PERTTI HUOTARI
Kävelin aurinkoista ja viileää syyslauantaiaamua puiston lammen laidalla. Aamukahvin jälkeen oli aina mukava tallustella kaupunkitohveleissaan ostoksille. Kevyt tuuli liehutteli keltaisia lehtiä vielä vihreällä ruoholla ja sorsat torkkuivat vedessä. Niitä eivät maailman mullistelut juuri hetkauttaneet. Kohta oltaisiin jo kolmekymmentäluvulla. Tuntui jotenkin hassulta. Tuntuikohan 1930-luvullakin ihmisistä tältä, tai 1830-luvulla. Maailma oli koko ajan jotenkin uusi, mutta kuitenkin sama vanha. Oli mukava hengitellä vain ja kävellä.
Vastaan lenkkeili mies kevyeen, reippaaseen tahtiin. Tämän mentyä ohi tulin ajatelleeksi, että nykyään ei enää niin paljon lenkkeilty yksin. Tai kävelty kauppaan yksin. Toki monet vielä, ja minäkin. Omaa rauhaa kuitenkin tarvitsee, jos on sen tyyppinen ihminen. Eikö sinua sitten pelota, oli serkku kysynyt tädin hautajaisissa. Miksi pelottaisi. Ei pelkääminen mitään auta. Ja eipä sitä aina ollut ketään kenen kanssa kävelisi. Aloin lähestyä puiston laitaa ja kaupunkia. Tai siis kaupungin rakennuksia ja keskustaa, kaupunkiahan se puistokin kai kuitenkin oli.
Aamukahvilassa korkean asuintalon alakerrassa oli muutama ihminen syömässä. Jatkoin matkaani kohti toria ja sen takaisia kauppoja. Lehtitelineet tyrkyttivät sitä samaa kuin aina ennenkin, sotia, kriisejä ja hullutuksia. Viime aikoina enemmän sotia. Oli siellä tänään myös joku kevyempi tarina, mikä oli piristävää. Sankarikissa pelasti koiran vihaiselta joutsenelta – katso kuvat. Mutta mitä kannatti uutisia seurata, olin ennen ajatellut. Tai lehtiä lukea. Ehkä silloin tällöin kirjastossa, oli se sentään vaihtelua verkosta ja laitteista silmille puskevalle kommenttiketjujen loputtomalle suolle.
Pyöreillä kivillä ei ollut niin mukava kävellä, joten kiersin tasaista kiveystä pitkin. Kulkukortille piti ladata parikymppiä joten astuin kioskiin. Joku äijä teki kulmassa raviveikkauksia ja piskuinen mumma pyöritteli hurupeliä voittopottien toivossa. Kalterioven takaa astui kassalle nuori pitkä mies. Mitä saisi olla? Tähän kortille kiitos. Nykyään katselin kyllä niitä sotauutisia useammin kuin ennen. Ihan vain kun serkun mies oli Etelä-Amerikassa työkseen sotimassa kolmatta vuotta. Kun somepäivityksiä ei aina tullut, niin uutisia katsoessa tuli sitten mietittyä, että olikohan se sitten just tuolla ollut, kun kymmeniä taas tietojen mukaan menehtyi. Ei ollut vielä osunut väärään paikkaan väärään aikaan.
Ostin vielä pastilleja lähtiessä. Lauantai oli kyllä paras päivä. Pitäisiköhän käydä ihan elokuvissa pitkästä aikaa. Vaikka kallistahan se oli. Se oli vain niin mahdottoman mukava katsella niitä mainoksia ja isolta kankaalta, kun kukaan ei keskeyttänyt tai mitään, niin kuin aina kavereiden kanssa jonkun kotona. Toisinaan katsottiin uutisiakin jonkun kotona ja juotiin kahvia, tai teetä kun kahvi oli välillä niin kallista. Kun eipä kaikilla niin usein töitä ollut enää nykyään. Ja uutisia tuli näinä päivinä yhtä jatkuvalla syötöllä kuin vanhoja TV-sarjoja. Kuluipahan aika mukavasti, vaikka välillä mietin, että muistuttaako tämä jo liikaa sitä Orwellin kirjan meininkiä.
Ja jos ei uutisia katsottu, niin sitten keskusteluohjelmia. Teeveen paluu oli vähän kuin jotakin uutta retroa, tai jotain sen suuntaista, kun tarkemmin ajattelin. Mutta en yleensä semmoisia liikaa miettinyt, ajan ilmiöitä. Tai niin kuvittelin. No, niihin keskusteluohjelmiin oli tullut semmoinen hiukan kummallinen sävy. Vähän semmoinen liian yksinkertainen ote kaikkeen, politiikkaan, urheiluun, päivän polttaviin puheenaiheisiin. Ja vähän mielenkiintoisempia tyyppejä olisin kaivannut, tai siis en mielenkiintoisempia oikeastaan. Mielenkiintoisia ne kyllä olivat, mutta ehkä vähän fiksumpia olisi toivonut näkevänsä useammin, kuten ennen oli ollut. Vai oliko sittenkään, ehkä se vain tuntui siltä näin vuosia myöhemmin.
Astuin torin halki vievälle reitille. Kaupungin työntekijät keräsivät vielä roskia edellisen illan hulinan jäljiltä, ja jonkun verran ihmisiä kierteli muutamilla kojuilla, joita oli torin laidalla pystyssä. Penkillä nukkui joku ihminen paksuihin takkeihin kääriytyneenä. Suihkulähde ei ollut enää näin syksyllä päällä, mikä oli vähän sääli. Kukkia sentään oli vielä parissa ruukussa. Taivaalla ei ollut yhtään pilveä. Jollakin vihanneskojulla asioivan perheen tytöllä oli mustanruskea ja valkoinen koiranpentu, joka hyöri innoissaan edestakaisin hihnassaan. Pysähdyin juomaan vähän vettä, ja jatkoin sitten kauppakeskusta kohti.
Tykkään uusista asioista, taloista ja laitteista, kun ne ovat niin puhtaita ja ehjiä ja mukavia. Mutta silti torissa parasta olivat kuitenkin kiveys ja kivitalot, jotka olivat olleet siellä jo reilusti toista sataa vuotta. Niistä tuli pysyvyyden tunne, jonkinlainen rauhoittava olo. Aikoinaan oli osattu tehdä kauniita taloja. Tosin mikä niiden hinta oli ollut ja mitä muuta niihin liittyi, en nyt sitten tiennyt, tai että miksi nykyään ei tehty enää samanlaisia. Aika aikaansa kutakin kai, minkäs sille. Astelin kulman taakse ja sisään kauppakeskuksen lasiovista.
Punaisen ristin keräyskoju nökötti sisällä käytävän varrella. Se oli tullut jäädäkseen, nykyään autettavia oli loputtomasti. Oli ehkä aina ollut. Kävelin muka vähän kiireissäni ohitse. Laitoin minä jotain sinne silloin tällöin, vähän rahaa. Suuntasin karkkikauppaan, päätin mennä sittenkin elokuviin tänä iltana, vaikka yksin. Saa sitä ihminen olla yhden päivän välillä ajattelematta liikoja maailman murheita. Maailmansota. Sitä ei ollut, oli vain useita eri sotia, erilaisia sotia. Ehkä se olikin maailmansota, mutta ei siitä kukaan niin puhunut. Ja oli miten oli, niin Suomessa ei sentään oikeaa sotaa käyty, mistä olin kiitollinen. Oli jo ihan tarpeeksi kaikkea muutakin, vaikka oltiinkin ehkä parhaassa mahdollisessa paikassa, mutta ei se kellään helppoa ole edes täällä.
Nuorempana olin vannonut suklaan ja salmiakin nimeen, mutta nykyään pidin ehkä enemmän kirpeistä hedelmäkarkeista ja muista pehmeämmistä, helpommista karkeista. Tai eihän niissä nyt mitään hedelmiä ollut vaan niitä aromeja korkeintaan ja sokeria ja siirappia mitä lie. Ostin pienen pussin vähän kaikkea ja jatkoin matkaa. Hyvä tuuleni oli vähän tiessään, mutta ei se mitään. Huokaisin mennessäni ja päätin pysähtyä johonkin matkailijoiden nurkkapuotiin kahville. Tai no päädyinkin ostamaan kioskilta mukaan kahvin ja pullan. Istuin sitten suihkulähteen viereen penkille katselemaan ulos ikkunasta kaupunkia.
Kolmannen kerroksen ylös rakennuksen kattoon ulottuvista valtavista ikkunoista näki torin yli puistoon ja puoleen kaupunkiin. Kahvi ja pulla, mikä ihmeellinen keksintö, rauhoittaa ja piristää yhtä aikaa. Ilma ulkona näytti hiukan viileämmältä, tai sitten se oli vain tämä kahvi joka lämmitti tässä sisällä. Ei olisi ehkä pitänyt pistää taas rahaa ulkona syömiseen, mutta ei sitä aina jaksanut miettiä. Pistin purkkaa suuhun että ei hampaat mene pilalle, ja jatkoin matkaa kohti isompia kauppoja.
Lidlin keltainen ja sininen kulma pilkotti isomman marketin takana. Otin korin ja pysähdyin ensin pullantuoksuiselle leipomushyllylle. Sekin tuoksu tuli jostain kemikaalipurkista, minulle oli kerrottu, että ihmiset ostaisivat enemmän. No, kunhan ei myrkyllistä ollut niin sama se minulle. Laitoin pussiin piirakoita ja croissantteja. Kaalia ja perunoita, teetä, kananmunia ja kaurahiutaleita. Pitää vähän nyt säästää kun tuli hulluteltua ja jos elokuviinkin menen. Amerikka-hyllyä ei ollut enää, mikä oli sääli, olin aina tykännyt siitä keltaisesta Amerikan sinapista.
Kassalle jonotti jo aika paljon ihmisiä. Väsyneitä ja kyllästyneitä enimmäkseen näin viikonloppunakin. Halpa kauppa, jonne köyhät pakkautuivat ei ollut viime aikoina ollut enää kovin hauska paikka noin keskimäärin. Otin kassalla hihnalle vielä muutaman tikkarin, pitää elämässä pieniä iloja olla. Hei hei vaan ja kotia kohti, oli tässä jo oltu tarpeeksi liikenteessä. Yksinään ei innostanut viipyä kaupungilla kovin kauan. Alkoi jo tulla semmoinen väsymyskin, voisi ottaa nokoset ennen iltaa.
Kun pääsin kasseineni ulos torille asti, niin taivaalle oli jo ilmestynyt vähän pilviä. Aloin rivakan tallaamisen kotia kohti torin poikki. Äh. Ihmisiä oli nyt jo vähän enemmän, ja vastaan oli tulossa joukko niitä nuoria miehiä. Tai noita tai mitä porukkaa olivatkaan, ei niistä aina tiennyt. Mikähän siinä oli, kun jotkut eivät vaan ikinä osanneet elää ihmisiksi ja antaa toisten olla. Mikä se on se paha olo vai ilkeä mieli vai vääristynyt taju elämästä, mikä saa kaikki nämä typeryydet aikaan. En aikonut alkaa väistämään kauemmas, vaan päätin kävellä suoraan ohi vain kuten aina ennenkin.
Kun lähestyimme toisiamme, niin joku osoitti minua, oli ehkä nähnyt ennenkin. En jaksanut välittää, olin kyllästynyt koko touhuun ajat sitten, kunhan osaisivat tänään yrittää olla riehumatta. Etummaiset silmäilivät minua aivan kuin koittaen keksiä jonkun syyn tehdä jotain. Sitten yksi potkaisi kauppakassin kädestäni loukkausten säestämänä, kaikki nauroivat. Jäin keräilemään ostoksiani kiveykseltä ja joku vielä sylkäisi perääni, kun he jatkoivat matkaansa.
Säälittävät heikot paskaläjät, mutisi nuori mies, joka auttoi minua poimimaan tavarani ja kysyi onko kaikki hyvin. Yllätyin hieman, vaikka eihän siinä mitään ihmeellistä pitäisi olla, että kanssaeläjiään on hyvä auttaa. Tuntemattomiakin. Mutta se oli sittenkin melko harvinainen ilmiö, ollut liian harvinainen aina ja kaikkialla. Kiitos ei tässä mitään, sain sanottua. Mies antoi minulle ehjän ostoskassin, laittoi käden olkapäälle ja toivotti jaksamista. Nyökkäsin ja jatkoin matkaa. Mukava mies. Oli siis semmoisiakin nuoria vielä.
Kun astelin takaisin puiston tutuille väylille, päätin kiertää lammen toiselta puolelta. Tykkäsin vaihtelusta. Tuli semmoinen iltapäiväväsymys ja hiukan alakuloinen fiilis. Mutta se oli tavallista, kuten pilvetkin jotka olivat peittäneet taivaan nyt kokonaan. Toivottavasti ei tulisi paljoa sadetta, etten kastu illalla matkalla elokuviin. Haukottelin, ja aloin jo haaveilla nokosista. Sitten voisi syödä ja katsella televisiota ennen elokuvia. Tai hetkinen, ehkä mieluummin lukea kirjaa tai pelata jotain. Ettei tule liian valmiiksi pureskeltua viihdettä koko päivä. No katsotaan.
Mikähän siinä on, kun pitää aina kääntyä omiin mielipiteisiinsä, omaan jengiin. Siinä sitten hymistään keskenään, että niin se on, kyllä me tajutaan miten nää hommat menee. Ja sitten jää näkemättä se toinen näkökulma, tai kuvitellaan näkevänsä mutta pidetään typeränä. Vaikeinta on ymmärtää ja kunnioittaa, ei sitä moni jaksa, ei koulussa opetettu. Lähimmäisen rakastamista, jos nyt kauhean yleviä termejä käyttäisi. Missä olivat Karpo ja Armanin ohjelmat kun niitä tarvittiin. Tai joku uusi. Kuka ravistelisi vihaisimpia, kun ei ne ketään uskoneet.
No mutta, enpäs ala pohtimaan liikaa, tulee vain äkäiseksi. Pilvien takana paistaa aurinko ja on aina paistanut. Sorsa töllötti minua kun kävelin ohitse, ylitti sitten tien marjapensaiden luo. Kotitalo näkyi jo kellastuvien puiden takaa. Ähelsin kasseineni rappuun ja hissiin. Kahdeksas kerros, oli kyllä hienoa kun oli maisemat keittiön ikkunasta. Suljin oven takanani, vääntäydyin kamppeista ja laitoin ostokset talteen ja teevekottimen päälle. Katsoin ikkunasta kaupunkia. Tässä sitä vain oltiin, ei ollut maailmanloppu. Elä päivä kerrallaan vaan, ei kannata turhia murehtia sittenkään. Murehtijoita oli jo ihan tarpeeksi. Teet vain minkä voit ja siitä se sitten. Tai ei se siitä, kuten joku kaveri toisinaan tapasi sanoa, mutta mutta. Ei se ihan niinkään ole välttämättä.
Otin viltin ja kierähdin sohvalle. Laitoin jotain kivaa musiikkia hiljaisella päälle ja kellon soimaan puolen tunnin päästä. Ei pidä päivällä liikaa nukkua. Silmien painuessa kiinni muistelin, mitä yksi kaveri oli kirjoittanut vuosia sitten kalenteriini satunnaisille päiville. Syö sipsiä. Nauti elämästä. Velttoile. Keksi yllätys jollekin. Olin niin kamalan kiireinen silloin, työ ja ihmiset, treenit ja tapahtumat ja tehtävälistat. Niin kauan kun eivät pommita kotia, niin annan luvan itselleni olla murehtimatta. Koko ajan. Nukahdin.
Ja sitten kello soi. Ehkä jos sitä sittenkin järjestäisi vaikka yllätyksen jollekin, pitkästä aikaa. Jos autat yhtä ihmistä, niin autat koko maailmaa, sanottiin. Tie tai elä tie, sanoi Jouda, vitsaili yksi pöljä kaverini kerran. Aina voi yrittää jotain pientä, tehdä elämästä vähän mukavampaa jollekin. Oli siinä oma hauskuutensa. Mutta ehkä jos tänään vain kävisi siellä elokuvissa. Huomenna keksin sitten jotain, katsotaan. Tulevaisuus oli luettu mutta kirjoittamatta, ajattelin jostain syystä. Pöh. Alan syömään. Pitää syödä että jaksaa.
|||
Lue voittajatyöt ja lisää kirjoituskilpailusta Tulevaisuuden Suomi Vasen Kaistassa:
Mirja on kuollut (Kilpailutyö, 12.2.2017)
Kohtalona Matti Meikäläinen. Filosofisia hahmotelmia tulevaisuuksien Suomesta (Kilpailutyö, 7.2.2017)
Äly-Suomen Onni (Kilpailutyö, 5.2.2017)
Arjen päivän toivo (Kilpailutyö, 16.1.2017)
Suomen monet tulevaisuudet (Kilpailun tulosten julkistaminen, 7.1.2017)
Kirjoituskilpailu: Tulevaisuuden Suomi (Kilpailukutsu, 16.6.2016)
*