Artikkeli: Artikkelit 2013–2018

6.5.2017 klo 12:50

Macron, Marine ja Marianne

Marianne on ranskalaisille kansallishahmo samaan tapaan kuin Suomi-neito suomalaisille. Vapaussymboli Marianne on kuvattuna muun muassa ranskalaisten yhden, kahden ja viiden sentin kolikoiden kääntöpuolella. Mariannella on useimmiten päässään fryygialaismyssy.
Kuvassa Eugène Delacroixin Vapaus johtaa kansaa (La liberté guidant le peuple, 1830) joka on esillä Louvren taidemuseossa. Kuvan tiedot Wikimedia Commons-palvelussa.

 

VESA SUOMINEN   
Ranskan viidennen tasavallan presidentinvaalien toisella kierroksella sunnuntaina eivät tule olemaan vastakkain suuri oikeistopuolue ja itseään edelleen sosialistiseksi nimittävä vankka sosiaaliliberaali puolue.

Onkohan ranskan kielen tunnetuin ilmaisu ”déjà-vu”, elämys joka antaa vahvan vaikutelman jostain jo aiemmin koetusta? Tuttuuden kokemukselta on vaikea välttyä, kun vertaa Ranskan presidentinvaalien asetelmaa vuonna 2002 ja ensimmäisen kierroksen tulosta 2017: Ratkaisevalle kierrokselle selvisi taas äärioikeiston Le Pen ja häntä vastaan asettuu jälleen oikeistolainen ehdokas, jonka tehtäväksi julkisuus on sälyttänyt trikolorin symbolisen arvon pelastamisen demokratian ja vapauden lippuna.

Vuonna 2002 vastakkain olivat ratkaisevalla kierroksella Jacques Chirac ja Jean-Marie Le Pen. Vuoden 2017 vaalien tuloksen ratkaisevatEmmanuel Macron (s. 1977) ja Marine Le Pen (s. 1968). Macron sai ensimmäisellä vaalikierroksella yli 8,6 miljoonaa ääntä eli 24,01 prosentin kannatuksen. Marine Le Penin äänisaalis oli runsaat 7,6 miljoonaa, 21,3 prosenttia. Äänestysprosentti oli 77,77.

Vuoden 2017 vaalien toinen kierros ei tule olemaan vain kaksinkamppailu Ranskan ehkä kaikkien aikojen värittömimmän presidentin François Hollanden sovinnolla luovuttamasta paikasta. Nämä vaalit edustavat monen poliittisen siirros- ja jakolinjan kupruilevaa risteystä.

Kamppailua käydään Ranskan suunnasta, talouspoliittisista kysymyksistä, työpaikoista ja maahanmuuttajista, EU-myönteisyydestä ja euro-vastaisuudesta, turvallisuuden varjolla kaventuvasta demokratiasta ja sen korvaamisesta nationalistisella ja autoritaarisella äärioikeistolaisella sanomalla. Joku ihmeisiin uskova äänestäjä vaatinee ehdokkaaltaan vielä ranskalaisen politiikan puhdistamista taloudellisesta korruptiostakin.

Monet ovat kutsutut, mutta vain harvat valitut

Vaalien ensimmäisen kierroksen ehdokkaat olivat kiinnostava joukko. Kilpailu ensin ehdokkaaksi ja sitten toiselle vaalikierrokselle pääsystä muistutti hiukan television Heikoin lenkki -viihdevisailua. Les Républicains-puolueen (”tasavaltalaiset”, Kokoomuksen ja Saksan kristillisdemokraattien sisarpuolue) ehdolle panema François Fillon, moninkertainen ministeri ja presidentti Nicolas Sarkozyn kauden pääministeri, löi puolueensa ehdokaskilvassa laudalta toisen entisen pääministerin Alain Juppén, jonka vuonna 2004 saama 14 kuukauden ehdollinen vankeustuomio (puolueen toiminnan rahoittamista Pariisin kaupungin kustannuksella) ja vuoden 2015 sakkotuomio vasemmistopoliitikko Jean-Luc Mélenchonin herjaamisesta olivat jo unohtuneet.

Oikeiston voittajasuosikki Fillon, puheissaan vanhurskas ritari moitteeton ja nuhteeton, oli tasavaltalaispuolueen epäonneksi puolestaan kähminyt vaimolleen satoja tuhansia euroja julkisia varoja avustajanpalkaksi työstä, jota tämä ei ollut koskaan nähnyt saati tehnyt. Hän jäi epäonnekseen kiinni ennen vaaleja, mutta ei ymmärtänyt tehneensä mitään väärää. Kaikki äänestäjät eivät Ranskassakaan pienistä piittaa. Fillon sai 20 prosenttia ensimmäisen vaalikierroksen äänistä.

Toinen perinteinen valtapuolue, Ranskan sosialistipuolue, onnistui sähläämään ehdokasasettelussaan tasavaltalaisten tavoin: puolueen oikean siiven Manuel Valls oli luopunut pääministerin paikasta (2014–2016) osallistuakseen ehdokkuuskamppailuun. Hän hävisi vastoin odotuksia puolueensa ehdokasasettelussa Benoît Hamonille, jonka radikaalia ilmettä tavoitelleeseen vaaliohjelmaan oli kirjattu muun muassa vaatimus perustulosta.

Italialaiseen La Repubblica-lehteen kolumneja kirjoittava Carlo Clericetti totesi presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta tarkastellessaan äänestäjien tuomioksi ”liian vähän, liian myöhään”. Hamon sai 6,36 prosenttia annetuista äänistä ja vei murskatappion mukana ”sosialistien” pitkään jatkuneen valta-aseman Ranskan politiikassa.

Euroopan muiden sosiaalidemokraattisten puolueiden tapaan ”sosialistipuolue” on ”kolmatta tietä” matkatessaan levinnyt poliittiselle kartalle kuin hahmoton musteläiskä imupaperille. Niin vasemmistolainen Jean-Luc Mélanchon kuin oikeistolainen Emmanuel Macron ovat joskus olleet sen jäseniä.

Ihan kompuroimatta ei selvinnyt myöskään La France insoumise -liikkeen (alistumaton, tottelematon Ranska) ehdokas, vasemmiston Jean-Luc Mélenchon, joka onnistui keräämään ensimmäisellä kierroksella runsaat seitsemän miljoonaa ääntä ja sai niillä liki 20 prosentin kannatuksen. Le Monde diplomatique -lehden toimittaja Benoît Bréville suomi Hamonia ja Mélenchonia siitä, ettei näiden suhtautuminen pakolaiskysymykseen ollut sen selvempi kuin Macroninkaan: ”Mélenchon kiinnittää huomiota yksinomaan ympäristö- ja poliittiseen pakolaisuuteen ja lupaa ’kamppailla siirtolaisuuden syitä vastaan’.”

Vaalituloksen selvittyä Mélenchonilta on tivattu selvää kannanottoa Macronin puolesta ja Le Peniä vastaan, kun vaikuttaa siltä, että osa häntä äänestäneistä ei halua asettua toisella kierroksella kummankaan ehdokkaan taakse ja jokin osa oli mielipidekyselyissä jopa ilmoittanut aikovansa äänestää mieluummin Le Peniä kuin Macronia.

Vuoden 2002 presidentinvaalien toisella kierroksella vasemmistolaiset äänestivät sentään nenäänsä pidellen Jacques Chiracia estääkseen äärioikeiston Jean-Marie Le Penin valinnan, mutta nyt osa haluaisi jättää kokonaan äänestämättä.

Vanhat eväät uudessa kääreessä

Vaalien ensimmäisen kierroksen perusteella voi yhtyä Carlo Clericettin havaintoon: Ranska hautasi toivon toisenlaisesta Euroopasta. Jossittelu on turhaa, mutta joskus edes laiha lohtu: jos Mélenchon olisi saanut hyväkseen myös Hamonin hukkaamat äänet, vaalien toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain vasemmiston ja liberaalin oikeiston ehdokas…

Haaveista todellisuuteen ja toisen vaalikierroksen ehdokkaisiin: Emmanuel Macron on François Hollanden ja Alain Juppén tapaan muun koulutuksensa ohella myös ”enarkki”, Ranskan hallintoeliitin korkeakoulun ENA:n (L’École nationale d’administration) hioma poliitikko. Hän on entinen valtion tilintarkastaja ja Rotschild-pankin investointipankkiiri, jolla oli tarpeeksi poliittista vainua jättää sosialistipuolueen uppoava laiva ja suosijansa Hollanden järjestämä talousministerinposti hyvissä ajoin ennen haaksirikkoa. Hänen En Marche!-liikkeensä (Eteenpäin, Liikkeelle) on tarkoitus kiskoa vaalivankkureita.  

Macron kunnostautui jo talousministerinä kyhäämällä kokoon ”Macronin laiksi” (”loi Macron”) nimitetyn koosteen kaikkea mahdollista talous- ja työelämän ”liberalisointia”. Toimittaja Martine Bulard huomautti sarkastisesti, että lakiesityksen valmistelun olisi pitänyt koskea niin työ-, oikeus-, liikenne-, asunto- kuin ekologiaministeriön hallinnonalaa, mutta se säilyi alusta loppuun Macronin käsissä ja todisti näin presidentin uuden suosikin vaikutusvaltaa muun hallituksen yli. Sosialistipuolueen piirissä lakia vastusti muun muassa Benoît Hamon.

Macronin linja – mielikuvapoliitikonkin linjasta voi puhua talouspolitiikassa – on säilynyt ministeriajoista ennallaan. Hän ei tavoittele vaaliohjelmassaan mainostamaansa ”uuden Ranskan rakentamista”. Hänen tarkoituksensa on rakentaa entistä Ranskaa eli uusliberalistista oikeistopolitiikkaa maan ajamiseksi entistä tiukemmin rikkaita ja tiukkaa talouskuria suosivalle ja työntekijöiden oikeuksia kaventavalle kurssille.

Macron on päivitetty ranskalainen versio Tony Blairista, ja tuo siinä vertailussa mieleen italialaisen Matteo Renzin. Sattuvan muotokuvan löytää suomen kielellä esimerkiksi Le Monde diplomatique & Novaja gazetan numerosta 2/2017 (François Denord ja Paul Lagneau-Ymone: Uuden miehen vanhat vaatteet).

Toinen ehdokas, alkuaan asianajajaksi kouluttautunut Kansallisen rintaman (Front National, FN) puheenjohtaja Marine Le Pen on europarlamentaarikko vuodesta 2004. Le Pen oli ehdolla jo vuoden 2012 presidentinvaaleissa ja jäi silloin kolmanneksi lähes 18 prosentin äänisaaliilla. Hän on poliittisen isänmurhan tehnyt isän tyttö. Marine savusti poliittiseksi rasitteeksi muuttuneen isänsä ulos tämän perustamasta puolueesta pitkällisessä kamppailussa 2015–2016 ja nousi näin puolueen ainoaksi voimahahmoksi.

Le Pen on muodistanut puoluettaan ja hionut Kansallisen rintaman sanomaa ”dediabolisoimalla” isänsä äkkijyrkkien lausuntojen puolueelle antamaa äärioikeistolaista ilmettä ja pyrkimällä julkisuudessa irti sen törkyisimmästä rasistisesta menneisyydestä.

Politiikassa tapahtuu silloin tällöin merkillisiä asioita, esimerkiksi Ranskan sosialistien muodonmuutos vasemmistopuolueesta oikeistolaiseksi; mutta ihmeitä ei tapahdu, eikä leopardi ole luopunut pilkuistaan: Marine Le Penin tyynen hymyn takaa pilkottaa sama vanha äärioikealta hyökkäävä Kansallinen rintama julkisuudenhallinnan uusin opein ehostettuna.

Puolueen pyörittäminen on kallista. Le Pen on lainannut rahaa venäläisiltä pankeilta, ja europarlamenttiryhmä on käyttänyt parlamenttiavustajille osoitettuja varoja puolueen työntekijöiden rahoittamiseen, minkä vuoksi europarlamentti perii nyt Le Penin edustajanpalkasta ja palkkioista takaisin 340 000 euroa.

*   *   *

Vaalien ensimmäisen kierroksen typerimpiä piirteitä oli niin ranskalaisten kuin ulkomaisten tiedotusvälineiden rukousmyllyn tavoin toistelema väittämä: äärioikealla oli Marine Le Pen, ja hänen symmetrisenä vastinkappaleenaan ”äärivasemmalla” oli muka Jean-Luc Mélenchon (joka ei suinkaan vaatinut Ranskan välitöntä eroa EU:sta vaan unionin uudistamista). Leimaaminen on tuonut mieleen toimittajien käsitykset Kreikan Syrizasta ja Espanjan Podemos-liikeestä.

Olivier Tonneau pilkkasi taannoin The Guardianissa, että Eurooppa on kauhun vallassa, jos ratkaisuvaalissa ovat vastakkain Le Pen ja Mélenchon. Uskotellaan että voittipa kumpi tahansa niin vilja varttuu harvaksi, ydintalvi laskeutuu koko mantereen ylle ja taivaalta sataa sammakoita…

Mikä oli vielä eilen tavallista vasemmistolaisuutta, on historiaa tuntemattomille tai siitä piittamattomille toimittajille nykyisin ”äärimmäistä” toimintaa, kelpaahan ”vasemmistolaiseksi” jopa Macronin kaltainen jokaäidin puunattu toivevävy, jolla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä vasemmiston kanssa.

Macronin ansioksi lie kuitenkin luettava, ettei hän viitsi sumuttaa äänestäjiään ihan François Hollanden tavoin. Ehdokas Hollande kertoi vaalipuheessaan 22.1.2012, mistä löytyy hänen todellinen vastustajansa: ”Se on nimetön, kasvoton, vailla puoluetta, se ei koskaan asetu ehdokkaaksi eikä sitä siis ole valittu vaaleissa, ja kuitenkin se hallitsee. Tämä vastustaja on rahavallan maailma”.

Toinen vaalikierros sujui kiivaasti väitellen. ”Pelon ylipapitar” oli ensimmäisen kierroksen jälkeen vain vähän ”François Hollande junioria” jäljessä, ja kumpikin ehdokas turvautui hyökkäävyyteen kasvattaakseen kannatustaan. Macron johtaa jo selvästi gallupeissa, mutta kannastaan epävarmat äänestäjät voivat vielä keikauttaa Marianne-neidon fryygialaismyssyn kallelleen, jos Marine Le Pen saa heiltä joukon protestiääniä.

Ja kesäkuussa ovat edessä parlamenttivaalit, joista uusi presidentti tarvitsee mieluisan tuloksen.

|||

Aiheesta aiemmin Vasen Kaistassa

Radikaalioikeistolla jo viidenneksen kannatus (17.2.2017)

Asiasta lisää muualla:

Arto Huovinen: Ranska: katseet jo kohti parlamenttivaaleja (Kansan uutiset 24.4. 2017)

Le Monde diplomatique & Novaja gazeta 2/2017 (monta artikkelia Ranskan vaaleista)

|||

Muuta asiaan liittyvää Vasen Kaistassa 2017:

Euroopan politiittisten voimasuhteiden kehityksestä:
Tuolit vaihtuvat tiheään Euroopan parlamentissa (24.9.)
Mitä kevään vaaleissa todella tapahtui? (Yhteenveto kevätkauden parlamenttivaaleista Euroopassa, 22.9.)
Demarit jälleen Euroopan suosituimpia (17.9.)
Onko Euroopan unioni tulevaisuuden arvoinen? (24.3.)

Vuoden 2017 vaalitulokset Euroopassa:

Islanti:
Vasemmisto voittoisa ‒ Islannin tarkat vaalitulokset (29.10.)
Tšekki:
Tšekit haluavat kokeilla jotain aivan muuta (24.10.)
Itävalta:
Mitä Itävallassa tapahtuu? (19.10.)
Saksa:
Demarit voittivat Ala-Saksin vaalit, die Linke lisäsi kannatustaan (16.10.)
Schleiße – oikeistovyöry Saksan vaaleissa (26.9.)
Vasemmistokin voitti ‒ äänestäjillä puolueenvaihtopäivä Saksassa (25.9.)
Saksan vaalit: die Linken kannatus kasvaa (15.5.)
Saarlandin vaalit: Radikaalioikeiston vauhti hiipumassa? (27.3.)
Mitä Saksassa nyt tapahtuu? (13.1.)
Norja:
Punavihreä liittouma eteni Norjan vaaleissa (12.9.)
Albania, Armenia, Kosovo ja Malta:
Demarit jälleen Euroopan suosituimpia (17.9.)
Ranska:
Ranskan vaalitulokset, osa 3: Macron-kupla puhkesi alle kolmessa kuukaudessa (7.8.)
Ranskan vaalitulokset, osa 2: keskustaliberaalit, oikeisto ja radikaalioikeisto (25.7.)
Ranskan vaalitulokset, osa 1: vasemmisto, sosialistit ja vihreät (20.7)
Britannia:
Nuoret kyllästyivät talouskuripolitiikkaan myös Britanniassa (10.6.)
Bulgaria:
Bulgaria: kolmannet pikavaalit eivät päästäneet ahdingosta (28.3.)
Alankomaat
Hallituspuolueille rökäletappio Alankomaiden vaaleissa (16.3.)
Pohjois-Irlanti:
Vasemmistolle komea vaalivoitto Pohjois-Irlannissa (4.3.)
Liechtenstein:
Pienpuolueet etenivät Liechtensteinissa (6.2.)

*

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *