Artikkeli: Toimittajalta 2013–2018

7.12.2016 klo 16:29

Erimielisyyden hinta

SINIKKA TORKKOLA
Tapaamiseni Arvo Aallon kanssa Lamminpään osuuskuntalolla ei ollut ensimmäinen kerta. Jos viime kesän vasemmistoliiton puoluekokouksen nopeaa tapaamista ei lasketa, niin edellisen kerran olen ollut samassa tilaisuudessa Aallon kanssa joskus 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Tuolloinen työministeri Aalto oli puhumassa Viialan Sampolassa.

Minulle tilanne oli ristiriitainen. Oma nuoriso-osastoni, Viialan Demokraattiset Nuoret edusti sitä linjaa, jossa osallistumista keskustan ja sosiaalidemokraattien kanssa samaan hallitukseen ei hyväksytty. Osapuolijako oli tuolloin kiivaimmillaan. Silloisessa Pohjois-Hämeessä myllersi vielä niin kutsuttu kansanedustaja Heimo Rekosen mukaan nimetty rekoslaisuuskin.

Osapuolijako viilsi nuoriso-osaston kulttuuritoimintaakin. Osaston lauluryhmän yhden jäsenen äiti kuului rekoslaisiin eikä sitä suvaittu. Lähtöpassit annettiin paitsi rekoslaisen tyttärelle myös kahdelle hänen kaverilleen, joista toinen oli minä. Virallisesti potkuja selitettiin laulutaidoilla. Omalla kohdallani asia saattoikin pitää paikkaansa, rekoslaisen tyttären ei. Hänhän oli yksi lauluryhmän opettajista, joka yhä uudestaan opetti meille sävelkorvattomille stemmoja.  

Erillisyys ja viholliskuvien ylläpito oli lopulta se, joka vieraannutti minut vuosikymmeniksi vasemmistolaisesta liikkeestä. Mielikuvissani vasemmiston hajaannus tiivistyy vappuun 1987, jolloin Tampereella marssi samaan aikaan kolme vappukulkuetta: sosiaalidemokraattien, kansandemokraattien ja demokraattisen vaihtoehdon.

Monesti tuon jälkeen olen miettinyt, miten paljon paremmin asiat voisivat Suomessa olla, jos vasemmisto ei olisi ollut niin hajallaan. Vai olisivatko ne paremmin? Olisiko yhteinen työ ollut edes mahdollista. Tästä erillisyydestä oli kysyttävä Arvo Aallolta, kun tilaisuus tuli.

Tuolloisiksi yhteistyön esteiksi Arvo Aalto nimeää demokratiakäsityksen ja ulkopolitiikan. Tämän päivän vasemmistoliiton näkökulmasta demokratiakäsitysten erilaisuudesta on vaikea saada otetta. Minulle demokratiakäsityksen erilaisuus tiivistyy kysymykseksi proletariaatin diktatuurista, jolle, niin kuin mille tahansa diktatuurille, on vaikea ainakaan enää nähdä oikeutusta.

Sen sijaan kysymys ulkopolitiikasta tuntuu hyvin mahdolliselta yhteistyön esteeltä edelleen. Kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta ja Nato-jäsenyydestä erottaa vasemmistoliiton sosiaalidemokraattisesta puolueesta, jonka johtajissa ja jäsenissä on Natoon liittymistä avoimesti kannattavia.

Mutta olivatko nuo erot kolmenkymmenen vuoden takaisessa Suomessa niin perustavanlaatuisia yhteistyön esteitä, miltä ne silloin näyttivät. Tuskin. Ideologisten syiden ohella erillisyyden taustalla vaikuttivat ryhmittymien ja yksilöidenkin valtapyrkimykset, joilla oli vain vähän tekemistä asioiden paremmaksi muuttamisen kanssa.

Entä nyt? Olemmeko ottaneet historiasta opiksi ja pystymmekö katsomaa riittävän laajasti ja kauas yli pienimielisen politikoinnin? Olemmeko valmiita  punavihreään politiikkaan, jossa ei vaadita täyttä yksimielisyyttä? Toivottavasti. Maailmalla ei ole enää varaa odottaa.

Arvo Aallon haastattelu: Katalismille vaihtoehto: lisää valtaa työntekijöille (7.12.2016) (Toimitus on lisännyt linkin 8.12.2016)

Kirjoittaja liittyi Viialan Demokraattisten Nuorten jäseneksi 1974. Vasemmistoliittoon hän liittyi joulukuussa 2009.

 

Sinikka Torkkola Toijalan asemalla lähdössä Itä-Berliiniin syksyllä 1981. Kuva: Torkkolan kotiarkisto.
KIrjoittaja Toijalan asemalla lähdössä Itä-Berliiniin syksyllä 1981. Kuva: Torkkolan kotiarkisto

Kommentteja: 1

  1. Arvo Aalto toimi aikanaan myös Vihdin Vasemmistoliiton puheenjohtajana. Silloin hän ei enää ollut valtakunnan politiikassa mukana.
    Käytän nyt lauseita enenmistö ja vähemmistö. Arvo teki sen rtyön loppuun, minkä Saarinen aloitti. Koetti yhdistää enenmistön ja vähemmistön rivit. Valitettavasti vähemmistöläiset eivät olleet siihen valmiita, koska heillä oli yksi ehdoton totuus, mistä ei tingitty, ei neuvoteltu, ei joustettu.
    Toimiessani aikanaan 29 vuotta aktiivisena AY- toimijana, niin siinä tuli oppimaan, kompromisseja on osattava tehdä, ja on tehtävä jos aikoo saada omia vaatimuksia toiveita eteenpäin, läpi. On myös ollut tapauksia että työntekijäpuolen vaatimukset, toiveet työpaikalla ovat menneet sinällään läpi. Mutta isoimmassa osassa on jouduttu kompromissien tielle. Niin että molemmat puolet ovat suhteellisen tyytyväisiä ratkaisuihin.
    Valitettavasti Vasemmistoliiton muutamat kansanedustajat eivät tätä ymmärtäneet silloin kun Vasemmistoliitto meni hallitukseen. Saa sitten nähdä kuinka pitkä halla aika on edessä, kun ei edes omassa puolueessa voida saada yksimielistä ratkaisua kompromissin kautta hallitukseen pääsemiseksi.
    Ilmeisesti tarvittaisiin uusi Aarne Saarinen tai Arvo Aalto, joka näyttäisi näille änkyröille ovea kyseisissä tapauksissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *