Muisteleminen tekee hyvää: esittelyssä Kristiina Harjulan “Ollaanko me jo vanhoja”

Teksti ja valokuva: RANJA AUKEE   
Kristiina Harjulan kirja on meistä meille, vuosina 1945-1950 syntyneille sodanjälkeisille sukupolville. Meihin kohdistui toiveita ja vaateita rakentaa uutta yhteiskuntaa sodassa kärsineeseen maahan. Kirja kertoo siitä, millaista tämä rakentaminen oli silloisissa oloissa ja mitä saatiin aikaan. Suuret ikäluokat ovat alati esillä, joko negatiivisessa mielessä, koska meitä on liikaa, tai positiivisessa, hyvinvointivaltion rakentajina. Kirjassa sukupolven edustajat kertovat kokemuksistaan omin sanoin. Kirjailija kuvaa viidenkymmenen vuoden ajalta aikakauden merkittävimpiä tapahtumia tilasto- ja tutkimusaineistoin ja myös omien tulkintojensa ja tunteidensa kautta.

Lukijana koin olevani turvassa, en ollut yksin muistojeni kanssa. Ainutlaatuisina pitämäni kokemukset olivatkin monilta osin yhteisiä. Ne nousivat ikään kuin yhteiseltä ajan ja paikan merkitsemältä alustalta, jolta kukin kurottautui luomaan omaa tarinaansa. ”Lauttaa” kuljetti elämän ja historian suuri virta, jonka suuntaa emme itse voineet määrätä.

Vaikuttavin ja samalla vapauttavin oli kirjan alku. Se antoi ymmärryksen suurelle yhteiselle sukupolvikokemukselle, sille miksi tulimme osaksi puhumattomuuden kulttuuria ja vielä laajemmin sille, miten suuri vaikutus ihmisen elämään on sillä mihin hän syntyy ja milloin. Koko elämäni olin surrut isäni kyvyttömyyttä puhua omista tunteistaan ja kokemuksistaan, etenkään mistään sotaan liittyvästä. Ymmärrän häntä nyt paremmin ja myös oman osani tämän perinteen jatkajana.

Harjula valitsi kirjaan seitsemän henkilöä tarinoidensa kertojiksi, kuusi heistä hän tunsi ennestään. Haastatteluista poimitut näytteet valottivat monipuolisesti erilaisten ihmisten elämänpolkuja eri puolella Suomea. Minua viehätti Harjulan valitsema tyyli: ei mitään teema-analyysejä, vertailuja, prosenttilukuja tai muuta sellaista näistä yksilötarinoista, kiihkotonta kerrontaa ilman moralisointia. Tällainen lähestymistapa kunnioittaa lukijaa, hän kääntyy tutkimaan omaa ajatteluaan. Lukijan ilona oli poimia jutuista yksityiskohtia, verrata tarinoita omiinsa, ihmetellä ja ihailla, tuntea myötätuntoa tai surua.

Väistämättä mietin myös sitä, että onko ihme, ettemme osaa arvostaa erilaisuutta, kun sen kirjo näin pienessäkin määrässä yhtäaikaisia tarinoita oli niin suuri. Mieli ei yksinkertaisesti kykene ottamaan huomioon kaikkia kunkin ihmisen tilanteeseen liittyviä seikkoja. Iloitsin kyllä suurten lukujenkin voimasta. Niitä kirjailija oli ystävällisesti poiminut kuhunkin lukuun liittyviin aikajanoihin ja omaan tekstiinsä, kuten esimerkiksi lause: ”Synnyimme maahan, jossa oli 50 000 sotaorpoa, 30 000 sotaleskeä, 100 000 sotainvalidia, puoli miljoonaa pakolaista ja 100 000 sankarivainajaa”.

Oma ”kummallisuuteni” ja esimerkiksi kokemukset jyrkästä jaosta maalaisiin ja kaupunkilaisiin löysi ihan uuden ulottuvuuden, kun luin köyhällä maaseudulla eläneiden aikalaisteni kertomuksia. Eihän helsinkiläislapsella ollut mitään käsitystä maaseudusta ja elämästä siellä, ja päinvastoin. Luin kirjaa kynä kädessä ja alleviivasin sanoja ja ilmiöitä, jotka olivat tuttuja tai koskettavia – ja niitä oli runsaasti.

Yksityiskohdat olivat kuin yhteisiä salasanoja, joiden merkityksen vain mukana olleet voivat tietää. Ne nostivat esiin paljon unohduksiin jäänyttäkin. Omalla pehmeällä ja yhtä aikaa asiallisella tyylillään Harjula luotsasi ”lauttaamme” vuosikymmenten läpi ilman saarnaa, uhkakuvia ja syyllistämistä. Kuulin mielessäni hänen sanovan: ”Hei, älkää enää murehtiko menneitä, mitä teitte tai jätitte tekemättä. Teitte paljon työtä, rakensitte, opiskelitte, hoivasitte ja huolehditte. Ansaitsette levollisen vanhuuden”.

Kirjan nimi ei ole paras mahdollinen, sillä teos ei keskittynyt kuvaamaan vanhenemisen problematiikkaa. Sitä paitsi suuret sukupolvethan ovat nyt vasta 68 – 73-vuotiaita! Vaikka kirjan suurin anti eittämättä on samaistumiskokemuksissa ja muistoissa, tarjoaa se ajattelemisen ja ymmärtämisen aineksia seuraaville sukupolvillekin. Keski-ikäiset lapsemme voisivat saada kirjasta paljon irti, jos vain ehtisivät lukemaan. Lapsenlapsemme voisivat tulla lukemaan kirjaa meille sitten kun olemme vanhoja.

Kirjan julkistamistilaisuudessa sali oli täynnä kuulijoita. Yhteenkuuluvaisuuden tunne oli melkein käsin kosketeltava. Olimme kuin ystäviä, jotka olivat kokoontuneet kuulemaan monien meistä tunteman, ihastuttavan kirjailijan vapauttavaa ja tervehdyttävää sanomaa ihmisyydestä ja elämänkulusta. Tunsin myös kiitollisuutta näitä rohkeita kertojia kohtaan, jotka astuivat esiin omilla nimillään ja lahjoittivat monet kipeätkin muistonsa meidän luettavaksemme.

Lue enemmän, luulet vähemmän sopii tähänkin kirjaan. Kristiina Harjula ansaitsee suuret kiitokset tästä kirjasta. Sitä tullaan lukemaan paljon.

|||

Kristiina Harjula: ”Ollaanko me jo vanhoja? Elämää suurten ikäluokkien matkassa”. Kirjapaja 2018, 238 s.

*