Tammikuun viimeisenä päivänä Tampereen yliopistossa hyväksyttiin Jussi Lahtisen väitöskirja Kerrottu luokka. Se käy läpi 120 teoksen voimin vuosien 1968–82 suomalaista työläiskirjallisuutta.
Kyseinen ajanjakso oli työläiskirjallisuutemme viimeinen kultakausi. Samalla ”hullusta vuodesta” 1968 alkanut ja presidentti Urho Kekkosen eroon päättynyt aikakausi oli perinteisen luokkayhteiskunnan päätepiste.
Vielä 1950-luvun lopun Suomessa kansakoulun käynyt pienviljelijä-metsätyömies oli sosiaalisen rakenteen ja poliittisen kamppailun avainhahmo. Vastaavaan asemaan nousi jo 1970–80-luvuilla hoito-, hoiva- tai opetustehtävissä työskentelevä, pitkälle koulutettu mutta matalapalkkainen naispuolinen toimihenkilö.
Lahtisen mukaan pitkä 1970-luku oli yhteiskuntaluokkaan kiinnittyneen julkisen keskustelun ja luokkapuheen kukoistuksen aikaa. Väitöskirjassa ääneen pääsevät työväenluokkaiset kirjailijat, jotka kertovat romaaneissaan ja novelleissaan elämästä niin sanotussa hyvinvointi-Suomessa.
Kyseisen ajanjakson teoksissa käsiteltiin suuria teemoja: miten tähän on tultu, missä nyt ollaan ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hyvinvointivaltion rakentamiseen kätkeytyi myös pahoinvointia. Samalla työväenliikkeen asema muuttui yhteiskunnassa monella tavalla niin hyvässä kuin pahassa.
Kertojina ovat esimerkiksi Hannu Salama, Pirkko Saisio, Lassi Sinkkonen, Ursula Sinervo, Kaarlo Isotalo, Arja Eriksson, Erkki Lepokorpi sekä lukuisia muita tunnettuja ja tuntemattomampia kirjailijoita.
Työväenluokka syntyi vuonna 1834
Jussi Lahtinen on historioitsija, ei kirjallisuustutkija. Hänen tutkimuksensa lähtee oletuksesta, että kohdekirjailijat eivät kirjoita tutkimustietoon verrattavaa diagnoosia aikakaudesta vaan usein omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia, tietyssä ajassa ja paikassa muodostuneita tulkintoja ”elävästä” elämästä:
– Keskiössä ei ole totuusfunktio, vaan realisteiksi miellettyjen kirjailijoiden halu ja pyrkimys kuvata omaa aikaansa tietystä yhteiskunnallisesta näkökulmasta ilman selväpiirteisiä yhteiskuntateoreettisia tai poliittisia dogmeja.
Yhteiskuntaluokan käsite on peräisin teollistumisen alkuajoilta. Britanniassa keskiluokan ja työväenluokan käsitteiden käyttö yleistyi 1840-luvulla. Aleksis Kiven syntymävuotta 1834 voidaan pitää modernin englantilaisen työväenluokan syntymisajankohtana.
Tuolloin Englannissa niin kutsutun Speenhamlandin suojelulakien tilalle tuli köyhäinhoitolaki, joka totteli ainoastaan kansantalouden ankaria ja ehdottoman vaihtoehdottomia määräyksiä. Sen johtavana periaatteena oli turvata kasvavan teollisuuden työmarkkinat tekemällä köyhäinhoito vastenmielisemmäksi kuin kehnoinkaan työ.
Lain mukaan apua myönnettiin ainoastaan henkilöille, jotka olivat halukkaita menemään työhuoneeseen eli köyhäintaloon. Lakkoilu oli ankarasti kielletty.
Tuolloin astui yleiseksi periaatteeksi, että ainoa tapa menestyä maailmassa oli erota työväenluokasta ja ryhtyä tuottavan liikeyrityksen omistajaksi ja jättää työkansa omiin oloihinsa.
Arvossapidetyt talousmiehet kertoivat työläiselle, ettei tämä voinut edes toivoa kykenevänsä muuttamaan taloudellista järjestelmää omaksi edukseen.
Manchesterin ”synkän taloustieteen” edustajat pitivät valtion sekaantumista liike-elämään luonnottomana. He uskoivat pystyvänsä oman arvostelukykynsä nojalla varmistamaan maan hyvinvoinnin ja edistyksen. Selkänojanaan he pitivät Raamatun lisäksi Adam Smithin vuonna 1776 julkaisemaa kansantalousteosta Kansojen varallisuus. Näkymättömän Jumalan tilalle astui talouden näkymätön käsi.
Työläiskirjallisuuden neljän tarinaa
Suomessa keskustelu nousevasta teollisuuden työväenluokasta ja maalaisköyhälistön pauperismi-ongelmasta virisi 1870-luvun lopulla. Voi sanoa, että vasta 1960–70-luvun vaihteessa alkaneen maaltamuuton myötä suomalainen työväenluokka alkoi muotoutua sodan jälkeisestä pienviljelijä-metsätyömies -tyypistä tehdas- ja rakennustyöläisiksi sekä toimihenkilöiksi.
Työläiskirjallisuus alkoi Suomessa muun muassa 1895 perustetun Työmies-lehden myötä. Sisällissotaan saakka työväenjulkisuus oli näkyvä vastavoima ”porvarilliselle julkisuudelle”, olihan Työmies suurilevikkisin valtakunnallinen sanomalehti.
Sisällissodan jälkeen työväenluokan kirjallinen kenttä hajosi useimpien kirjailijoiden joko paetessa ulkomaille tai kuollessa sodassa tai sen jälkiselvittelyissä. Jo 1920–30-luvuilla työläiskirjallisuus sai uudet raamit, jotka pysyivät hyvin samantapaisina aina 1970-luvulle asti.
Lahtinen erottaa työläiskirjallisuudesta neljä erilaista tarinankerronnan muotoa: vaurauden valtakertomus, köyhyyden ja osattomuuden vastakertomus, työväenliikkeen konfliktikertomus sekä jälkikertomuksen hyvinvointivaltiosta:
– Aikakauden osallistuva kirjallisuuskäsitys sekä realistiselle kirjallisuudelle tyypillinen yhteiskuntakritiikki sekä lavean sosiaaliproosan suosio suuntasivat kirjailijoita lukevaa kansaa kohti yhteiskuntaa, etäämmälle estetiikasta ja yleisinhimillisistä teemoista. Pitkä 1970-luku olikin yhteiskunnalliseen todellisuuteen sidotun proosan aikakautta.
Lisäksi vanhan työväenliikkeen ja sisällissodan jälkeisen kommunistisen maanalaisen kirjallisen perinteen elävöittäjinä toimivat laululiikkeen muusikot sekä vähemmistökommunisteiksi tai taistolaisiksi kutsutut laululiikkeen edustajat. Myös 1950-luvulla hiipunut Kiila nousi 1960-luvulla uuteen kukoistukseen.
Vastakertomuksia julkisen sanan portinvartijoille
Tutkimiensa kirjailijoiden kertomuksia Lahtinen kutsuu vastakertomuksiksi niille julkisen sanan portinvartijoille, joiden ääni kuului aikalaisille sekä niille, joiden ääni on kertonut myöhemmin tarinaa ”ylipolitisoituneesta” 1970-luvusta.
Vaikka työläiset olivat pääosissa lukuisissa novelleissa ja romaaneissa, valtakunnan julkisuudessa melskasivat paremmista piireistä lähtöisin olevat uusvasemmiston, liberaalien ja edistisuskonnon edustajat.
Työläiskirjallisuuden rinnalla niin kutsuttu pakettipeltorealismi kuvasi maaseudun rajun murroksen jalkoihin joutuneiden ihmisten kohtaloita. Jouko Puhakka, Eino Säisä ja Heikki Turunen olivat tuon ajan maaseudun omatuntoja.
Pellonvaraus- tai kansanomaisemmin pakettipeltolaki hyväksyttiin eduskunnassa marraskuussa 1968 lähes päivälleen samaan aikaan, kun suuret ikäluokat valtasivat Vanhan ylioppilastalon.
Halutessaan tässä voi nähdä melkoista symboliikkaa myös tämän päivän politiikkaan. Nostattihan kyseinen laki Veikko Vennamon perustaman ja johtaman SMP:n valtakunnan politiikan kartalle, ja jonka työtä perussuomalaiset jatkavat maahanmuutto- ja kulttuurikielteisyydellä höystettynä.
Suurimmaksi osaksi Karjalan evakoista koostuneen SMP:n kannattajakunnan seuraajista ”jalostui” kiivaita nationalismin ja rasismin kannattajia. Työväestön räsymaton kirjavaa historiaa tämäkin.
Edistyksen eetos ja luokkanousu
Työläiskirjallisuudessa kuvattu koulutusyhteiskunta jakautuu Lahtisen mukaan kolmeen osaan. Edistyksen eetokseen kiinnittyi ajatus ”luokkanoususta”, alemmista sosiaaliryhmistä kumpuava unelma nostaa asemaansa koulutuksen kautta.
Toinen konflikti löytyy työväenluokan ja opiskelijaradikaalien väliltä massakoulutuksen aikakaudella.
Kolmas tarina kuvaa meritokratian hiljennettyä luokkapolitiikkaa, ajatusta koulutetun kansanosan ”ylivallasta.” Tämän mukaan koulutusinstituutio uusintaa rakenteita, jotka perustuvat keski- tai yläluokkaiselle elämänkokemukselle, kulttuuriselle, symboliselle ja sosiaaliselle pääomalle.
Tämä saattaa olla henkisenä esteenä akateemisesti lahjakkaiden työläis- ja maalaisnuorten korkeakouluopintoihin hakeutumiselle. Keski- ja yläluokkaiselle nuorisolle akateemisuus on jo perheen ja suvun piiristä kumpuava itseisarvo, porvarillisen yhteiskunnan siniverisyyttä.
Lassi Sinkkosen romaanissa Sumusruisku (1968) on tästä luokkaretkeilyaiheesta kitkerä kuvaus. Helsinkiläinen autokorjaamon siivooja Annu kuvailee teoksen päähenkilölle suhdettaan tyttäreensä. Annun akateemisesti lahjakas Irmeli-tytär on Annun tekemien suurten uhrausten ansiosta kouluttautunut ”aina maisteriksi asti.” Hän on mennyt naimisiin insinöörin kanssa. Samalla tytär on kuitenkin ylpistynyt:
– Mä kyllä kelpaan pesemään tyttäreni lattioita ja sen insinöörin hienoja paitoja mutta siinä se sitten onkin! Mulle ei anneta yhtään sen enempää arvoa kuin jollekin palkalliselle siivojalle. Ensin tehdään pennuista herroja ja sitten niillä on oikeus hävetä omia vanhempiaan.
Pahimmassa tapauksessa työläisvanhemmat saivat koulutetuista lapsistaan itselleen luokkavihollisen. Tämä Matti Wuoren esiin nostama näkökulma on unohdettu koulutuskeskustelussa kenties liian helposti.
Palkansaajista kolmannes kuuluu työväenluokkaan
Lahtinen muistuttaa, että työläiskirjailijat toimivat pitkän 1970-luvun aikana Suomen omanatuntona. He erottauttuivat 60-lukulaisista sosiaalireformisteista luomalla henkilöhahmoja, jotka eivät suostuneet yksioikoiseen sorretun rooliin.
Näille kirjailijoille työväenluokka on sisukasta, inhimillisiä vikoja omaavaa kansaa, joka pyrkii eteenpäin vaikeissakin tilanteissa. Tarinoiden henkilöhahmot eivät odota johtajilta tai etujoukoilta apua:
– Tutkimukseni kohdekirjailijat eivät idealisoi työväenluokkaa poliittisena voimana, vaikka lähes poikkeuksetta teokset sisältävätkin armotonta kapitalismikritiikkiä. Taistolaisuuteen kohdekirjailijoilla on suurelta osin etäinen tai vihamielinen suhde. Kirjailijoiden työväenluokkaisesta näkökulmasta kapitalismin kaataminen ei näytä realistiselta lähitulevaisuudessa. Tavoite on ennen kaikkea pärjätä arkisen elämän taistelutantereilla. Usein kohdekirjailijat ovat tässä verrattain kyynisiä, helppoja ratkaisuja ei ole, Lahtinen kirjoittaa.
Tämän päivän Suomessa työväenluokkaan kuuluu noin kolmannes palkansaajista. Kauan povattu keskiluokkaistuminen ei toteutunut eikä työväenluokkaisuus kadonnut. Näyttää päinvastoin siltä, että digivallankumouksen vaikutuksesta keskiluokka on proletarisoitumassa. Työväenluokkainen näkökulma ja luokkapuhe sen sijaan katosi julkisesta keskustelusta. Kriittinen katse kiinnittyi muihin seikkoihin kuin omaan yhteiskunnalliseen luokka-asemaan.
Kerrottu luokka -väitöskirja tarjoaa mielenkiintoisen muistojen bulevardin ainakin meille pitkän 70-luvun eläneille ja kokeneille, jotka tuolloin työläiskirjallisuutta luimme ja tehtaissa töitä teimme. Se innostaa myös tarttumaan kyseisiin teoksiin uudelleen.
Jussi Lahtinen on tutkijan työnsä ohessa toiminut muun muassa Työväenkirjallisuuden päivän koordinattorina sekä vapaaehtoisena Pispalan Kirjastoyhdistyksessä.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Kirja on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta: http://hdl.handle.net/10138/590322
Kun työväenluokasta ponnistanut lapsi käy kouluja ja valmistuu parempiin ammatteihin, alkaa hän äänestämäänkin porvareita. Tämän mielipiteen olen itse kuullut. Puhuja oli jopa sitä mieltä, että ei kannattaisi ollenkaan kouluttaa lapsiaan, koska heistä tulee vain porvareita! Köyhän olisi siis pysyttävä köyhänä, jotta olisi enemmän proletariaatin edustajia, ja koulutus vain tuottaa lisää porvareita. Mitähän tästä lapset itse ajattelivat, ja mitä he ajattelevat tänä päivänä, kun koulujen käynnille ei tule koskaan loppua, ja yli puolet alkaa jo olla pudonnut tästä koulutuksesta.