Artikkeli: Uutiset 2013–2018

1.11.2018 klo 08:27

Konsensus ja nonsensus

Tekstit: VESA SUOMINEN, kuvat: CAI MELAKOSKI   
Kun Juha Sipilä (kesk.) aloitti hallitustunnustelut vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen, Helsingin Sanomat esitteli päivä päivältä kevään 2015 hallitusneuvottelujen etenemistä (Sipilä saneli askelmerkit, HS 18.6.2015, s. A6-A9). Juttua mainostettiin lehden A2-sivulla kertomalla muun muassa: ”Tapahtumien kulku paljastaa Sipilän suoraviivaiset otteet ja halun purkaa ay-liikkeen vanhoja valtarakenteita” [kursivointi VS].

Uutisen sanoma oli selvä. Suomi oli jäänyt pahasti jälkeen eurooppalaisen kapitalismin moderneimman, uusliberalistisen version yleisestä päivitysaikataulusta. Ammattiyhdistysliike oli edelleen liian voimakas ja suojasi työntekijöiden oikeuksia liian tehokkaasti vaikka porvaripuoli oli yrittänyt suitsia sitä jo 1990-luvun alun lamasta alkaen.

Sipilän hallitus on ‒ eikä tässä mitään ”salaliittoteorioita” tarvita ‒ toimissaan johdonmukaista jatkoa viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana harjoitetulle demokratian ja julkisen talouden harkitulle rapauttamisprosessille, moukariniskuja, jotka kumisuttavat vähitellen ontoksi nakerrettua kansanvallan kuorta.

Valtalehden artikkelia lukiessa olikin kuulevinaan yhtyneen porvarileirin (ja lehden toimituksen) yhtyvän Vaasan marssin sanoihin toivottaakseen uudelle luudalle onnea ja menestystä viimeiseen taistoon inhaa ay-liikettä vastaan: ”Pois unteluus ja hervakkuus!”

Sipilän työnantajan käteen mittatilauksena kursimaa hallitusrukkasta odotti tehtävänanto: oli vihdoin ja turhia vatuloimatta väännettävä ay-liike kunnolla polvilleen (mieluimmin suistettava kokonaan nurin), jotta päästäisiin eroon järjestäytymisoikeudesta, kollektiivisesta sopimisoikeudesta ja yleissitovista sopimuksista, irtisanomissuojasta, työttömyysturvasta, työaikalaista, työsuojelusta, ylityökorvauksista, lakko-oikeudesta ja muista vapaata saalistusta haittaavista pahimman lajin riesoista.

Konsensus

Konsensukseen ja kompromissiin perustuva politiikka lähtee ajatuksesta, että suomalaisen luokkayhteiskunnan kaikkia poliittisia toimijoita yhdistää keskenään kamppaillessaankin niiden omia päivänpoliittisia tavoitteita ohjaava periaatteellinen yksimielisyys politiikan yhteisistä päämääristä, esimerkiksi usko ihmisoikeuksiin ja parlamentaarisen demokratian ylivertaisuuteen ja säilyttämiseen.

Tämä edellyttää, että politiikan toimijat ja ylipäätään kaikki yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuvat tunnustavat perimmäisen samanlaisuutensa (”olemme kaikki samoja suomalaisia”, ”olemme kaikki demokratian kannattajia”, ”meidän kansantaloutemme” ja muuta sellaista). Taustalla häämöttää Suomen poliittisen historian langettama pitkä varjo.

Suomalaisen konsensusyhteiskunnan kompromissinrakentajia uhkaa kuitenkin sama todellisuuspakoinen oletus ”historian lopusta” kuin vallankumousromantikkoja: hekin uskovat, että juuri heidän ihanneyhteiskuntansa ‒ sosiaalivaltio, ”hyvinvointivaltio” ‒ on historian pääteasema, jonne kiskot loppuvat. Kiskot kuvaavat tässä historiaa, jolla uskotaan olevan tai jolle voidaan pakottaa jokin lopullinen päämäärä.

Pohjatuuli, kylmä kyyti

Suomalainen oikeisto on arvioinut jo pitkään uudelleen poliittista toimintaympäristöä ja vetänyt selvät johtopäätökset: konsensuksen ja kompromissien aika on ohi. Porvarileiri on irtisanoutunut kompromisseihin perustuvasta konsensuspolitiikasta, koska se on yhteensopimaton valtaoikeiston (äärioikeistosta puhumatta) ideologian ja politiikkakäsityksen kanssa. Poliittinen oikeisto on palannut vanhaan hegemonistiseen politiikkakäsitykseen ja voimapolitiikkaan.

Tämä on johdonmukaista ajattelua: vasemmisto ja ”keskustavasemmisto” ovat selvästi heikentyneet eikä heikkojen kanssa ole tarvinnut neuvotella. Kun poliittisella vasemmistolla ja ”keskustavasemmistolla” ei ole enää ollut tarpeeksi poliittista voimaa vastustaa oikeistolaisen politiikan hyökkäyksiä, tavallisen palkansaajan viimeisen puolustajan osa on usein jäänyt ammattiyhdistysliikkeelle.

Suurten porvaripuolueiden tavoitteena on 1990-luvun alun lamasta alkaen ollut vihdoin irtisanoa niin konsensuspolitiikka kuin työmarkkinaosapuolten aikanaan talvisodan pakkoraossa solmiman tammikuun kihlauksen tulokset, jotka tunnustivat jopa työmiehen ihmiseksi tai ainakin sopijapuoleksi.

Palkansaajapuolelta harha vastapuolen sopimishaluista katosi tai sen olisi pitänyt kadota jo kauan ennen kuin Elinkeinoelämän keskusliitto julisti keskitetyt tulopoliittiset sopimukset kuolleiksi ja lakkautti oman roolinsa sopijaosapuolena ryhtyäkseen avoimesti porvaripuolen ideologisen paavinistuimen haltijaksi, joka Suomen Yrittäjien jesuiittaveljestön avustamana kertoo, millaista politiikkaa Suomessa sopii tehdä, mitä saa sanoa ja mitä ei: non possumus! ‒ Emme voi!

Työnantajapuolen Paperiliiton pistelakkojen vuoksi julistama kuuden viikon työsulku vuonna 2005 oli harjoitus, joka valmisteli koko ammattiyhdistysliikkeen vetämistä kölin alta. Työnantajan murheita ymmärtänyt toimittaja Risto Uimonen kirjoitti Kalevassa 3.7.2005:

”On päivänselvää, etteivät työnantajien kovat otteet johtuneet vain yhden kierroksen asetelmasta tai siitä, että he olisivat halunneet juuri nyt kyykyttää ay-liikettä ja avata pään sopimusten heikennyksille myös muilla aloilla. Pelipöydällä olivat paljon isommat panokset: koko Suomen metsäteollisuuden tulevaisuus globaalissa maailmassa, jossa yhden maan työehdot eivät voi poiketa kovin paljon kilpailijoista ainakaan ylöspäin. Siksi Metsäteollisuus oli valmis maksamaan mielettömän hinnan tuotannon menetyksinä.”

Arviota voi tulkita omin luvin toisinkin: työnantajien kovat otteet tähtäsivät sekä ay-liikkeen kyykyttämiseen ja sopimusheikennyksiin yleensä että erityisesti oman teollisuudenalan työehtojen polkemiseen globaalikapitalismin oloissa.

Herrojen EVA:n Vesa Vihriälä antoi vanhalle keskustelukulttuurille viimeisen voitelun jo vuonna 2013 (Elinkeinoelämän valtuuskunnan, EVA:n raportti Konsensuksen kuolema?), ja saman teki tahollaan esimerkiksi Kokoomuksen nuorten liitto niin ohjelmissaan kuin lausumissaan. Liiton silloinen puheenjohtaja, nykyinen kansanedustaja Susanna Koski totesi haastattelussa vuonna 2014 porvarien kirkkokuoron vakiokertosäkeenä, että ay-liike on saatava kuriin.

Nonsensus

”Keskustavasemmistoksi” muuntautunut sosiaalidemokratia on sitonut kohtalonsa sosiaalivaltioon, jonka rakentamiseen poliittinen vasemmisto osallistui aikanaan ratkaisevalla tavalla.

Sosiaalidemokraattinen liike jäi Tony Blairin, Gerhard Schröderin ja Paavo Lipposen kaltaisten johtajien jäljissä pitkäksi aikaa kiertämään kehää finanssikapitalismin liikenneympyrään ja joutui sitten itsekin mukaan sosiaalivaltion purkutalkoisiin.

Politiikantutkija Jenny Andersson on Ruotsin sosiaalidemokraatteja tarkoittaen kysynyt, mitä poliittinen liike voi tehdä silloin kun sen tulevaisuuden utopia (sosiaalivaltion ”kansankoti”) onkin jo takanapäin.

Nykyinen ”keskustavasemmisto” on jäänyt vanhojen saavutustensa vangiksi. Kello tikittää yhä, mutta viisarit eivät enää liiku. Odotus maailman menon järkiintymisestä omia aikojaan ja usko itsetarkoitukseksi korotetun konsensuksen pikaiseen paluuseen ovat pyhä uskonkappale ja Kaaban kivi. ”Keskustavasemmisto” vartoilee vanhan hyvinvointi-Suomen paluuta hartaasti kuin Samuel Beckettin näytelmän henkilöt Godotn saapumista: ”huomenna hän tulee”.

Toimittaja Pierre Rimbert on kuvannut samaa ongelmaa toisesta näkökulmasta todetessaan, että on tietysti myönteistä muistuttaa vanhoista saavutuksista, koska tietoisuus aikaisemmista kamppailuista toimii vastalääkkeenä ”ainoan vaihtoehdon”, esimerkiksi ankaran talouskurin politiikalle.

Vanhojen saavutusten kaipuu ja niihin takertuminen on koko vasemmistolle kuitenkin myös ongelmallista, koska se estää asettamasta uusia, entistä kunnianhimoisempia tavoitteita: ”[–] mittaamalla taantumisen laajuutta jonnekin vuosien 1944 ja 1975 välimaastoon sijoittuvalla vertailukohdalla sodanjälkeinen taloudellinen malli pannaan epäsuorasti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vakiomitaksi: edistyksellisyyden rajaksi. [–]”

Ajatusta tulkiten voi sanoa, että Suomessa konsensus-politiikan ja vanhojen saavutusten muisteluun takertuminen on asettanut 1970-luvulla ja ainakin ennen 1990-luvun lamaa saavutetun sosiaalivaltion tason ja tilan ikään kuin kahden köydenvetojoukkueen väliseksi pysyväksi rajaksi.

Kumpikin joukkue koettaa kiskoa vastustajaa omalle puolelleen. Viimeisten vuosikymmenien ongelma niin Suomessa kuin muualla on kuitenkin ollut, että “keskustavasemmisto” on alkanut vetämisen sijasta puolustaa vanhoja asemiaan työntämällä köydellä sen sijaan että olisi vasemmiston rintamassa siirtänyt koko rajan uuteen paikkaan ja kiskaissut porvarijoukkueen nenälleen asettamalla uusia tavoitteita.

Uudet ajatukset ja uudet poliittiset tavoitteet ovat jääneet vasemmiston, Vasemmiston tehtäväksi.

Lue lisää muualta verkossa:

Näkökulma: Tässä jutussa ei kerrota Sara Siepistä tai Kimi Räikkösestä, mutta luettuasi tiedät, miksi Juha Sipilän hallitus ajaa Suomen Yrittäjien haluamaa irtisanomislakia (Tommi Parkkonen, Iltalehti, 24.10.2018)
Kaunisteltiinko irtisanomislain työllisyysvaikutuksia matkan varrella? Alkuperäisessä muistiossa tyrmäävä arvio: ”Nettotyöllisyysreaktio lienee lähellä nollaa” (Olli Waris, Iltalehti, 24.10.2018)
Seuran selvitys: Juha Sipilästä tuli miljonääri valtion tuella ja härskeillä tutunkaupoilla (Jarno Liski, Seura, 8.6.2017)
Puolueiden äänestäjiä yhdistävät ja erottavat tekijät (Ilkka Haavisto ja Pentti Kiljunen EVA:n julkaisussa Politiikan sekahaku – Mitkä asiat yhdistävät ja erottavat puolueita)
”Kokoomusnuorten johtajat ovat pukeneet omia mielipiteitään liiton mielipiteiksi” (Keijo Salokangas ja Veli-Pekka Hämäläinen, Yle, 10.9.2013)
Henkien taistelu päättyi laihaan kompromissiin (Risto Uimonen, Kaleva, 3.7.2005)
Konsensuksen kuolema? – Perinteinen kolmikanta ei enää toimi, miksi ja mitä tilalle? (Vesa Vihriälä, ETLA, 21.8.203) 

Jenny Andersson: När framtiden redan hänt. Socialdemokratin och folkhemsnostalgin, Ordfront 2009. Jenny Anderssonin kirjaan liittyvä haastattelu ja arvostelu:
Unga med nya politiska utgångspunkter (Sofia Härén, Miljömagasinet 30, 24.8.2009)
Socialdemokrater och folkhemsnostalgi: En annan beskrivning av verkligheten (Sofia Härén, Miljömagasinet 30, 24.8.2009) 

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *