Muistan lapsuudestani niin sanotun lentävän lauseen, jonka mukaan ”köyhyys ei oo ilo, vaikka rikkaat nauraa”. Ihmettelin lauseen logiikkaa. Ketä nyt voisi naurattaa se, että jotkut ovat köyhiä!
Lause on palannut mieleen seuratessani maan hallituksen politiikkaa, jossa niin pääministeri Orpo kuin varapääministeri Purra näyttävät varsin tyytyväisiltä köyhyyttä ja eriarvoisuutta lisäävään politiikkaansa. Jonkinlainen yleissivistys hillitsee suurempaa hehkutusta, mutta ei heitä todellakaan näytä huolestuttavan maan kehityssuunta. Se, että työttömyys kasvaa, eriarvoisuus ja suoranainen syrjäytyneisyys kasvaa, asunnottomuus kasvaa, leipäjonot kasvavat, mielenterveysongelmat kasvavat, jonot myös muihin terveys- ja sosiaalipalveluihin kasvavat, lastensuojelun tarve kasvaa – ja valtionvelka kasvaa. Velallakaan ei näytä tosiasiassa olevan suurta väliä kunhan poliittisen oikeiston ideologiset tavoitteet muun muassa työelämän ja sote-palveluiden suhteen saadaan vietyä läpi.
Hallituksen kovien leikkausten myötä köyhyys lisääntyy. Kun köyhyydestä puhutaan, pitää muistaa ettei köyhyys ole ainoastaan toimeentulon äärimmäistä niukkuutta ja jatkuvia rahahuolia. Se on myös kokemuksia osattomuudesta, syrjäytymisestä, pelosta, turvattomuudesta. Ja häpeästä. Häpeän ja syyllisyydentunteita lisää se, että julkisessa keskustelussa usein otaksutaan köyhyyden olevan yksilöllinen ongelma, köyhien ihmisten omaa syytä. Tällaisesta ajattelusta puuttuu kokonaan ymmärrys yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista. Lisäksi köyhyyteen voi liittyä musertava tunne siitä, että ei voi itse mitenkään vaikuttaa tilanteeseensa. Ei siis ole minkäänlainen ihme, jos mielenterveyden ongelmat ja sen myötä muut ongelmat, myös päihdeongelmat ja epäsosiaalinen käyttäytyminen lisääntyvät. Köyhyys ei ole kenenkään etu.
Köyhyydestä puhuttaessa on tärkeää huomata muutos menneisiin vuosikymmeniin, jolloin huono-osaisuus ja suhteellinen köyhyys koskettivat laajempia ihmisryhmiä. Jo pitkään se on ollut vähemmistöjen taakka; köyhyys on erkaantunut omaan ”marginaaliinsa”. Kun hyvin köyhiä ihmisiä on lukumääräisesti vähemmän, Tampereella pitkittyneesti pienituloisia noin kymmenen prosenttia asukkaista, köyhyys erottuu eri tavalla. Huono-osaisuus kasaantuu. Köyhät ihmiset ovat entistä moninaisemmissa vaikeuksissa. Tämän kehityksen myötä köyhyys ei enää samalla tavalla ole koskettanut eikä puhutellut enemmistöä. Erilaiset todellisuudet eivät ole kohdanneet.
Orpo-Purran hallituksen toimien myötä köyhien ihmisten joukko on uudelleen laajenemassa. Toivottavasti myös parempiosaisten solidaarisuus. Silläkin on mielellisten taakkojen kannalta merkitystä, etteivät paremmin pärjäävät käännä selkäänsä huonommin pärjääville.
Maan hallituksen politiikan vastapainoksi kunnissa joudutaan ja täytyy ottaa lisää vastuuta siitä, että ihmisten toimeentulomahdollisuuksia tasoitetaan. Kunnissa ei ole rajattomia mahdollisuuksia tähän, mutta voimme kyllä tehdä nykyistä enemmän. Tampereella on vasemmistoliiton valtuustoryhmän aikaansaamana köyhyysohjelma, mutta toistaiseksi sen rahoitus on ollut aika vaatimatonta.
Isommalla rahoituksella voisimme esimerkiksi tarjota kouluissa maksuttoman, terveellisen aamupalan tai pitkinä koulupäivinä välipalan varsinaisen kouluruoan lisäksi. Molemmista olemme tehneet valtuustoaloitteen. Asumisen hinnan alentamiseksi on mietittävä keinoja, samoin joukkoliikenteen lippujen hinnoissa. Maksuttomia kulttuuripalveluita voitaisiin lisätä.
Muitakin toimia löytyy. Uudistusten rahoittamiseksi voi olla paikallaan myös pieni veronkorotus. Se on aina demokraattisempi keino rahoittaa palveluita kuin asiakasmaksut, jotka kohdistuvat enemmän vähävaraisille.
Vasemmistossa tahdomme lisätä asukkaiden tasavertaisia mahdollisuuksia hyvään arkeen ja uskon, että tulevan kevään kunta- ja aluevaaleissa köyhyyden torjuminen ja vähentäminen on siinä tärkeä tavoitteemme.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Tampereelta.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.