Näkökulma, Pirkanmaa, Ylöjärvi

SARI KOIVUNEN

13.2.2019 klo 15:31

Rahat vai henki – vanhustenhoidon tilanne

Hoitolaitoksista ja varsinkin Esperistä ollut paljon puhetta. Kuvan rakennuskompleksissa Tampereen Laivapuiston kyljessä on muiden toimijoiden ohella kaksi Esperin hoivakotia.
Sari Koivunen

Tällä hetkellä keskustelu vanhustenhoidosta käy kuumana – on erittäin hyvä että asia tuli päivänvaloon ja pelon, peittelyn ja hiljaisuuden muuri murtui. Samantyyppistä keskustelua voitaisiin käydä myös kehitysvammaisten hoidosta.

Miten tähän on tultu? Suomi on väestöltään maailman toiseksi nopeimmin vanheneva valtio Japanin jälkeen. Pohjoismaista Suomessa on suurin vanhusväestö. Tästä huolimatta meillä käytetään vähemmän rahaa vanhustenhuoltoon kuin muissa Pohjoismaissa. Suomi käyttää 1,6 prosenttia bruttokansantuotteesta vanhustenhoitoon, muut Pohjoismaat 2,2 prosenttia. Näenkin että asia on enemmän arvokysymys kuin rahakysymys.

Tällä hetkellä vanhustenhoito jakaantuu suurin piirtein puoliksi julkisen ja yksityisen välillä. Syy tilanteeseen johtuu historiasta. Edellinen hallitus leikkasi miljardin euron verran kuntarahoitusta vanhustenhoidosta, joten kuntien oli alettava säästökuuri. Samasta syystä tehtiin valtakunnallinen linjaus kotihoidon lisäämisen puolesta. Ikääntymisen ja siihen liittyvien sairauksien, etenkin muistisairauksien, vuoksi myös laitoshoitoa tarvitaan.

Kunnat ratkaisivat asian ulkoistamalla vanhustenhoitoa eli ostamalla sitä yksityisiltä hoivalaitoksilta. Kilpailuttamalla yksityisiä hoivapalveluita kunnat saivat ostettua hoivapalveluita edullisemmin kuin mitä kuntien itse tuottamat hoivapalvelut olivat maksaneet. Ikävä kyllä kilpailuttamisessa painotettiin liikaa hintaa laadun kustannuksella. Ja koska toiminnan pitäisi olla olla palveluntuottajallekin kannattavaa, jostain on säästettävä. Suurin säästö on tehty henkilökuntamäärästä eli niin sanotusta hoitajamitoituksesta.

Lain mukaan kuntien olisi kyettävä valvomaan palveluntuottajiaan. Jossain kohtaa kuitenkin kunnat ”unohtivat” vastuunsa ja nyt ollaan tässä tilanteessa. Sekä kuntien kyvyttömyys ostaa ja valvoa toimintaa on pettänyt että monien palvelutuottajien heikko ”omavalvonta” ovat luoneet otolliset olosuhteet suurten hoivalaitosketjujen ahnaalle voitontavoittelulle ja voiton maksimoinnille vanhusten hyvinvoinnin kustannuksella.

Kuntien omissa vanhusten hoivapalveluissa on ollut ongelmia jo kymmeniä vuosia. Näihin ongelmiin on kuitenkin pystytty puuttumaan paremmin, koska julkisessa hallintokoneistossa epäkohdat paljastuvat helpommin. Liiketaloudellisista syistä yksityinen hoivayritys ei toimi näin, vaan tärkeintä on osakkeenomistajien ja johdon rikastuminen.

Mietinkin, kuinka monta hoitajaa olisi palkattu lisää isojen ketjuyritysten veronkierrolla piilotetuilla rahoilla. Liiketoiminta voi ja pitääkin olla kannattavaa ilman johtajien miljoonapalkkoja ja osakeosinkojakin. Onkin muistettava, että kaikki hoivalaitokset eivät ole moraalittomia ja rahanahneita. On paljon hyviä hoivalaitoksia, joissa toimitaan eettisesti oikein ja hoidetaan vanhukset hyvin.

Mitä sitten voitaisiin tehdä? En usko että pelkkä hoitajamitoituksen nosto korjaa asiaa, jos sen toteutumista ei valvota. Olen kentältä saanut viestiä haamuhoitajien käytöstä. Tarkastusten pelossa työvuorolistoja väärennetään ja hoitajia pelotellaan sekä kielletään kertomasta asioista. Hoitajat joutuvat työvuorossaan hoitamaan muun muassa siivoajien työt ja ruokahuollon, mikä vähentää varsinaiseen hoitotyöhön käytettyä aikaa. Myös lähijohtajien määrää on vähennetty ja sijaisia revitään mistä vain saadaan. Sijaispulassa on tingitty hoitajien pätevyysvaatimuksistakin.

Uskon, että ammattiliittojen aktivoituminen, kunnan vanhuspalvelusta vastaavalle henkilölle raportoiminen ja puuttumiseen pakottaminen, aluehallintovirastolle tai sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastollelle, Valviralle ilmoittaminen ja viime kädessä kantelun tekeminen eduskunnan oikeusasiamiehen ovat keinoja, jotka auttavat parantamaan vanhushoivaa. Myös yksityishenkilöt voivat tehdä ilmoituksia aluehallintovirastoon ja Valviralle sekä kannella oikeusasiamiehelle. Yllätyskäyntejä ja -tarkastuksia on tehtävä aina kun on syytä perustellusti epäillä puutteita hoidossa. Omaisia ja läheisiä kannustaisin toimimaan rohkeammin nyt, kun henkilökunta on uskaltautunut puhumaan ja todellisuus on tiedossa. Sen voi tehdä myös pyytämällä, ettei yhteydenottajan henkilöllisyyttä paljasteta.

Auttaisiko sosiaali- ja terveysuudistus, sote? Mielestäni se vain lisäisi ongelmia. Valinnanvapausmalli toisi keskeneräisenä entistä pirstoutuneemman ja ketjuttuneemman mallin, joka loisi vain enemmän valvottavia yrityksiä – ajatus on pelottava.

En usko palvelusetelinkään ratkaisevan mitään, koska silloin palvelujen käyttäjät joutuvat tekemään valintoja, joita vain harva yksittäinen ihminen pystyy tekemään. Kunnatkaan eivät ole osanneet kilpailuttaa palveluntuottajia niin, että olisivat varmasti saaneet edullisesti hyvää hoitoa. Arvoitus on sekin, miten maakunnat pystyisivät kilpailuttamaan hoivalaitoksia ja järjestämään valvonnan. Riskinä on myös yksityisten yritysten osuuden kasvaminen vanhushoidossa. Kilpailun kovetessa henkiinjääminen ja voitontavoittelu vain vahvistuisivat.

Nyt pitää herätä todelliseen muutokseen ja valita arvonsa: miten sinut tai läheisesi hoidetaan. Siirretään katse pois pörssivoitoista, ahnaasta voitontavoittelusta ja käännetään katse vanhukseen tai kehitysvammaiseen ihmiseen. Vaaditaan nykyistä toimivampia järjestelmiä, joissa hoivan tarvitsija on järjestelmän ytimessä eikä rahasäkkinä. Jos omistaisin suurten hoivaketjuyritysten osakkeita, myisin ne pikaisesti pois pelkästään eettisistä syistä – se olisi todella inhimillinen ja vaikuttava teko.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton sitotumaton perusturvalautakunnan jäsen Ylöjärveltä.

Teksti on julkaistu myös Kurun Lehdessä 7.2.2019 ja Ylöjärven Uutisissa 13.2.2019.

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *