Teksti: VESA SUOMINEN
Toimittaja Klaus Brinkbäumer kirjoitti toukokuussa saksalaisen viikkolehden johtoartikkelissa Maailma järjestystä vailla (Welt ohne Ordnung, Der Spiegel 12.5. 2018):
”Todella shokeeraava seikka koskettaa meitä suoraan: Länttä, sellaisena kuin me sen tunsimme, ei ole enää olemassa. Suhdettamme Yhdysvaltoihin ei voi nykyään kuvata ystävyydeksi, eipä enää edes kumppanuudeksi. Presidentti [Donald] Trump omaksuu sävyn, joka sivuuttaa 70 vuotta kestäneen luottamuksen. [–] Kysymys ei ole samasta kuin ennen, siitä osallistuvatko Saksa ja Eurooppa Afganistanin tai Irakin sodan kaltaiseen ulkomaiseen sotilaalliseen tehtävään; nyt kysymys kuuluu, onko ylipäätään yhä olemassa jokin transatlanttinen talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikka”.
Samansävyisiä arvioita on riittänyt. Käsitykset heijastelevat huolta, jonka Saksan liittokansleri Angela Merkel ilmaisi viime vuonna Baijerin Truderingissa pitämässään ”oluttelttapuheessa”: ”Ne ajat, jolloin saatoimme täydellisesti luottaa muihin, ovat takana. [–] Ja siksi voinkin sanoa vain: meidän eurooppalaisten täytyy todellakin ottaa kohtalomme omiin käsiimme”. Nuo ”muut” tarkoitti Yhdysvaltoja ja presidentti Donald Trumpin Yhdysvaltain ’liittolaisille’ taritsemaa politiikankorviketta.
Kuin Merkelin puheen vahvistuneena kaikuna Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk sanoi Bulgarian Sofiassa toukokuussa 2018 järjestetyn 28 EU-maan poliittisten johtajien kokouksen yhteydessä:
”Kun tarkastelee presidentti Trumpin viimeisimpiä päätöksiä voisi jopa ajatella: kuka tarvitsee vihollisia kun on tuollaisia ystäviä? Mutta suoraan sanoen Euroopan pitäisi olla kiitollinen presidentti Trumpille. Sillä kiitos hänen olemme päässeet vapaiksi kaikista harhakuvitelmista. Hän on saanut meidät tajuamaan, että jos auttavaa kättä tarvitsee, sellaisen löytää oman käsivartensa jatkeena”.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ilmaisi kesäkuussa huolensa Euroopan ja Yhdysvaltojen transatlanttisen suhteen taantumisesta ja katsoi luottamuksen kärsineen kolauksen kansainvälisessä politiikassa, kun Yhdysvallat vetäytyi Iranin ydinkieltosopimuksesta.
Valkoinen talo ei ole ystävyyden talo
Euroopan unionin johtajien, todellisten ja symbolisten, rypistyneet otsat kertovat siitä ongelmavyyhdestä, joka unionia piinaa. Politiikan nykyisten eurokykyjen ja -huippujen näkökulmasta esimerkiksi Ison-Britannian ero unionista tai Italian joutuminen kahden vastakkaismerkkisen mutta unioninvastaisuuden yhdistämän populistipuolueen hallitsemaksi olisi yksinään riittänyt kirsikaksi monenlaisista vaikeuksista leivotun kakun päälle.
Kakku on alkanut näyttää syömäkelvottomalta sen jälkeen kun sen sisältä oli ponkaissut EU:n riesaksi esiin myös Washingtonin nykyjohdon poliittinen sirkus twiittejä linkoavine porkkananvärisine klovneineen.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikan viimeisimmät aikaansaannokset kertonevat paksunahkaisimmillekin eurooppalaisille optimisteille, että puhuri on kääntynyt vastaiseksi eikä pari reiviä purjeisiin taida riittää.
Trumpin hallinnon Yhdysvallat ei viitsi edes peitellä, että se tanssahtelee muiden neuvoista piittaamatta (republikaani)norsuna posliinikaupassa esimerkiksi uhkailemalla Kiinaa toistuvasti rangaistustulleilla ja kauppasodalla.
Eikä posliini ole vain kiinalaista: eurooppalaisille ’liittolaisille’ langetettu kauppasodan uhka ja Emmanuel Macronin ja Angela Merkelin Yhdysvaltain-vierailuillaan esittämien viestien ohittaminen; Iranin kanssa kansainvälisesti neuvotellun ydinkieltosopimuksen yksipuolinen mitätöiminen; Kanadan ja Meksikon jatkuva ärsyttäminen kauppasopimuksen aukirepimisellä; Yhdysvaltojen suurlähetystön siirtäminen Jerusalemiin ja samalla koko Palestiinan kuvitteellisen rauhanprosessin lopullinen hautaaminen; Pohjois-Korean kanssa käytävien neuvotteluiden valmisteleminen ja peruminen ja valmisteleminen…
Kansan uutisten Sirpa Puhakka oli ehtinyt tiivistää olennaisen jo marraskuussa 2016 otsikoimalla: ”Trumpin ulkopolitiikka täysin ennakoimatonta”.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ei ole kuitenkaan kokonaan Valkoisen talon lyhytviestilingon oikkujen varassa. Suurvalta oli jo kääntänyt mielenkiintonsa Atlantilta Tyynellemerelle ‒ Eurooppa edusti esimerkiksi George W. Bushin ja Barack Obaman presidenttikausilla Yhdysvalloille hiukan samaa kuin Suomi suhteessaan ensin Neuvostoliittoon ja sitten Venäjään: ongelmaton, hiljainen, nyökkää oikeissa paikoissa, sisäsiisti eikä sekaannu liiaksi ihmisoikeusloukkauksiin.
Kiinan kasvava voima ja vaikutusvalta vaati huomiota Tyynellemerelle, kun Yhdysvaltojen vanhat liittolaisetkin olivat alkaneet tuntea vetoa taitavasti tarjolle pantuun kiinalaiseen keittiöön. Donald Trumpin omintakeinen lisäys Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan on ollut suhteiden sotkeminen sekä Atlantin että Tyynenmeren suuntaan saamatta ainakaan toistaiseksi mitään vastineeksi.
Kokeneet ja arvovaltaiset eurooppalaiset poliitikot ovat ehkä väärässä valmistautuessaan ”talvehtimaan” ja odottamaan trumpinjälkeistä aikaa, niin kuin eräs saksalainen entinen huippudiplomaatti on neuvonut. Donald Trumpin kaltainen moukka, kansainvälisen politiikan tietämätön ja osaamaton enfant terrible, kauhukakara, on vain pitkän kehityksen osaksi satunnainen seuraus, ei ongelmien syy.
Euroopan ja Yhdysvaltojen välisten ongelmien syynä on, että kylmän sodan vahvistama toisen maailmansodan jälkeinen maailmanpolitiikan arkkitehtuuri, kansainvälisen politiikan rakenteet ja pelaajat, ovat muuttaneet pysyvästi pelipaikkoja ja järjestystä eikä Euroopan unionin pako trumpinjälkeiseen tulevaisuuteen ‒ itse asiassa Trumpia edeltäneeseen menneisyyteen ‒ ole mahdollinen. Mahdollista on, että Trumpin jälkeen on vielä olemassa jokin tulevaisuus. Osoittaahan Tuomiopäivän kello vasta kahta minuuttia vaille kahtatoista.
Euroopan ja kansainvälisen yhteisön(?) näkökulmasta ongelma ei ole Trump eikä hänen Valkoisessa talossa järjestämänsä lähes viikoittainen heikoin jenkki -kisailu, joka on karsinut presidentin ympäristöstä kaiken edes osapuilleen tehtävistään selviävän poliittisen avustajakunnan presidentin itsensä kaltaisia patologisia valehtelijoita lukuunottamatta:
Kun imperaattorin alaspäin käännetty peukalo syöksee oikullisesti Valkoisen talon rasistisen valkoisen vallan askelmilta esimerkiksi sotahullun Steve Bannonin kaltaisia äärioikeistolaisia poliittisia kiipijöitä, tilalle kapuaa äärioikeistolaisen John Boltonin kaltaisia sotahulluja poliittisia kääpiöitä.
Trump ei ole politiikan messias, niin kuin hänen autuaat kannattajansa luulevat. Hän ei ole politiikan antikristus, vaikka hänen katkerat vastustajansa hänet sellaisena esittävät. Yhdysvaltojen nykyinen presidentti on vain lukutaidottomien viihteeksi tarkoitetun tv-shown luoma julkisuusnarkkari, twiittaava ja golfaava sairaalloisen narsistinen amerikkalainen brändimiljonääri ja ainakin omien laskujensa mukaan miljardööri ‒ kukaan ei ole nähnyt hänen veroilmoitustaan.
Donald Trump ei ole tärkeä poliitikkona, siis ”poliitikkona”. Hän ei ole poliitikko. Hän vain ruumiillistaa ja henkilöi Amerikan Yhdysvaltojen todellista nykyolemusta. Ontto, veren tahrima Vapaudenpatsas, jonka soihdusta sojottaa nippu ydinkärkiohjuksia ja ainoana todellisena ohjaavana ideologiana toimii ”America First”, mikä tarkoittaa että koko maailma on olemassa ainoastaan palvellakseen muutaman superrikkaan plutokraatin seisovana pöytänä.
Lue artikkelin kaikki osat:
Pitkät jäähyväiset setä Samulille (Tämä artikkeli, 1.7.2018)
EU – Euroopan sairas mies? (2.7.2018)
Mustavalkea iltasatu (3.7.2018)
Lue lisää aiheesta muualla verkossa:
Trump gegen Europa. Der Westen existiert nicht mehr (Klaus Brinkbäumer, Der Spiegel, 20/2018)
Angela Merkel: ”Die Zeiten, in denen wir uns auf andere völlig verlassen konnten, die sind ein Stück vorbei” ( Adam Soboczynski, Die Zeit, 31.5.2017)
EU’s Tusk asks: ’With friends like Trump, who needs enemies?’ (Gabriela Baczynska, Reuters, 16.5.2018)
Presidentti Niinistö: Hallituksen mahdollinen eronpyyntö ei automaattisesti tarkoita uusia vaaleja (ks kappale Niinistö huolestui: Euroopan ja Yhdysvaltojen suhde taantunut, Ari Hakahuhta, YLE, 6.6.2018)
Trumpin ulkopolitiikka täysin ennakoimatonta. (Sirpa Puhakka, Kansan uutiset, 9.11. 2016)
Allan Nairn on how Trump Dragged a Rightist Revolution to Power (Jeremy Scahill, The Intercept, 28.5.2018)
”Rebuilding America’s Defenses” – A Summary. Blueprint of the PNAC Plan for U.S. Global Hegemony (Bette Stockbauer, Information Clearing House 6.5.2003)
*