Artikkeli: Maailma

2.10.2020 klo 08:59

Amerikkaa etsimässä ‒ osa 2: kyynelten polkuna

Vesa Suomisen neliosainen artikkelisarja Amerikkaa etsimässä luo taustaa Yhdysvaltain presidentinvaaleille. Toinen osa tarkastelee muun muassa eri tapoja suhtautua syrjinnän poistamiseen rasismille rakentununeessa maassa. (Kuvan kolikko: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Presidential_dollar_coin_reverse.png)

Yhdysvaltojen rasisminvastaiset protestit muistuttavat toistuvia tulivuorenpurkauksia. Kun magmasäiliössä tulivuoren alla on tarpeeksi laavaa ja painetta, vuori purkautuu. Paine kasvaa ja tulivuori purkautuu yhä uudelleen, koska maa on rasismille rakennettu. 

Se on säilyttänyt rasisminsa yhtä tuoreena ja elinvoimaisena kuin pakkosiirrettyjen cherokee-intiaanien vaeltaessa ruumiiden reunustamaa 1 500 kilometrin ”Kyynelten polkuaan” Georgiasta Oklaholmaan vuonna 1838. 

Frederick Douglass tiivisti orjiksi tuotujen afroamerikkalaisten kohtalon puhuessaan valkoiselle kuulijakunnalle Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän johdosta heinäkuussa 1852: ”Mustia varten ei ole olemassa lakia, oikeutta, ihmisyyttä eikä uskontoa”. 

Portlandin, Kenoshan ja lukuisien muiden kaupunkien miehitysvaltaa muistuttavat uutiskuvat tuovat mieleen vuosikymmenestä toiseen samanlaisina toistuvat näkymät eri puolilta Yhdysvaltoja. Ne muistuttavat Jack Londonin Rautakorko-dystopian maailmaa. Se on yhä yhtä tarkka kuvaus kytkyestään päässeen kapitalismin todellisista kasvoista kuin Londonin julkaistessa romaaninsa vuonna 1908.

Etniseen erotteluun punoutuu tiukasti myös yhteiskuntaluokkien erottelu. Vauras vähemmistö ja upporikkaiden omassa todellisuudessaan kelluva joukko eli tuon vähemmistön pikkuruinen vähemmistö, voivat mainiosti. Tavallisen työväen- ja keskiluokkaisen amerikkalaisen arki on usein penninvenytystä palkkapäivästä toiseen.

Koronaviruskriisin korostama räikeä epätasa-arvo lääkäri- ja terveyspalveluissa ja koulutuksessa; työnantajan ehdoilla rakennetut työmarkkinat, jotka uhkaavat miljoonia työnsä ja vakuutuksensa menettäneitä asunnottomuudella ja pysyvällä köyhyydellä; juhlapuheissa ”kansalaisiksi” puhuteltujen afroamerikkalaisten, latinojen ja muiden etnisten vähemmistöjen kyllästyminen laillistettuun lynkkausjärjestelmään, jota sanotaan poliisiksi… Black Lives Matter.

Tämänkertaisten protestien kiihdyttäjänä on republikaanipuolueen presidentiksi työntämä politiikan Frankensteinin hirviö, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö, yhden tviitin sanavarasto ja Mount Rushmoren kivipäitä heikompi käsitys maansa tilasta.

Jos Yhdysvaltojen omahyväisen itsepetoksen ja sen kriisin tiivistäisi yhteen valokuvaan, sen löytää vaikka Wikipediasta: ”Donald Trump photo op at St. John’s church”. 

Kesäkuun 1. päivä vuonna 2020: poliisin murhaaman George Floydin vuoksi mieltään osoittavat on raivattu pois tieltä kyynelkaasulla. Presidentti pitelee kirkon edustalle tiedotusvälineitä varten lavastamassaan kyynisessä hurskastelunäytöksessä raamattua kuin kännykkäkameraa valmiina näpsäisemään taivasselfien. Viimeisimmän ”suuren valkoisen toivon” jeesusrekvisiitasta puuttuvat vain klaanihuppu ja taustalla palava risti.

Monen todellisuuden maa

Toimittaja Suzy Hansen on pohtinut omien kokemustensa pohjalta myyttiä kotimaansa ikuisesta ”viattomuudesta”. Hän oli varttunut valkoisen keskiluokkaisen perheen lapsena pienessä kotikaupungissaan nimeltä Wall kuin muurin takana pahan maailman menosta mitään tietämättä. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan hän ei koskaan ajatellut kuuluvansa johonkin etuoikeutettujen kastiin.

Hansen oli kasvatettu ‒ hän oli kasvanut ‒ pitämään tuon todeksi uskomansa myytin aineksia yhtä luonnollisina kuin hengittämäänsä ilmaa. College, yliopisto, muutto suurkaupunkiin ja lopulta oleskelu Turkissa avasivat toimittajan silmät vähitellen näkemään vinoutuman keskivertovalkoisen maailmankuvassa. 

Yhdysvaltojen ”erityisluonne”, sen itse itselleen suoma poikkeusasema maailman kansojen joukossa, sen otaksutusta moraalisesta ylemmyydestä seuraava ehdoton oikeutus muita maita kohtaan harjoittamalleen politiikalle olikin vain huolellisesti varjeltu myytti. 

Afroamerikkalainen toimittaja Nikole Hannah-Jones on kuvannut omaa amerikkalaisuuttaan toisesta lähtökohdasta:

”Mississippin valkoiset lynkkasivat enemmän mustia kuin valkoiset missään muussa osavaltiossa, ja valkoiset isäni kotipiirikunnassa lynkkasivat enemmän mustia kuin valkoiset missään muussa Mississippin piirikunnassa [–]. Isänäitini ei, niin kuin ei kukaan musta Greenwoodissa, voinut äänestää, käyttää yleistä kirjastoa tai löytää muuta työtä kuin raadannan puuvillapelloilla tai raatamisen valkoisten taloissa. Niinpä hän vuonna 1940 pakkasi vähät tavaransa ja kolme pientä lastaan ja liittyi mustien etelävaltiolaisten pohjoiseen pakenevaan virtaan”.

Mutta raamatullista ”luvattua maata” ei löytynyt vaan rotuerottelu seurasi muuttajaa varjon lailla. Isoäiti asettui Iowan osavaltion kaupunkiin nimeltä Waterloo ja löysi asunnon mustien asuinalueelta. Hän sai työtä, siivosi valkoisten taloja.

Hannah-Jonesin kertomukseen voi lisätä, että hänen isoäitinsä oli sentään onnekas, kun ei osunut vahingossa esimerkiksi Illinoisiin, Annan kaupunkiin. Kaupungin perinteisiin kuului pitkään tulkita nimi A-N-N-A lyhenteeksi sanoista Ain’t No Niggers Allowed [’täällä ei suvaita nekruja’].

Vuosikymmenien aikomuksista ja yrityksistä huolimatta Yhdysvalloissa ei ole edelleenkään lynkkauksen kieltävää lakia. Se jäi tällä kertaa senaatissa pöydälle yhden republikaanisenaattorin pyynnöstä.

Mustaa valkoisella

Yhdysvaltojen afroamerikkalaisten ‒ varmaan väestön kaikkien etnisten ryhmien ‒ suhtautuminen kotimaahansa vaihtelee.
Yksi tapa arvioida maassa edelleen vaikuttavaa syrjintää on jyrkkä tuomitseminen ilman kompromisseja. Koko yhteiskuntajärjestelmä tarvitsee muutosta.

Angela Davisin kaltaiset kansalaisoikeustaistelijat ja Mustat pantterit -puolueen ja sen maanalaisen Black Liberation Army -järjestön aktivistit edustivat aikanaan tällaista linjaa. He kannattattivat tarpeen vaatiessa myös aseellista itsepuolustusta. 

Aikansa poliittinen ikoni Davis on nykyisin eläkkeellä oleva professori emerita ja pantterit lakkautettiin jo 1980-luvun alussa. Viimeiset, muun muassa poliisisurmista tuomitut parikymmentä aktivistia ovat kärsineet vankilatuomioitaan jo viisi vuosikymmentä. 

Sama henki ei silti ole kadonnut mihinkään, koska ongelmat eivät ole kadonneet. Ylivoimainen osa aktiivisesti mieltään osoittavista vaatii kansalaisoikeusliikkeen perinteen mukaisesti rauhanomaista muutosta. Väkivallan käytöstä pitää huolen äärioikeisto ja sotisopaan varustautunut militarisoitu järjestysvalta.

Toinen arvio perustuu uskoon, että Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä on ytimeltään terve. Se on kehittyvä prosessi, matkalla… joskus vähän harhaillen kuin Jack Kerouac. Se tulee vain vetää tilille lupauksistaan, sen täytyy kypsyä ja varttua toteuttamaan julistamiaan arvoja ja periaatteita myös käytännössä. Joskus vaaditaan voimakkaitakin toimia.

Frederick Douglass pani katkerista sanoistaan huolimatta toivonsa maan nuoruteen: Yhdysvallat oli vasta matkansa alkutaipaleella. Presidentti Barack Obama puhui vuonna 2015 Alabaman Selmassa kansalaisoikeusliikkeen ja vuoden 1965 verisunnuntain 50-vuotismuistotilaisuudessa. Hän piti liikkeen perintöä ja saavutuksia mittavina ja vetosi nuoriin ihmisiin, jotta nämä jatkaisivat aloitettua matkaa. 

Samaa sanomaa, joskin terävämmin sanankääntein, hän korosti muistopuheessaan kansalaisoikeusliikkeen veteraanin John Lewisin hautajaisissa heinäkuussa 2020. 

Afroamerikkalaistenkin keskuudessa on myös heitä jotka kieltävät että rasismia ylipäätään esiintyy. Kun kongressin edustajainhuoneen oikeuskomitea huolestui rasististen viharikosten kasvusta, republikaanit kutsuivat sen kuultavaksi viime vuonna Turning Point USA -järjestön viestintäpäällikön ja poliittisen kommentaattorin Candace Owensin.

Hän kuittasi valkoisen nationalismin vain demokraattipuolueen keksimäksi yritykseksi pelotella mustia. Owensin mukaan republikaanipuolue ei ole milloinkaan yrittänyt käyttää toiminnassaan hyväkseen rasismia. ‒ Republikaanien suuren poliittisen strategin Lee Atwaterin haudasta kuului varmaan kättentaputuksia.

Owens on saanut poliittisten vastustajien keskuudessa mainetta valkoisen Amerikan rasismin ”mustana ystävänä”. Tällaisia masokisteja tai opportunisteja löytyy lisää kun tarkastelee vaikkapa republikaanien vuoden 2020 puoluekokoukseen afroamerikkalaisten joukosta valittujen puhujien sanomaa Donald Trumpista suorastaan mustan väestönosan hyväntekijänä.

Owensin ja muiden mustien republikaanien näkökulma muistuttaa edustajainhuoneen mainitun komitean kuultavaksi kesällä 2020 pyydetyn oikeusministeri William Barrin käsitystä. Hänen mukaansa poliisissa ei esiinny järjestelmäperäistä rasismia.

”Grand Old Partyn” toinen tunnettu vaalistrategi ja puolueen vaalityössä vuosikymmeniä palvellut Stuart Stevens Jeb Stuartin, etelävaltioiden konfederaation kenraalin mukaan on tullut ankarissa tunnontuskissa johtopäätökseen, että koko republikaanipuolue on jo vuosikymmeniä ollutkin silkkaa valhetta vain. 

Trumpin nousu puolueen ja maan johtoon avasi uskollisen silmät tuskallisella tavalla:

”Ainoa vastaavuus jonka pystyn löytämään on Neuvostoliiton kommunistisen puolueen romahdus, kun todellisuuden ja uskotun ero muodostui niin suureksi. Minun olisi pitänyt nähdä tämä. Minä näin tämän, mutta halusin uskoa että hullut olivat [republikaanipuolueessa] vähemmistönä”.

Puolue on jo vuosikymmeniä ollut valkoisten hallitsema rasistinen puolue. Valhe ei alkanut Trumpista vaan hän on johdonmukainen tulos puolueen luonteesta ja toiminnasta. 

Stevens on vastikään julkaissut kirjan nimeltä ”Se oli valhetta kaikki. Kuinka republikaanipuolueesta tuli Donald Trump” [It Was All a Lie. How the Republican Party became Donald Trump]. Hän osallistuu Trumpin valintaa vastustavaan vaalikamppailuun.

Lue artikkelisarjan kaikki osat: 
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 1: maailmanvaltana (25.9.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 2: kyynelten polkuna (2.10.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 3: demokratiana (9.10.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 4: presidenttinä (21.10.2020)

Lue lisää muualla verkossa:
Unlearning the myth of American innocence (Suzy Hansen, The Guardian, 6.8.2017)
Our democracy’s founding ideals were false when they were written. Black americans have fought to make them true. (Nikole Hannah-Jones, The New York Times, 14.8.2019)
Candace Owens wrongly called GOP’s Southern strategy a ‘myth’ (Colby Itkowitz, The Washington Post, 10.4.2019)
A history of racism is woven into the US presidency (Russell Contreras, AP News, 31.7.2019)
Racism has cost the U.S. $16 trillion, Citigroup finds (Khristopher J. Brooks, CBS News, 23.9.2020)

Minneapolisin ”antifa-mies” olikin valkoisen ylivallan kannattaja (Arto Huovinen, Kansan Uutiset, 29.7.2020)
Poliisi syyllistynyt laajaan väkivaltaan rasisminvastaisissa mielenosoituksissa Yhdysvalloissa (Kansan Uutiset, 4.8.2020)
Revealed: pro-Trump activists plotted violence ahead of Portland rallies (Jason Wilson and Robert Evans, The Guardian, 23.9.2020)

Kirjoja:

  • Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin
    Amerikkalainen fasismi ja oikeiston radikalisoituminen
    VASTAPAINO. Tampere 2019
  • Pekka Mykkänen: Amerikka.
    Hiekkaan valuvia unelmia.
    NEMO. Helsinki 2011

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *