Kansan ääni on kuulunut lähinnä lehtien yleisönosastoissa ja henkilökohtaista -palstoilla. Somettaako kansa vihdoin itsensä vallanpitäjien kuulo- ja näköetäisyydelle. Tätä tarkastellaan Juha Drufvan juttusarjassa ”Kansan sana journalismissa.”
Voiko rahvas esiintyä journalismissa omana itsenään omalla äänellään vai ainoastaan toisten pukemana, näkemänä ja holhoamana, jolle laitetaan ennakkoon sanat suuhun? Onhan journalismi porvariston kehittelemä kaupallisuuden ja porvarillisen ideologian levittämisen väline?
Vallanpitäjien kannalta on hyvä uutinen, jos rahvaalla on epäselvä käsitys siitä, miten yhteiskunta toimii. Silloin taloutta ja yleistä mielipidettä on helppo manipuloida vallanpitäjille edulliseen suuntaan.
Keisarillisessa Suomessa kansan mielipide oli sivistyneistölle eräänlainen salassapitovelvollisuus. Majesteetin kunnian loukkaamisen pelossa sitä ei saanut tuoda julki.
L.A. Puntilan mukaan 1860-luvulla yhdeksän suomalaista kymmenestä ei tiennyt kansallisista pyrkimyksistä ”yhtään mitään.” Yleinen mielipide syntyi 1800-luvun ensivuosikymmeninä yliopiston piirissä.
Ensimmäinen särö kansakunnan idylliin halkesi kielikiistoissa. Kansan keskuudessa syntyneet herätysliikkeet murensivat kirkon arvovaltaa. Suurin repeämä syntyi työväenliikkeen perustamisen myötä.
Julkisuuden kenttä laajeni 1800-luvun lopulta lähtien luku- ja kirjoitustaidon lisääntymisen sekä kulkuyhteyksien ja tiedonvälitysteknologian kehityksen myötä.
Ensimmäisen kerran rahvaan mielipidettä kysyttiin vuoden 1899 suuren adressin tueksi sekä asevelvollisuuslakkoihin. Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa sosialistien joukkokannatuksen paljastuminen oli yläluokalle suuri tyrmistys.
Valokuva toi kansan esiin
Modernissa yhteiskunnassa jumalat ja majesteetit korvautuivat medialla. Se tuotti yleisöksi muuttuneelle rahvaalle mielipiteitä ja hankki ”opetuslapsilleen” (katsojille, kuulijoille, lukijoille, kuluttajille) valmiita lauseparsia ja sloganeita.
Suomalainen rahvas ei ollut ennen 1870-lukua esittänyt julkisesti omia näkemyksiään kirjallisissa piireissä muuten kuin arkkiveisujen ja runonlaulajiensa kautta. Ennen valokuvauksen keksimistä kansa pysyi näkymättömänä, muotokuvat olivat suuria herroja varten. Sanomalehdet ja kansankirjailijat ilmestyivät yhtä jalkaa valokuvauksen yleistymisen kanssa.
Työväenliike ja kansakoululaitos tarjosivat varsinkin maaseudun väestölle uuden ja systemaattisen, osittain tieteellispohjaisen ja käsitteellisen maallisen maailmankuvan. Kansakoulu ja työväenliike kilpailivat 1800-luvun lopulta alkaen, omaksuiko työväestö porvarillis-idealistisen vai työväenliikkeen materialistisen maailmankuvan.
Idealistis-uskonnollisen maailmankuvan rinnalla porvaristo iskosti työväestölle liberalistisia talousoppejaan varsinkin ankaran köyhäinhoidon varjolla: yksin, omin avuin oli pärjättävä, oman työn varassa elettävä ja ponnisteltava.
Näiden kahden periaatteellisen maailmankuvan ristivedossa rahvasta heräteltiin tietämättömyyden yöstä kohti sivistyksellistä keskiluokkaa.
Tätä ennen suomalaisen rahvaan omintakeisia rallatuksiakaan ei päästetty kansanvalistajien toimesta päivänvaloon koko kansan iloksi. Elias Lönnrotin vuonna 1838 Juuan Rasivaaralla muistiinmerkitsemä Juhani Sutisen laulama Kullannuppu-runo joutui olemaan SKS:n arkistojen pimennoissa vuoteen 1997 saakka, ennen kuin SKS sen julkaisi:
Kyrväll´ on kymmenen nimeä:
yks on nilkki, toin nalkki,
kolmas on koinu neuo,
neljäs neien turva,
viides vitun vasara,
kuudes kullan nuppu,
seihtemäs seisottaja,
kaheksas on kannattaja,
yheksäs on yllyttäjä,
itse kyrpä on kymmenes,
lerskapää pääpunanen.
Kansan oma kieli kulttuurin edellytys
Lukutaitoinen ja lukutaidoton ajattelevat eri tavalla, koska lukutaito mahdollistaa abstraktimman, käsitteellisen ajattelun. Kirjoitettuina sanat voidaan nähdä suhteessa toisiinsa tai itseensä viittaavina.
Suulliseen tietoon nojautuvilta ihmisiltä puuttuu kategorioita, käsitteitä, joista on tullut toinen luonto lukutaitoisissa kulttuureissa eläville ihmisille. Siinä mielessä puhe on kirjoittamista vapaampaa, että suullisessa esittämisessä voi olla heikkouksia ja puutteita, mutta kirjoitusvirheitä siitä ei voi hakea.
Kieliopin kirpunnylkijätkään eivät puheen virheitä tavoita venkoilipa puhuja sanojaan mihinkä suuntaan tai muotoon hyvänsä.
Elias Lönnrotin aloittaessa kansanrunojen systemaattisen keräämisen huhtikuussa 1828, kansan puhekielestä vieraantunut kirjasuomi oli jämähtänyt Mikael Agricolan käyttämän kielen asteelle. Agricolan arvellaan käyttäneen 6000–8000 sanaa, kun suomenkielessä arvioidaan olevan noin miljoona sanaa.
Väinämöinen ei osannut lukea eikä kirjoittaa, eivät myöskään hänestä lauleskelleet esi-isämme. Silti heidän sanavarastonsa ylitti huikeasti nykysuomalaisen sanavaraston. Koska ympäristöä ei voinut valokuvata, sitä piti kuvata sanoin.
Lönnrot asetti tavoitteekseen kansankielen kohottamisen tieteen ja virkakoneiston käyttökieleksi. Hän pyrki selkeään ja käytännölliseen kirjakieleen sekä omakielisiin oppisanoihin.
Eläkevuosinaan Lönnrot laati vuonna 1880 Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan. Se sisälsi yli 200 000 sanaa, 1950-luvun Nykysuomen sanakirja sisälsi noin 201 000 sanaa.
Lönnrotin mielestä kansan oma kieli oli sen kulttuurin edellytys ja selviytymisen ehto. Monipuolisena kielimiehenä Lönnrot toimitti vuonna 1847 tulkkisanakirjan keskustelunäytteineen ulkomaisten turistien käyttöön. Tämä on seikka, joka aitosuomalaisella kulttuurilla kerskailevien perussuomalaisten kannattaisi huomioida. Lönnrot ymmärsi kulttuurien vuorovaikutuksen merkityksen.
Lönnrotin keksimiä sanoja on edelleen arkipuheessa käytössä satoja: kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko ja yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto, äänioikeus. Lönnrotin jäljet näkyvät lakikielen tuhannessa termissä, kasviopin sanaston kolmessa neljäsosassa sekä kieliopin ja matematiikan oppisanastoissa.
Suomalaisuuden rakentajat eivät puhuneet kansan kieltä
Leikillistä ja venkoilevaa kansan kieltä ei huolittu vakavaan viralliseen kielenkäyttöön. Rahvaan puheessa harvemmin korostui virallisten asioiden hoitamiseen liittyvät asiat, puhumattakaan uskonnollisesta vakavahenkisyydestä. Sisukkaan ja sitkeän suomalaisen tuotekehittelijät eivät vaivautuneet kuuntelemaan, mitä kansa ajatteli. He katsoivat ylhäältä annetuksi oikeudekseen kertoa, mitä ja miten kansan tuli ajatella.
Vain pieni ja siloteltu osa aikaisemmin julkaisemattomista kansan sanoista löysi tiensä kirjojen sivuille kansankirjailijoiden esiinmarssin jälkeenkin. Julkisuudessa vaiettujen rahvaan sanojen myötä myös alkuperäinen ”suomalaisuus” alkoi hämärtyä. Se muuttui toiseksi, millaiseksi se oli vuosisatojen aikana suomalaismetsissä muodostunut.
Kansan kielen sanoja ei hevin päästetty muokkaamaan virallista maailmankatsomusta, kun kirjakielen sanoilla luotiin uudenlainen totuus. Rahvaan kielenkäyttö ja ajatukset haluttiin kiinnittää vain välttämättömimpään, arkiseen aherrukseen ja hyödyksi olemiseen.
Kalevalaisen runonlaulajakansan sijaan 1800-luvulla suomalaisista ryhdyttiin luomaan saarijärvenpaavoja. Heistä tehtiin sitkeyden, sisukkuuden ja nöyryyden perikuvia ilman tutkittua tietoa siitä, miten rahvas todellisuudessa eli, mitä se ajatteli ja millaisten tietojen ja taitojen avulla se selvisi puutteellisesta arjestaan. Kansanvalistajat, nuo suomalaisuuden innokkaat rakentajat puhuivat kansasta, mutta eivät puhuneet samaa kieltä kansan kanssa. Renessanssista peräisin oleva ajatus, että ei tunnusteta mitään yhtä, arvovaltaista ja ehdottoman kiistatonta kieltä, ei saanut suomalaisuuden rakennushankkeissa jalansijaa.
Yksilö sai merkityksen ryhmänsä jäsenenä
Vielä 1600–1700-luvuilla julkisuus merkitsi kirkollisia seremonioita ja vallanpitäjien järjestämiä ritualistisia esityksiä. Jos niiden ulkopuoliset ”uudet tosiseikat” olivat riittävän epätavallisia, ne muuttuivat kansan keskuudessa ennusmerkeiksi, ihmeiksi tai arvoituksiksi.
Väkijoukko osallistui julkisuuteen ritualistis-seremonialistisesti ja otti vastaan esitetyn pystymättä tulkitsemaan sitä itsenäisesti. Ymmällään olo oli yleinen reaktio nähtyyn ja kuultuun esitykseen. Journalistinen periaate, että faktat ovat pyhiä, mutta kommentointi vapaa, ei tullut kuuloonkaan.
Yksilö oli merkityksellinen vain ryhmänsä jäsenenä, hänen yksilöllisillä pyrkimyksillään tai mielipiteillään ei ollut yleistä merkitystä. Papit ja muut vallanpitäjät tulkitsivat vanhoja kirjoituksia, jotka oli kirjattu Raamattuun ja lakiteksteihin. Julkisen vallan palveluksessa olevat eivät kuitenkaan olleet julkisuuden palveluksessa. Heidän suunsa olivat sinetöidyt. Alamaisten keskinäiset mielipidekiistat oli työnnetty poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Vielä ei kyselty, mikä ero oli yleisellä mielipiteellä ja virallisella näkemyksellä tai missä raastuvassa niiden paikkansa pitävyys piti ratkaista. Katsottiin, että totuuden tajuamisen ja politiikan oivaltamisen kyky oli annettu vain harvojen lahjaksi. Jumalalta saatu järki hallitsi virallista näkemystä.
Kansan sana velloi vain rahvaan syvien rivien ailahtelevissa taikauskoisissa tuntemuksissa. Päätä ei vaivattu sillä, miten jokin julkisuudessa esiintyvä yleistä merkitystä omaava asia kansan parissa miellettiin. Julkisuus ei ollut keskustelu-, väittely- tai mainosareena.
Turun Viikko-Sanomat 1820
Ensimmäiset suomenkieliset sanomalehdet alkoivat ilmestyä 1820-luvulta alkaen. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa lehdistöä eivät perustaneet kirjanpainajat, postimestarit tai liikemiehet, vaan tiedemiehet, opettajat ja papit. He oivalsivat, että lehdistö oli valistusaatteiden ja kansallistunnon herättämisessä merkittävä foorumi, jossa rahvaalle annettiin aluksi hämmästelevän lukijan ja kuuntelijan osa, ei puhujan tai kirjoittajan roolia.
Turun romantiikan hedelmänä syntyi Reinhold von Beckerin Turun Viikko-Sanomat, jonka ensimmäisessä numerossa 8. tammikuuta 1820 lukijoita tervehdittiin näin:
– Rehelliset suomalaiset! Kahta on kauan toivottuna ja kolmatta usein kaivattu. Ensimmäinen on, että Suomen nuori väki oppisi kirjaa tarkasti ja selvästi lukemaan. Toinen on, että suomalaiset kirjat tulisivat kielen murteista ja muista virheistä puhistetuiksi. Kolmas, että Suomen kansa tottuisi ottamaan kirjoista niitä tarpeellisia tietoja, joita se vielä on vajeella. Nämä kolme asiaa on myös jo hyvällä alulla.
Verrattuna 45 vuotta aikaisempaan edeltäjäänsä vuosina 1775–76 ilmestyneeseen ensimmäiseen suomenkieliseen sanomalehteen Suomenkieliset Tieto-Sanomat, eivät Beckerin lehdessä maataloudelliset ja yleishyödylliset opettavat aiheet olleet samalla tavalla etusijalla.
Eri alat olivat tasapuolisemmin edustettuina, ja huomiota kiinnitettiin luonnonoppiin, yleiseen ja oman maan historiaan, eri maiden ja kansojen erittelyyn, yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jopa Suomen perustuslakeihin. Erityinen huomionkohde oli suomalainen runous ja etenkin kansanrunous.
Kangasniemeltä upseerisuvusta lähtöisin ollut Reinhold von Becker (1788–1858) oli kielitieteilijänä kerännyt kansanrunoutta. Hän toi lehdessä esiin muutakin kuin hengellisiä ja taloudellisia näkökohtia.
Hänen päämääränään oli herättää rahvaan mielenkiinto kansanvalistuksellisiin, isänmaallisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Lehti oli ensimmäinen varsinainen suomen kielen äänenkannattaja, levikki oli alussa yli 2 000 ja yhdeksän kymmenestä tilaajasta oli talonpoikia.
Becker oli oppinut suomea Savossa ja hän suosi lehdessään itämurteiden piirteitä. Esimerkiksi ensimmäisessä vuosikerrassa hän ei käyttänyt d-kirjainta lainkaan. Tosin tämä seikka vähensi hänen kannatustaan ”rantasuomalaisten” parissa.
Becker kirjoitti vuonna 1820, miten Savon syvät suomalaiset ovat jo lähes parisataa vuotta lukeneet rantasuomalaisten kielen partta, ja koska ei päiväkään aina yheltä puolelta paista, vaatii myös kohtuus, että välistä savolaistenkin kielen jälkeen kirjoitetaan.
Ja jos ennen olisi samaten tehty, olisi kielemme paremmassa tilassa ja suomalaiset ymmärtäisivät paremmin kuin nyt toistensa puheet.
Kansanrunouden innostus heräsi
Beckerin näkemyksistä innostuivat K.A. Gottlund, J.F. Lagervall sekä Elias Lönnrot. Mainittakoon, että majuri evp. J.F. Lagervall julkaisi vuonna 1834 Macbeth-muunnelman Ruunulinna, joka oli suomalaisen tragediakirjallisuuden esikoinen.
Becker ei ottanut lehteensä lainkaan ilmoituksia, joista hänen mielestään olisi ollut hyötyä vain turkulaisille. Varsinkin uutiset Kreikan sodasta ja muualta ulkomailta lisäsivät levikkiä. Kaksi vuotta myöhemmin Becker kyllästyi lehden toimittamiseen ja jätti työn toisille.
Lehti kuoli tilaajien puutteeseen 1831, ja Turun palo vuonna 1827 oli keskeyttänyt sen ilmestymisen pariksi vuodeksi. Beckerin kirjoitus Väinämöisestä herätti Elias Lönnrotissa ajatuksen suomalaisten kansanrunojen yhdistämisestä. Lönnrot ei kuitenkaan koskaan kiittänyt Beckeriä tältä saamistaan ideoista.
Oulun Wiikko-Sanomia
Oulun Wiikko-Sanomia aloitti vuonna 1829 ja ilmoitti julkaisevansa talousseuran tiedonantoja, virsiä ja lauluja, opettavia juttuja maataloudesta, uutisia, virallisia julistuksia sekä maaseutukirjeitä.
Enimmillään Oulun Wiikko-Sanomilla oli 140 maaseudun kirjeenvaihtajaa ja useita lehdessä säännöllisesti tekstejään julkaisevia runoilijoita. Lehden painosmäärä oli 1200 kappaletta, vakituisia tilaajia parhaimmillaan yli 700.
Elias Lönnrotin vuosina 1836–40 julkaisema Mehiläinen julkaisi kansanrunoutta selityksineen, satuja, historiallista lukemistoa sekä luvunlaskua ja kielioppia. J.V. Snellmanin vuosina 1844–55 julkaisema Maamiehen Ystävä halusi sekä huvittaa että valistaa lukijoitaan.
Vuoden 1850 sensuuriasetuksen jälkeen lehdistä katosivat uutiset ja jäljelle jäivät vain maatalousohjeistus ja opettavat kertomukset. Suometar alkoi ilmestyä 1847 ja sen sivuilla maaseutukirjeet sekä kyläkirjeenvaihtajien raportit tulivat erittäin suosituiksi.
Niistä kehittyi tulevien kansankirjailijoiden tärkeä kirjoittajakoulu, jonka kautta suomalaisen rahvaan elämäntunnot alkoivat saada laajempaa julkisuutta.
Ensimmäinen kansankirjailija, ylivieskalainen maanviljelijä-kanttori Pietari Päivärinta (1827–1913) tutustui jo lapsena kaikkiin edellä mainittuihin suomenkielisiin lehtiin. Hän imi niistä vaikutteita, koska suomenkielistä kirjallisuutta oli tarjolla niukalti. Läheisin hänelle oli Oulun Wiikko-Sanomia, joka ilmestyi vuoteen 1879 saakka. Päivärinta toimi lehden kirjeenvaihtajana. Kansankirjailijoiden esiinmarssi koitti 1880-luvulla eri puolilla Suomea niin lehdistössä kuin kirjamarkkinoillakin.
Sanomalehti porsaanreikänä maailmalle
Sanomalehti oli se porsaanreikä, josta oppimattomalle rahvaalle vähitellen avautui pieni vapaa tila kurkistaa oppineidenkin maailmaan sekä ulkomaille saakka. Sanomalehti oli halpa ja se ilmestyi säännöllisesti, se kertoi tämänpuoleisen maailman tapahtumista ja tarjosi tietoja arkielämän kysymyksiin. Se ei vaatinut uskoa yhteen ainoaan totuuteen tuonpuoleisesta henkisestä ylivoimasta. Pelon sijaan sanomalehti herätti uteliaisuutta maailman tapahtumia ja arjen asioiden paremmalle tolalle saattamista kohtaan.
Kuitenkaan ennen työväenlehdistön syntyä kansaa ei journalismissa esitelty aikuisena, omilla aivoilla ajattelevana, vapaana, täydet kansalais- ja ihmisoikeudet omavana ihmisryhmänä, jolla oli oikeus ajaa omia asioitaan tasavertaisena muiden säätyjen kanssa. Kansa haluttiin pitää äänettömänä yläluokan kulissina.
Kun Suomi erosi vuonna 1809 Ruotsin yhteydestä, valitteli aikansa oikeuskansleri, prokuraattori K.L. Walleen (1781–1867) suomalaisen rahvaan välinpitämättömyyttä meneillään olevan suuren valtiollisen ja kulttuurisen mullistuksen suhteen.
Maamme eri osien asukkaat tuskin vaivasivat päätään sillä, millaisen kansakunnan he yhdessä tulisivat muodostamaan, millaisen lipun alla he tulevaisuudessa isänmaallisia laulujaan lauloivat. Walleenin mielestä tällainen suomenkielisen rahvaan ylimielisyys suuria asioita kohtaan johtui välinpitämättömyydestä kohtalon kaikissa vaiheissa, joka oli ominaista hitaalle, veltostuneelle, vailla tarmoa ja kansallishenkeä olevalle kansalle:
– Tämä tällainen kansakunta ei oikeastaan ansaitse kansakunnan nimeä. Sillä ei ole mitään omaa, mitään tunnusmerkillistä, mikä erottaisi sen muista kansoista; se on toden teolla niin vähän kiintynyt isänmaahansa, kieleensä ja hallitukseensa, että se varmaankin perin lyhyessä ajassa on katoava ja sekaantuva valloittajiinsa, Walleen sadatteli.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Juha Drufvan aiemmat artikkelisarjat Filosofit journalismin kimpussa sekä Juoruja, journalismia, julkkiksia ovat ilmestyneet Kansan Uutisten verkkolehdessä
sekä Drufvan esseekokoelmissa Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa (Atrain & Nord 2020) ja Varjojen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord 2023).