Artikkeli: Kulttuuri

9.11.2019 klo 14:56

Mulkerot ampuu ohi maalin

Ari Turusen ”Mulkerot. Patsaalle korotettujen suurmiesten elämänkertoja” pyrkii riisumaan sankarillisen ihailun kaavun useilta historiaan jääneiltä suurmiehiltä. Kirjoittajan tarkoituksena on ollut paljastaa kanonisoitujen kansallissankareiden synkkä puoli, jota harvoin juhlapuheissa ja muistotilaisuuksissa käsitellään. Päämäärä on jalo, mutta epäonnistuu armotta.

Kirjoittaja on nostanut kirjassaan esiin 26 historiallista henkilöä. Kriteerinä kirjaan pääsylle on ollut se, että henkilölle on pystytetty muistomerkki. Valintaperiaate on itsessään mielenkiintoinen. Kuten kirjoittaja toteaa, monien suurkaupunkien keskustoissa seisoo tiukkailmeinen ratsastajapatsas, jonka esikuva muistetaan populaaristi kansallisena sankarina, mutta jonka todellinen menneisyys on kuitenkin muisteluita monisyisempi.

Jos kirjan päämääränä on kuitenkin ollut paljastaa historian vaiettujen teurastajien ja julmureiden salattu menneisyys, on henkilögallerian valinnassa useita ongelmia. Vajaan kolmenkymmenen henkilön kokoelmaan sisältyy sellaisia hahmoja kuin Aleksanteri Suuri, Attila, Tšingis-kaani, Timur Lenk, Vlad III (Seivästäjä), Vladimir Lenin, Mao Zedong ja Ernesto ”Che” Guevara. Yksikään näistä hahmoista ei liene sellainen, joka muistettaisiin oikeastaan mistään muusta kuin siitä, että he olivat sodassa parkkiintuneita hirmuhallitsijoita.

Kaikki kirjassa esitellyt hahmot eivät ole näin ilmeisen tunnettuja hahmoja ja kirjassa esitelläänkin sellaisia vähemmän tunnettuja henkilöitä kuin kalifi Harun al-Rašhid, Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian kenraalikuvernööri Jan Pieterszoon Coen sekä brittiläinen kauppias James Matheson.

Hurmejuomat kanssa korppien

Kirjassa omaksuttu kerrontatapa ei ole omiaan luomaan tasapuolista kuvaa valituista henkilöistä, vaikka tarkoituksena onkin ollut paljastaa ”salaisten teurastajien” todellinen luonto. Henkilökuvat keskittyvät pitkälti mässäilemään kohteidensa veriteoilla harvoin asettaen niitä minkäänlaiseen mielekkääseen asiayhteyteen. Mikäli kirjaan perehtyisi lukija ilman minkäänlaisia historiantaitoja, tulisi hänelle luultavasti mielikuva siitä, että maailmanhistoria on koostunut lähinnä silmittömistä murhaajista, jotka murhaavat ilman muuta syytä kuin oma ylimielisyytensä, herkkähipiäisyytensä ja väräjävä mielenterveytensä. Jos tarkoituksena on ollut moralisoida väkivaltaisuutta, jatkuvat kuvaukset teurastuksesta eivät ole siinä hyvä keino. Historian julmureiden väkivaltaisuuden psykologisointi ei myöskään edistä ymmärrystä heidän harjoittamansa väkivallan yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Kun kirjoittaja moralisoi esimerkiksi Aleksanteri Suuren tai Harun al-Rašhidin valloitusretkiä ja kaupunkien hävittämistä, jää tietämättömälle lukijalle kertomatta, etteivät heidän tekonsa erityisesti poikenneet aikakauden tavasta käydä sotaa. Turkin sulttaanin Mehmet II:n hovijuonittelut tuskin ovat poikenneet merkittävästi aikakautensa muista aristokraattien kähminnöistä.

Kun käsiteltyjen henkilöiden suhteen keskitytään yksinomaan heidän veriseen menneisyyteensä, jättää kuvaus ulkopuolelleen valtavan määrän myös aidosti merkityksellistä ja kiinnostavaa historiaa. Kirja kertoo useista paimentolaisvalloittajista, mutta se pureutuu hyvin vähän niihin syihin, miksi paimentolaiskansojen valloitusretket olivat niin tehokkaita pitkälle keskiajalle asti. Paimentolaisten barbarisoinnin sijaan olisi voitu lisätä ymmärrystä siitä, millä tavoin esimerkiksi mongolien yhteiskuntajärjestys erosi länsimaisesta ihanteesta. Atsteekkihallitsija Ahuitzotlin veriteoilla mässäilyn sijaan olisi voitu valaista atsteekkien ylivallan syitä Keski-Amerikassa ennen espanjalaisten saapumista alueelle ja miten kukkaissotien ja ihmisuhrien vaatimisen luoma katkeruus sai atsteekkien naapurit liittoutumaan konkistadorien kanssa.

Kolonialismin historia kaipaa avaajaansa

Mulkeroilla on myös ansionsa. Kaikkein parhaimmin kirja onnistuu tavoitteessaan silloin, kun se ottaa käsittelyyn aidosti huonommin tunnettuja henkilöitä. Martti Lutherin poleemisuus ja rankka antisemitismi ei ole maailmanhistorian suurin salaisuus, mutta varmasti uutta tietoa monille. Peruskoulun historiantunneilla monelle tutuksi tuleva löytöretkeilijä Vasco da Gama toimii hyvänä arkkityyppinä hahmoista, jotka petasivat reittiä Euroopan kolonialistiselle maailmanvallalle. Amerikkalainen presidentti Andrew Jackson ei välttämättä ole suomalaisille erityisen tuttu henkilö, mutta tunnetun intiaanienmurhaajan taustojen tunteminen parantaa suomalaisenkin käsitystä Yhdysvaltojen historiasta.

Parhaimmillaan kirja onkin juuri silloin, kun se upottaa varpaitaan kolonialismin veriseen historiaan. Da Gaman, Coenin, Mathesonin, Jacksonin ja Belgian kuninkaan Leopold II:n raflaavat henkilökuvat eivät itsessään onnistu luomaan täydellistä kuvaa kolonialismin väkivaltaisesta etenemisestä, mutta heidän käsittelynsä avaa aidosti yleisestä historiakuvasta piilossa olevan lokeron, johon nykyinenkin maailmanjärjestys pitkälti perustuu.

Ontuvaa populaarihistoriaa

On kiitettävää, että historia loppujen lopuksi kiinnostaa monia. Populaarihistoria ja historiantutkimus eroavat otteiltaan kuitenkin monin tavoin. Vuosittaiset raflaavat iltapäivälehtien historialiitteet ja kaupallisille markkinoille pukattavat populaarihistorialliset tietokirjat myyvät hyvin, mutta eivät välttämättä kuvaa historiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Populaarihistorian taipumus valita mediaseksikkäitä ja konservatiivisia aiheita kulkee vuosia jäljessä akateemisen historiankirjoituksen aiheista, eikä saavuta niitä ehkä koskaan.

Yleisöön vetoava tyyli on kuitenkin mahdollista yhdistää historialle oikeutta tekevään kerrontaan. Myös Mulkeroissa olisi ollut aineksia toimivaan teokseen, mutta se kompastuu omaan raflaavuuteensa. Muistomerkkien ja sankarinarratiivien problematisointi on kunnioitettava ja hyvä missio. Nimenomaan patsaiden ottaminen tarkastelun kohteeksi on hyvin ajankohtaista ottaen huomioon kirjailijan mainitsemat vuoden 2017 mielenosoitukset Charlottesvillessä Yhdysvalloissa ja naapurimme Viron takavuosien levottomuudet sotilaspatsaskiistaan liittyen. Samaten jo mainittu kolonialistisen historian ottaminen linssin alle voisi olla perusta kirjalle, jossa Mulkeroiden idea otetaan uusiokäyttöön, mutta terävämpänä ja toimivampana.

Kommentteja: 1

  1. Hakaristi ja SS-tunnukset. Jokainen koulussa edes hetken hereillä ollut tai populaarikulttuuria niiltä osin ahminut tietää mitä nuo symboloivat: Natsi-Saksaa, Adolf Hitleriä, II Maailmansotaa, holokaustia keskitysleirejä, kaasukammioita ja viattomien puollustukyvyttömien miesten, naisten, lasten ja vanhusten ruumiiden korkeita pinoja, joita oli kuin lautataapeleita Auschvitzin ja Dachaun kaltaisten tuhoamisleirien pihoilla.
    Kukaan terveellä järjellä, eettisillä ja moraalisilla periaatteilla varustettu ihminen ei halua nähdä Saksan kolmannen valtakunnan symboleja missään. Ei ainakaan juhlarekvisiittana Itsenäisyyspäivänä jolloin tulisi juhlia suurella kiitoksella vapaata ja demokraattista sivistysvaltiota eikä samaistaa sitä sysipimeään ja likaiseen kansanmurha-diktatuuriin.
    Mutta, kun olemme yksimielisiä siitä kuinka väärin natsismin ihannointi on, miksi emme yhtä lailla jaa vastaavaa käsitystä kommunismin ja Neuvostoliiton symbolien problematiikasta. Miksi sirpin vasaran ja punatähden kieltoa ei vaadita samalla kun halutaan hävittää hakaristit katukuvasta? Miksi on aivan hyväksyttyä ja normaalia että Tampereen Lenin-museo on museo siinä missä muutkin ja että joka Vappu joku vasemmistolainen delegaatio käy kukittamassa Lenin-patsasta Kotkassa? Lenin loi käsittämättömän julman ja väkivaltaisen diktatuurivaltion jossa toteutettiin hirvittävä kansanmurha. Tseka oli Gestapon esikuva, samoin gulag mallikappaleena natsien keskitysleireille.
    Olkoonkin että lokakuun 1917 Vallankumousta edeltänyt aikakausi ei ollut auvoa ja onnea venäläisille silloinkaan. Siinä missä tsaarit ja muu yläluokka vietti yltäkylläistä ja loistokasta elämää, kärsi tavallinen kansa kamalissa ja alkeellisissa oloissa. Venäjän vallasväellä ei ollut vähäistäkään käsitystä kansalaisten todellisuudesta. Kuitenkaan vallankumous, tsaarin syrjäyttäminen (ja teurastaminen perheineen) sekä Leninin bolsevikkien valtaannousu ei kohentanut köyhän kurjaliston asemaa juurikaan. Leninin agendalla ei ollut alun alkaenkaan kovaosaisten kiskominen toivottomuuden suosta, vaan hän sen sijaan laittoi kaiken tarmonsa poliittisten vihollisten, antibolsevikkien, vastavallankumouksellisten ja porvariston likvidointiin. Ammuttavien listalle päätyi pelkän sukunimen takia, jos se kalskahti ylimystölle. Itseasiassa riitti jos oli palvellut jonkun pohatan hevosrattaiden ajurina tai kamarineitona, päätyi helposti Tsekan vankilan teloituskellariin tai gulagiin nääntymään. Oma lukunsa on tietysti metodit joilla vankeja kidutettiin ”naulatynnyreillä” ja muilla viheliäisillä konsteilla. Poliittisten vastustajien keskuuteen kylvettiin kauhua ”aidoilla ihmispatsailla” ( toisinajattelija riisuttiin alastomaksi ja laitettiin kiinni tolppaan minkä jälkeen päälle kaadettiin vettä kipakassa pakkasessa.) Bolsevikkien raakkuudella ja sadismilla ei ollut mitään rajoja. Tsekan päällikön ja Leninin luottomiehen Felix”Rauta-Felix”Dzerzinskyn valikoimat teloitus-/kidutus-spesialistit olivat pahimman sortin psykopaatteja ja sadisteja joille pahan teko oli yhdentekevää tai suorastaan täyttymys. Pjotr Maggo aloitti Tsekassa ja jatkoi myöhemmin vielä Stalinin aikana NKVD.ssä. Maggo löysi ihmisten tappamisesta sisällön elämäänsä. Hän jopa kieltäytyi ylennyksistä jotka olisivat vieneet hänet pois pyssyjen paukkeesta ja ruudin katkusta. Maggon kieroutuneista oikuista yksi oli sellainen että teloitettavat miehet saivat pitää alushousut jalassaan, mutta naisten tuli riisuutua ilkosen alastomiksi ennen teloituskomppanian eteen astelemista. Maggon kerrottiin myös myhäilleen tyytyväisimmillän silloin kun hän näki uhriensa pelon ja kauhun ja sen että he todellakin käsittivät olevansa hänen armoillaan ja tuhoon tuomittuja.
    Neuvosto-järjestelmä oli punahehkuinen maanpäällinen helvetti ja pahuuden valtakunta jossa sai menettää kaiken toivon. Leninin alkuunpanema, Stalinin edelleen pahentama ja sen jälkeen aina 1990-luvulla jatkunut totalitäärinen vankilavaltio muokkasi Venäjästä lähes kehityskelvottoman ja apaattisen maan jossa demokratia, hyvinvointi ja toimiva infrastruktuuri ovat yhä vieraita käsitteitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *