Olin viikonloppuna Helsingissä ja parin onnellisen sattuman ansiosta pääsin osallistumaan Korjaamolla järjestettyyn Käänne -festivaaliin. Olin joulukuussa kuullut Li Anderssonin ideasta uudeksi tapahtumaksi, jossa ”yhdistetään yhteiskunnalliset keskustelut ja kulttuuri” ja lukenut uutisen, jossa todettiin, että Li Andersson kutsui median paikalle salaperäisellä kutsulla perustaa maksuton festivaali Helsinkiin.
Junamatkalla Helsinkiin ystäväni Riitta soitti:
– Se Käänne-festari on nyt, nähdäänkö Korjaamolla?
Saapuessani tapahtumapaikalle Korjaamon sisäpihalla kiemursi pitkä jono, joka osoitti, että foorumia todella tarvitaan. Toisin kuin usein tapahtumien jonoissa, tunnelma oli hyväntuulinen ja positiivinen. Ihmisillä on tarve kokoontua ja osallistua, seurata keskusteluja ja keskustella yhdessä, kasvokkain, ei vain digitaalisten kanavien kautta – sen tämäkin tapahtuma osoitti.
Käänne -tapahtuman taidepaneeli oli otsikoitu provosoivasti ”Miksi taidetta vihataan?” Keskustelijoina olivat kirjailija Iida Rauma, Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Kaisa Rönkkö, kulttuurisosiologian tutkija Riie Heikkilä ja näytelmäkirjailija, runoilija Tuomas Timonen. Keskustelua moderoi teatteritaiteilija, turkulainen kaupunginvaltuutettu Sara Koiranen.
Vihataanko taidetta todella, mietin odotellessani paneelin alkamista. Olin viettänyt aamupäivän Ateneumissa, josta lähtiessäni koko taidemuseon aula oli täynnä Gothic Modern -näyttelyyn jonottavaa kansaa, perheitä, nuoria ja vanhempia taiteesta kiinnostuneita ihmisiä. He jonottivat sen luksuksen äärelle!
Taidepaneelissa puhuttiin tärkeistä kysymyksistä: Onko välinpitämättömyys taiteita ja taiteentekijöitä kohtaan vaarallisempaa kuin selkeä viha tai halveksunta? Voidaanko taide vaientaa ja sen merkitys mitätöidä leikkauspäätöksillä? Millaiset sisällöt aiheuttavat torjuntaa ja miksi? Uhkaako polarisaatio myös taidekeskustelua, jos taiteen kuluttamistottumuksia arvotetaan? Kenellä on oikeus sanoa, millainen kulttuurielämys on ”oikea”? Millaisia syitä lukutaidon heikkenemisen taustalta löytyy? Kenties kouluajoilta peräisin olevaa uhmaa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemusta, torjumista ja torumista: tapa lukea ei ole ”oikea”, en ole käynyt teatterissa tai vanhempani eivät vie minua taidenäyttelyihin – en siis voi ymmärtää taidetta – eikä muuten v….u kiinnostakaan!
Keskustelu taiteen merkityksestä ja arvoista kuohahtaa helposti provosoivaksi, jolloin suistutaan huolestuttavaan suuntaan. Uskallan lainata tähän Kaisa Rönkön kirjoitusta sosiaalisessa mediassa, hän tiivistää tarkasti:
– Taide herättää tunteita, kuten tekee myös politiikka. Onko taiteen vapaudesta tullutkin ehdottomuutta, joka johtaa umpikujiin ja itseasiassa keskustelun kaventumiseen – siihen, että meidän on yhä haastavampaa löytää yhteisiä teemoja polarisaation yli?
Tampereen kaupungin kaupunkikulttuuriyksiköllä on yksi hyvä ratkaisu: vuoden 2025 alussa käynnistyi 52 kertaa kulttuuri -kampanja: 52 ilmaista tai hyvin edullista mahdollisuutta kulttuurin kokemiseen. Kampanja esittelee viikoittain tamperelaisen kulttuurikohteen tai -teon, joka inspiroi kulttuurin pariin matalalla kynnyksellä.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varavaltuutettu Tampereella.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.