksi on tehnyt sensaatioita rakastava, rakentava ja niillä rahastava valtamedia, joka on tarjonnut hänen möläytyksilleen ilmaista esiintymistilaa samalla kun on kuukausikaupalla hurskaasti esittänyt pieleen menneitä veikkauksia siitä, ettei hänellä ole mahdollisuuksia presidenttiehdokkaaksi.

Vapaan kilpailun luvatussa maassa median omistussuhteet antavat edustavan kuvan koko järjestelmän toiminnasta. Keskittyminen on pahasta, kilpailu luo tehokkuutta niin kuin kansalle kerrotaan. Vuonna 1983 Yhdysvaltojen tiedotusvälineistä 90 prosenttia oli 50 yrityksen omistuksessa. Vuonna 2011 tuon 90 prosenttia omisti kuusi yritystä (GE, Newscorp, Disney, Viacom, Time Warner, CBS). Viimeiset itsenäiset lehdet siirtyivät suurten sanomalehtiketjujen omistukseen 1970-luvun loppuun mennessä. Vuonna 2003 viisi yritystä omisti jo 80 prosenttia radio- ja televisioasemista.

Osoitukseksi yhdysvaltalaisen median suvaitsevasta ja monipuolisesta lähestymistavasta politiikkaa koskevassa tiedonvälityksessä käynee 47 Pulizer-palkintoa saalistaneen ja Watergate-skandaalin paljastaneen Washington Postin uudenlainen uutisennätys: lehti julkaisi tämän vuoden maaliskuun kuudentena ja seitsemäntenä päivänä runsaassa kuudessatoista tunnissa kuusitoista kielteistä uutista Bernie Sandersista. Amazon.comin perustanut Jeff Bezos hankki lehden omistukseensa vuonna 2013 ‒ varmaan nostaakseen journalismin tasoa.

Mikki Hiiren vaalisirkus

”Lyhyesti sanoen, politiikan nykyinen retoriikka on suunniteltu kymmenvuotiaan lapsen tai lukutaidoltaan kuudesluokkalaisen tasoisen aikuisen ymmärrettäväksi. Se on sovitettu tälle ymmärryksen tasolle, koska sillä tasolla useimmat amerikkalaiset puhuvat, ajattelevat ja viihdyttävät itseään. Tässä syy miksi vakavaa elokuvaa ja teatteria ja muuta vakavaa taiteellista ilmaisua samoin kuin sanomalehtiä ja kirjoja työnnetään amerikkalaisen yhteiskunnan marginaaliin. Voltaire oli 1700-luvun kuuluisin ihminen. Nykyään kuuluisin ”henkilö” on Mikki Hiiri”. (Chris Hedges)

Jos presidenttiehdokkaat ovat aikaisemmin suunnanneet sanansa kymmenvuotiaiden tietotasolle, vuoden 2016 esivaaleissa joidenkin republikaanipuolueen ehdokkaiden tähtäin oli vielä matalammalla. Der Spiegel -lehden toimittaja Markus Feldenkirchen suomi esivaaleja huhtikuun alussa:

”Tässä ilmenevä poliittinen kulttuuri on sekoitus lastentarhaa, mafiamenoa ja pornoteollisuutta. Siinä liikutaan ”toi aloitti!” -kommenteista tappelunnujakointiin, naisvihaan ja siitinten vertailuun. On kuin jo aikoja sitten hyville pöytätavoille oppineessa pöytäseurueessa ruvettaisiin äkkiä taas estoitta röyhtäilemään ja piereskelemään. Amerikka ei nyt kärsi ainoastaan poliittista vaan myös moraalisen vararikon. Likaiset temput eivät ole mitään uutta Yhdysvaltojen vaalikamppailuissa, mutta tämä kaiken tason menettäminen on”.

Trumpista kirjan kirjoittanut Michael D’Angelo sanoi eräässä haastattelussa, että käydessään tapaamassa Trumpia hän havaitsi ensimmäiseksi, ettei tällä ollut kirjoja. ”Trump ei lue. Hän ei ole sitten collegeaikojensa omaksunut enää mitään vakavaa ja syvällistä amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Ja ollakseni rehellinen uskon, ettei hän lukenut yliopistossakaan.”

Donald Trump on arvollisine kilpakumppaneineen tehnyt parhaansa todistaakseen oikeaksi sanonnan, että ”Amerikka on maailman ainoa maa, joka on siirtynyt barbariasta suoraan rappiotilaan ilman sivilisaation välivaihetta”. Heti vaalikampanjansa avauspuheessa hän syytti Yhdysvaltoihin pyrkiviä meksikolaisia huumeiden salakuljettamisesta, rikollisuudesta ja raiskauksista ja lupasi panna Meksikon rakentamaan maiden rajalle muurin ja maksamaan sen.

Hän nälväisi häntä tentannutta toimittaja Megyn Kellya vihjaamalla, että tämän otaksuttu kipakkuus johtui kuukautisista. Trump on ilmoittanut maksavansa mielenosoittajia vaalitilaisuuksistaan väkivaltaisesti karkottavien kannattajiensa asianajokulut, jos pahoinpitelyn uhrit nostavat oikeusjutun. Hänen vaalikampanjapäällikkönsä Corey Lewandowski näytti esimerkkiä poistamalla väkivaltaisesti tieltään toimittajan, joka halusi esittää Trumpille kysymyksiä.

Sittemmin ehdokkuuden tavoittelusta luopuneen Ted Cruzin kannattajat olivat julkaisseet vanhan alastonkuvan Trumpin vaimosta ajalta, jolloin tämä työskenteli valokuvamallina. Kuvateksti virnuili: ”Teidän tuleva First Ladynne” (presidentin vaimosta käytetty nimitys). Trumpin leiri julkaisi kostoksi koosteen kuvia, joissa Cruzin vaimo esiintyi hyvin epäedullisen näköisenä ja Trumpin vaimo viehättävänä. Kuvateksti opasti: ”kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”. Trumpin läheisen ystävän johtamassa lehdessä ilmestyi artikkeli, joka syytti Cruzia viidestä syrjähypystä, ja Cruz nimitti Trumpia rotaksi. Trump kutsui Cruzia muun muassa ”maailmanluokan valehtelijaksi”. Huomiota herättäneessä väittelytilaisuudessa Trump torjui arvostelun siitä, että hänellä on pienet kädet ja ilmoitti grynderin suorasukaisuudella, ettei hänen muidenkaan ruumiinosiensa koossa ole moittimista.

Esivaalikampanjan sävystä päätellen varsinaiseen vaalikamppailuun kelvannee lyömäaseeksi mikä tahansa materiaali. Loan lentäessä on ehkä onni, että aikanaan 1800-luvulta aina vuoteen 1971 tutkimustarkoituksessa otetut alastonkuvat muun muassa Princetonin ja Yalen huippuyliopistojen uusista opiskelijoista ‒ joukossa oli maan tulevia johtajia, mm. George Bush ja Hillary Clinton ‒ tuhottiin suurimmaksi osaksi 1990-luvulla syntyneen kohun vuoksi. Kansalle ei ole hyvä kertoa, ettei keisarilla ole vaatteita.

Ulkopolitiikka?

The Independent-lehti ihmetteli syyskuussa 2014, kuinka Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Barack Obamaa voi kutsua rauhan presidentiksi, kun hän oli antanut pommittaa seitsemää maata kuudessa vuodessa. Sotaisampien ja Yhdysvaltojen tehtävää maailman johtajana korostavien republikaanien mielestä hänen ulkopolitiikkansa on tietysti ollut yhtä ventoa ja saamatonta kuin sisäpolitiikkakin.

Benoît Bréville arvioi Le Monde diplomatiquen toukokuun numerossa Obaman ulkopolitiikkaa:

”Illinoisin entisen senaattorin on syytetty harjoittaneen kahdella presidenttikaudellaan [ulko]politiikkaa, jota ei ohjaa mikään suuri periaate. Toisin kuin presidentit Harry Truman (containment, Neuvostoliiton vaikutuksen ”patoaminen”), Dwight Eisenhower (roll-back, kommunismin ” takaisin vyöryttäminen”), Richard Nixon (voimaperäinen ”liennytys”), James Carter (”ihmisoikeudet”), Ronald Reagan (vastakkainasettelu Neuvostoliiton ”Pahan valtakunnan” kanssa) tai George W. Bush (”terrorisminvastainen sota”), Obama ei jätä jälkeensä nimeään kantavaa doktriinia vaan kokoelman toisinaan ristiriitaisia valintoja. Hän lähti vuonna 2011 mukaan liittoutumaan Muammar Gaddafin kukistamiseksi Libyassa ja kadotti sitten kiinnostuksensa maahan. Hän ryhtyi käyttämään harkinnanvaraisia ja (niin kansainvälisen kuin Yhdysvaltojenkin oikeuden kannalta) täysin laittomia pommituksia miehittämättömillä ilma-aluksilla, mutta sitoutui monenkeskiseen diplomaattiseen yritykseen Iranin ydinohjelman allekirjoittamiseksi ja osasi esiintyä rohkeana päättäessään suhteiden palauttamisesta Kuubaan”.

Nick Buxton (TNI, Transnational Institute) on kuitenkin havainnut, että “Obaman doktriini” on olemassa. Hän viittaa presidentti Obaman haastatteluun Atlantic-lehdessä maaliskuussa 2016. Presidentti toisti varoituksensa: ”Isis ei ole uhka Yhdysvaltojen olemassaololle. Ilmastonmuutos on mahdollinen uhka koko maailman olemassaololle, ellemme tee sille jotakin.” Buxtonin mukaan Obaman muita strategisempaa näkökulmaa ulkopolitiikkaan luonnehtii, että se näyttää lujittavan Yhdysvaltojen valtaa ‒ presidentin sanoin ‒ ensinnäkin ”jättämällä typerää paskaa tekemättä” ja toiseksi ottamalla huomioon Yhdysvaltojen intressejä uhkaavat pitkän aikavälin haasteet. Obama on toisella kaudellaan tarkastellut ilmastonmuutosta Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden kannalta.

‒ Obaman tapa ”johtaa takaa” ei tarkoita, että Yhdysvallat olisi lakannut arvostamasta voimaa ja sen käyttämistä ulkopolitiikassa: Obaman hallituksen puolustusministeri ojensi vastikään Richard Nixonin ulkopoliittiselle neuvonantajalle ja sitten ulkoministerille Henry Kissingerille puolustusministeriön siviilihenkilölle myönnettävän tunnustuksen, Distinguished Public Service Awardin.

*   *   *

Voittaapa Yhdysvaltojen presidentinvaalit todennäköisistä ehdokkaista kumpi hyvänsä, demokraattien Hillary Clinton tai republikaanien Donald Trump, Yhdysvaltojen ulkopolitiikka muuttuu. Millaisen doktriinin luonee kovan linjan sotahaukkana tunnettu Hillary Clinton, ja millaista linjaa loisi Donald Trumpin ulkopoliittinen rodeoratsastus? Trump saattaa osoittautua luonnonlahjakkuudeksi Richard Nixonin aikanaan hahmottelemassa taktiikassa, jonka mukaan Yhdysvaltojen tulee käyttäytyä maailman silmissä ennalta-arvaamattomasti ja pelottavasti hämätäkseen vastustajiaan ja salatakseen aikeensa.

Demokraatit ovat George McGovernista ja Jesse Jacksonista Barack Obamaan menestyneet puolueensa ehdokasasettelukilvassa usein parhaiten vastustamalla sotiin ja selkkauksiin osallistumista, kun taas republikaanit ovat asettaneet ehdolle poliitikkoja, joiden silmämääränä on ollut korostaa Yhdysvaltojen asemaa maailmanpolitiikan johtajana. Clinton ja Trump eivät sovi tähän muottiin ongelmitta.

 

Lisää aiheesta Vasen Kaistalla

Suuri valkoinen toivo (1. osa) (17.6.2016)

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *