Huolestunut joukko kokoontui viime sunnuntaina jälleen kerran. Ties monennenko kymmenennen, sadannen kerran puitiin vanhustenhuollon surkeaa tilaa. Vuosikymmenet ja hallitukset ovat vaihtuneet, mutta vanhustenhuollon ongelmia ei saada ratkaistuksi.
On hämmentävää, että maassa, jossa terveyspalveluita parantamalla on vähennetty lapsikuolleisuus minimiin, ei pystytä järjestämään vanhusten tarvitsemaa hoitoa. On huolestuttavaa, että maassa, jossa on vuosikymmenten sitkeällä työllä on vähennetty tupakoinnin aiheuttamia terveysongelmia, ei pystytä vanhustenhuollossa samanlaiseen määrätietoisuuteen. On häpeällistä, että Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa vuosikymmenestä toiseen jatkuneesta puheesta huolimatta vanhus voi yhä jäädä heitteille.
Toistaiseksi heitteille jääneitä, kotiinsa kuolleita vanhuksia on harvakseltaan. Siitä ovat pitäneet huolen omaiset ja läheiset, jopa puolitutut naapurit ja taksikuskit. Omaisten ja läheisten vastuunkantoon näyttää luottavan myös Pirkanmaan hyvinvointialue, jopa vastoin kaikkia hoivatarveselvityksiä vähentää ympärivuorokautisia hoitopaikkoja. Yhä useampi ja yhä huonokuntoisempi vanhus joutuu sinnittelemään kotihoidossa, joka ei vastaa hoidon tarvetta.
Kun yhteiskunnan järjestämä hoito ei riitä, omaiset venyvät, monet oman jaksamisensa rajoille. Monet vanhuksista huolta pitävät omaiset ovat iäkkäitä ja hoivavastuun sijaan tarvitsisivat itsekin mahdollisuutta vanheta turvallisesti. Monet työikäiset, useimmiten naiset, siirtyvät osa-aikatyöhön tai jäävät kokonaan töistä pois voidakseen hoitaa läheisiään. Tällainen joukkopako työelämästä hoivavastuuseen on ristiriidassa työurien pidentämistavoitteen kanssa. Monet läheistensä hoitajiksi siirtyneet ovat myös hoitotyön ammattilaisia, mikä pahentaa hoitajapulaa entisestään.
Vanhustenhuollon puutteiden paikkaaminen omaisia vastuuttamalla on kestämätön ratkaisu. Laki ei velvoita omaisia vastaamaan läheistensä hoidosta vaan riittävän vanhustenhuollon järjestämisestä vastaavat hyvinvointialueet. Tavalla tai toisella hyvinvointialueet on saatava ottamaan vakavasti vastuunsa riittävien ja todellista tarvetta vastaavien vanhuspalveluiden järjestämisestä.
Vuosikymmenten kokemus on osoittanut, että pelkät puheet, adressit, lähetystöt eivätkä mielenosoitukset auta. Tarvitaan järeitä käytännön toimia, jotka näyttävät vanhustenhuollon todelliset, rujot kasvot. Tarvitaan omaisia, jotka sanovat, nyt riittää, en enää paikkaa hoidon aukkoja, ja kieltäytyvät hoitamasta läheistään. Tarvitaan läheisiä, jotka sanovat, ettei omaista hoitava omainen enää jaksa venyä. Hankalaksi omaiseksi heittäytyminen kuulostaa eittämältä sydämettömältä. Mutta kovat ajat vaativat kovia tekoja myös meiltä vanhusten hyvästä hoidosta vastuutakantavilta.
Kirjoittaja on sairaanhoitaja, terveysviestinnän tutkija sekä vasemmistoliiton varavaltuutettu Pirkanmaan hyvinvointialueen valtuustossa ja Tampereen kaupunginvaltuustossa.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.