Tuskinpa osoittaisin kovinkaan suurta kiinnostusta edes lukea, saati kirjoittaa referaattia saksalaisen konservatiivipoliitikon 700-sivuisista muistelmista, jollei kyseinen henkilö olisi kuulunut ystäväpiiriini vuosikymmeniä sitten, nuoruuteni yliopistojen pulpeteissa. Kysymys on Saksan pitkäaikaisesta liittokanslerista Angela Merkelistä ja hänen kirjoittamastaan muistelmateoksesta Vapaus. Tutustuin Angelaan syksyllä 1985. Mutta siitä tuonnempana.
Onnellinen lapsuus
Länsi-Saksan puolella Hampurissa vuonna 1954 syntyneenä, itäiseen Saksaan muuttaneen pastoraaliopiston johtajan tyttärenä Angela ei ollut ihan tavallinen DDR:n kansalainen. Vaikka perhe ei ollut mitenkään erityisen varakas, oli kolmilapsisen perheen äiti kotona, perheellä oli kotiapulainen ja äidillä oma auto käytössään. Ei kovin yleistä 1960-luvun DDR:ssä. Perheen muuton syytä DDR:ään ei muistelmissa kauheasti avata, mutta jokin motiivi saattoi olla perheen isän, pastori Horst Kasnerin sosialismiin suuntaan kallistuneella maailmakuvalla. Tämä suuntaus tosin kääntyi pettymykseksi viimeistään 21. elokuuta 1968, kun Varsovan liiton maat miehittivät Tšekkoslovakian ja murskasivat Prahan keväänä tunnetun sosialismin uudistuslinjan.
Lapsuuttaan ja kouluvuosiaan pienessä pohjoissaksalaisessa Quitzowin kylässä Angela muistelee positiiviseen sävyyn. Leikittiin ulkona, käytiin lammessa uimassa, aina oli tekemistä ja kavereita. Angela osallistui evankelisen seurakunnan rientoihin, mutta liittyi omasta tahdostaan myös pioneereihin. Myöhemmin valtiollisen nuorisojärjestön FDJ:n toiminnassa hän oli aktiivisesti mukana mm. osastonsa kulttuurivastaavana. Ilman FDJ:n jäsenyyttä yliopisto-opinnot olisivat saattaneet jäädä haaveiksi. Fysiikan maisterin opinnot Angela aloitti syksyllä 1973 Karl-Marx yliopistossa Leipzigissa, ja valmistui viisi vuotta myöhemmin.
Vaikka perheen vanhemmat eivät ollut toisinajattelijoita siinä mielessä kuin vaikkapa Tšekin Vaclav Havel, perheen ja tuttavien vierailujen aikana kuuli asioita, joista lapset oppivat, ettei niistä puhuta ulkopuolisille. Vakavan kosketuksen Itä-Saksan salaiseen poliisiin STASI:in Angela sai hakiessaan työ- ja jatko-opiskelupaikkaa Ilmenaussa. Työhaastattelun jälkeen STASI yritti värvätä häntä urkkijaksi. Angela turvautui varmaan keinoon eli heittäytyi tyhmäksi: ’Olen puhelias ihminen ja minun täytyy aina kertoa muillekin, mitä mielessäni liikkuu’. Värväys ei onnistunut. Samaa Svejk-asennetta käytin itsekin, kun 16. tammikuuta 1989 osallistuin Prahan Vaclavin aukiolla laittomaan mielenosoitukseen ja siviilipukuiset valtiollisen poliisin miehet pidättivät minut ja ottivat passini. Myöhemmin poliisilaitoksella esitin silmät ymmyrkäisenä täysin tietämätöntä ulkomaalaista. Se toimi. Mutta takaisin Angelaan.
Fysiikan tutkijana DDR:n Tiedeakatemiassa
Syksyllä 1978 Angela sai tutkimusassistentin paikan DDR:n tiedeakatemiassa Berliinissä. Alkoi perustutkimuksen tekijän puuduttava työ, jossa riemunkiljahduksia on harvoin, mutta sitten sitäkin riemullisempia. Sitä ja elämää Itä-Berliinissä 1980-luvulla Angela kuvaa uskottavasti. Sellaista oli tutkijan elämä myös Prahassa, jonne oma tieni vei syksyllä 1985. Ja tämä on se elämäni tarinan juonne, jossa tutustuin Angelaan. Olin nimittäin saanut pitkäaikaisen apurahan Tšekkoslovakian tiedeakatemian jatko-opiskelijaksi tarkoituksena tehdä matematiikan väitöstutkimus algebrallisesta moniarvologiikasta.
Minut majoitettiin Tiedeakatemian Mazanka asuntolaan Prahan Za Vodarnou -kadulla Libenin kaupunginosassa. Kyseessä oli kahden huoneen soluasunto: yhteinen WC, suihku ja pieni keittokomero. Vähän tuloni jälkeen viereiseen huoneeseen muutti, kylpyhuoneeseen ilmestyneestä hammasharjasta päätellen, itäsaksalainen. Tämä itseäni hiukan vanhempi mies, joka puhui englantia voimakkaasti saksaksi murtaen, oli Joachim Sauer, Angelan avomies.
Eräänä lokakuun lämpimänä lauantaiaamuna asuntolan parkkipaikalle kakstahtiputputti keltaharmaa Trabant, josta kömpi ulos silloin vielä hoikka ja sorja Angela. Kun oma tyttöystäväni Suomesta oli samaan aikaan luonani käymässä, oli luontevaa, että vietimme sen ja muutaman muun viikonlopun yhdessä. Angela ja Joachim tunsivat hyvin Prahan museoita ja ravintoloita, joita he meille esittelivät. Prahassa oli paljon hyviä ravintoloita, mutta niiden sijainti piti todellakin tuntea. Ei ollut kirkkaita neonvaloja, vaan jonkin täysin mitättömän oven takaa saattoi löytyä mitä viihtyisin kellariravintola ja elävää musiikkia.
Tietysti puhuimme, paitsi nuoren tutkijan kärsimyksistä, myös politiikkaa. Angela oli siitä harvinainen itäsaksalainen, että hän ei pelännyt kertoa avoimesti käsityksiään vallitsevista oloista. Yleensä itäsaksalaiset käänsivät puheen muualle, jos kysyin jotakin aiheeseen liittyvää. Tässä he erosivat tšekeistä, joilla vastaavia estoja oli harvemmin. Angelan käsitys DDR:stä ei ollut kovin kummoinen. Hän kertoi vielä teininä uskoneensa sosialismin ideaan, mutta oli aikuistuttuaan tajunnut, ettei DDR:n valtiojohtoinen komentotalous voinut toimia.
Sain Angelasta rehellisen, mutta jotenkin asiallisen, ehkä jopa kuivahkon kuvan. Tyypillinen fyysikko voisi joku luonnehtia. Kun tarjosimme saksalaisille vieraille Finlandia-votkaa, Angela kyllä otti tervetuliaisryypyn, mutta ei enää toista. Se hiukan latisti tunnelmaa, ainakin omaani. Tšekkiläinen olut hänelle kyllä maittoi. Muistini mukaan hän ei tupakoinut, ei ainakaan sisällä, vaikka muistelmissaan hän kertoo polttaneensa askin Club-merkkisiä tupakoita päivässä. Joulukuussa 1985 tapasin hänet viimeisen kerran. Tammikuussa 1986 hän väitteli tohtoriksi. Sitten tiemme erosivat.
Muuri murtuu
Vuoden 1989 marraskuun 9. päivän iltaan asti Angela eli kuin kuka tahansa itäsaksalainen. Ei mikään aktiivinen toisinajattelija ja aktivisti, vain rivikansalainen, joka keskitti kaiken tarmonsa työhönsä ja jokapäiväisiin askareisiin. Sitten kaikki muuttui. Muuri murtui ja Angela tempautui politiikan pyörteisiin. Keväällä 1990 pidetyissä, vielä ennen DDR:n liittämistä Länsi-Saksaan pidetyissä vaaleissa Angela oli ehdokkaana perustamansa Demokraattinen Murros -puolueen (Demokratischer Aufbruch) riveissä. Puolueen sai vain marginaalisen kannatuksen, mutta vaaliliiton kautta hän pääsi parlamenttiin. Pian puolue yhdistyi kristillisdemokraattiseen CDU-puolueeseen. Ja hups, tammikuussa 1991 Merkel oli jo Saksan Liittotasavallan hallituksessa naisasia- ja nuorisoministerinä. Uraohjus vailla vertaa!
Niihin aikoihin Merkelistä puhuttiin liittokansleri Helmut Kohlin tyttösenä, das Mädchen, mutta kumma kyllä näistä käänteistä Merkel on muistelmissaan merkillisen vaitonainen. On tietysti selvää, että länsisaksalaiset valitsivat idästä mieleisiään yhteistyökumppaneita, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä kulisseissa tapahtui. Kun Kohl sitten syksyllä1998 ryvettyi rahoitusskandaalissa, Merkel pelasti CDU:n ja otti samalla puolueen haltuunsa. Aikamoinen teko maskuliinisuutta tihkuvassa saksaisessa politiikan maailmassa.
Käytän sanontaa `Itä-Saksa liitettiin Länsi-Saksaan´, sillä se kuvaa paremmin tapahtumien kulkua kuin vakiintuneeksi tullut ilmaisu Saksojen yhdistyminen, Deutsche Wiedervereinigung. Itäisessä Saksassa kytevä poliittinen tyytymättömyys, joka näkyy esimerkiksi viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa, juontaa juurensa näiltä ajoilta. Olin viime heinäkuussa itäisessä Berliinissä, kun Merkel vietti 70-vuotispäiviään ja oli paljon esillä TV:ssä. Yllätyksekseni kovin moni tapaamani berliiniläinen ei arvosta Merkeliä kovinkaan korkealle. Hän unohti mistä on lähtöisin, sanottiin, mutta ei mennä nyt siihen.
Jos Angela kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan vapain sanakääntein, niin politiikan tapahtumia lukiessaan huomaa, että muistelmat on tehty ikään kuin päiväkirjamerkintöjä, lehdistötiedotteita, sanomalehti- ja TV-haastatteluja ja vastaavia lyhentämällä ja puhtaaksi kirjoittamalla. Tässä työssä Merkeliä on auttanut hänen pitkäaikainen avustajansa Beate Baumann.
Merkelin perintö
Angela Merkel oli Saksan liittokanslerina ollessaan maailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi tituleerattu ihminen. Muistelmat on ensisijaisesti kirjoitettu saksalaiselle yleisölle, ja niissä palataan moniin sisäpoliittisiin kiemuroihin, mutta löytyy niistä myös paljon koko maailmaa koskettavia tapahtumia. Tässä muutamia poimintoja.
Kun Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuus Ukrainassa tapahtui keväällä 1986, oli Merkel sitä mieltä, että syynä oli yksin venäläisten leväperäisyys ja huolimattomuus, ei ydinvoima sinänsä. Kun Fukushiman voimalassa vuonna 2011 tapahtui suuronnettomuus, ei syynä taaskaan ollut ydinvoima vaan luonnonolosuhteet. Mitähän seuraavaksi?
Vuonna 2003 Iso-Britannian ja USA:n hallitukset aloittivat sodan Irakia vastaan perusteenaan, että maalla on kemiallisia aseita. Saksan silloinen hallitus vastusti sotaa, mutta oppositiossa ollut Merkelin johtama CDU kannatti sitä. Myöhemmin sodan perusteet osoittautuvat valheeksi. Muistelmissaan Merkel tunnustaa olleensa väärässä: ”Sota aloitettiin, koska USA halusi Saddam Husseinin pois vallasta”. Tästä tunnustuksesta pisteet Merkelille.
Vuoden 2015 syyskuun 4. ja 5. välisenä yönä Saksan ja Itävallan rajoilla oli kymmeniä tuhansia Lähi-idän pakolaisia, joita Unkari ei halunnut maaperälleen. Merkelin oli päätettävä, avatako raja vai estää ihmisiä tulemasta. Hän päätti avata rajat. Muistan miettineeni, toimiko hän pelkästä kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta, vai oliko taustalla myös ajatus ratkaista Saksan työvoimapulaa. Muistelmissaan hän mainitsee molemmat.
Kun Nord Stream kaasuputki räjähti keväällä 2023, syyttävä sormi ainakin Suomessa osoitti Venäjää. Merkelin muistelmat taustoittavat tapahtumaa; Ukraina vastusti aikoinaan kiivaasti kaasuputken rakentamista, sillä se tyrehdyttäisi tulonlähteen eli venäläisen kaasun viennin Ukrainan läpi. Myöskään USA:n nesteytetty maakaasu ei ollut Euroopan markkinoilla kilpailukykyistä, kun putki rakennettiin. Nyt on, mistä presidentti Trump meitä eurooppalaisia muistutti heti virkaanastumisena jälkeen. Pitäisikö kaasuputken räjäyttäjä vihdoin selvittää?
Jokaisella meistä on omat sokeat pisteemme. Merkelillä ja saksalaisilla yleisemminkin se on Israel ja sen politiikka palestiinalaisia kohtaan. Kun Merkel kertoo vierailuistaan Israelissa, hän tuntuu kokonaan unohtavan Länsirannan ja Gazan alueen. Saksalaiset tuhosivat 6 miljoonaa juutalaista, joten luulisi juuri saksalaisten ymmärtävän mitä tarkoittaa joukkotuho. Käsitykseni on, että saksalaisilla on niin syvä syyllisyydentunto ja häpeä juutalaisten kohtelusta, että pienikin Israelin kritiikki leimataan juutalaisvastaisuudeksi, vaikka sen takana olisivat jotkut juutalaiset itse.
Poikkeuksena useimpiin muihin läntisiin poliitikkoihin Merkel uskoo henkilökohtaisten neuvottelujen voimaan. Kunnioitettava asenne tässä militarisoituvassa maailmassa. Merkel pohtii, olisiko Ukrainan sodan laajeneminen voitu estää, jos koronakriisiä ei olisi ollut. Ilman koronarajoituksia hän olisi voinut tavata Putinin henkilökohtaisesti.
Loistavatkaan poliitikot ovat harvoin uskottavia visiönäärejä. Tämä pätee myös Angela Merkeliin, joka pitkän poliittisen uransa aikana luotsasi maataan monien kriisien läpi ja selätti ne ainakin Saksan kannalta hyvin. Silti mielikuvani hänestä poliitikkona on enemmän tulipalojen sammuttaja kuin uusien mahdollisuuksien näkijä. Globaalit ongelmat, joista Merkelkin on hyvin tietoinen ja jotka ovat pahentuneet hänen vallassaolonsa aikana, eivät ratkea uskolla sosiaaliseen markkinatalouteen, kuten Merkel ajattelee. Tarvitaan systeemitason muutoksia.
Kirjoittaja on tamperelainen matematiikan emeritusprofessori