Kuka ajelee yhä 1980-luvun Toyotalla? Tarkkasilmäinen autotuntija tunnistaa, että kyseessä on vuoden 1986 Toyota Corolla 1.3 DX. Auto liikkuu Kangasalla ja usein myös Tampereella.
Retroauton omistaja on vasemmiston Kangasalan kaupunginvaltuutettu Ranja Aukee. Minkä ihmeen takia hän ajaa 33 vuotta vanhalla autolla, jonka lain mukaan voisi jo rekisteröidä museoautoksi? Jos vuoden 1986 Toyotan remontoisi ja laittaisi myyntiin museoautona, siitä maksettaisiin hyvin.
‒ Vanhassa autossa viehättää halpuus, helppokäyttöisyys ja ulkonäkökin. Minusta on järjetöntä pitää kalliita autoja, vaihtaa niitä yhtenään ja lisätä siten monenlaista saastuttamista. Vanhat autot ovat kodikkaita ja sympaattisia, Ranja Aukee, 73, perustelee pitäytymistä 1980-luvun autossa.
‒ Suhteeni autoon on myös tunteellinen. En ole hoksannut antaa sille nimeä. Nyt se lienee myöhäistä.
Aukee kertoo ostaneensa Toyotan työtoveriltaan vuonna 1996. Se on siis ollut hänellä 23 vuotta. Matkamittari näyttää 228 852 kilometriä.
‒ Vanhan auton viat löytää helpommin, jopa itsekin voi tehdä asioita. Remonttikulut ja huolto ovat monin verroin halvempia. Toyota toimii hyvin joka säällä, ei koskaan ole jättänyt tien päälle. Bensaa kuluu noin 7 litraa satasella ja huippunopeus on 140.
Mitä katsastussedät sanovat, kun viet 33-vuotiaan katsastukseen?
‒ Katsastussedät suhtautuvat asiallisesti ja yhtyvät kehuihin vanhojen Toyotoiden erinomaisuudesta. Joku sanoi, että tästä et joudu moottorin takia luopumaan. Jos niin käy, on siihen joku muu syy. Joskus pääsemme katsastuksesta läpi eka yrittämällä, useimmiten on joku pieni vika, esimerkiksi reikiä pohja- tai muissa pelleissä. Pienen rempan jälkeen homma hoituu. Luotetut omahoitajat hankkivat edulliset varaosat tarvittaessa, niitä on hyvin saatavilla. Pääomakustannuksia ei ole, remonttimenot vaihtelevat 100–400 e vuosittain ja sitten on tietysti pakolliset verot kuten muillakin.
‒ Ajoin ajokortin vuonna 1971. Kävin naisten autonhuoltokurssin 80-luvun alussa. Siksi minua ei voi niin hyvin huijata kuin sellaisia naisia, jotka eivät tiedä autoista mitään. Toyotalla on helppo kuljettaa tavaroita, kun takapenkit saa alas ja takaluukun ylös. Pienille japanilaisille suunniteltu auto sopii pienelle naiselle – ei tarvitse kurkotella nähdäkseen hyvin eteen ja sivuille.
‒ Pikkuharmia on aiheuttanut valokatkaisun käsivaraisuus – kun valot jäävät päälle, tarvitaan käynnistysapua. Ohittamista täytyy harkita tarkkaan, sillä kiihtyvyys ei ole mersuluokkaa. Rattia saa pyörittää aika voimallisesti, mutta sehän on vain arkiliikuntaa. Vanha auto ei saastuta sen enempää kuin joku uusi. Päästömittauksista olemme aina päässeet läpi ilman kikkoja.
‒ Vanhaa autoa ja naista ratissa on joidenkin kiireisten miesten vaikea sietää. He tekevät näyttäviä syöksyohituksia, roikkuvat hermostuneena takapuskurissa, jos en ylitä nopeusrajoitusta – valoissa sitten taas tavataan. En hidastele, enemmänkin koetan hillitä kaasujalkaa, sakkoja on tullut muutamia.
‒ Oma auto lisää vapauden ja riippumattomuuden tunnetta, helpottaa arjen asioiden hoitoa, saa lähtemään liikkeelle ja pääsemään ystävien luo ja seikkailemaan. Erityisen sopiva tällainen vanha, hyväkuntoinen ja vähäkuluinen auto on vanhalle yksin elävälle naiselle.
Herättääkö auto uteliaisuutta?
‒ Kyllä joskus. Kysyjät ovat olleet Toyota-harrastajia. Onpa joku halunnut ostaakin. Yleensä minä itse esittelen ja kehun autoani, sen erinomaisia puolia. Mutta autoni ei ole ollut, eikä ole myytävänä
Meillä oli kauan v.-86 Toyota toisena autoja. Lopuksi siinä ei toiminut kuin kakkosvaihde. Muuten se toimi aina hyvin.
Hieno auto ja Mimmi
Aivan,
autoilun ”jalanjälkeä” tulisikin vertailla autoilijan koko autoilun elinkaaren mittaisena. Silloin pystyttäisi ottamaan huomioon myös kuinka monta autoa hänelle on ollut tarve valmistaa j.n.e. Autohan on niin kallis investointi, että sen tulisi olla hyvin harkittu ja sen jälkeen pitkään käytössä, siis kestokulutustavara.
Kumpa vielä autonvalmistajatkin ymmärtäisivät Aukeen ajattelun ja hyödyntäisivät sitä niin saatettaisi päästä askel kohti kestävää kehitystä.