Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta

ISMET LOZIC   
Miten vasemmiston kriisiä voisi hahmottaa vuonna 2017? Sen moniulotteinen luonne avaa eteemme kaksi aluetta: sisäinen kriisi koskee vasemmiston idean poliittis-teoreettista ydintä, ulkoinen kriisi poliittis-strategisia toiminnan tapoja ja taktiikoita.

Sisäisen kriisin keskeinen tekijä on vasemmiston murtuma, joka on syntynyt Eurooppaan Neuvostoliiton ja Berliinin muurin kaatumisen myötä. Murtuma on synnyttänyt kaksi vasemmiston politiikan strategista virtaa. Reformistinen vasemmisto on muuttanut politiikkaansa sosiaalidemokraattiseksi ja se pyrkii vaikuttamaan liberaalissa valtiossa instituutioiden kautta. Toinen on vasemmiston vallankumouksellinen muoto, jonka seurauksia ovat teoreettinen sirpaloituminen ja hajaantuneisuus.

Uusliberalismi on poliittisena ja taloudellisena rintamana murentanut globalisaation myötä vasemmiston ideaa ja sen toimintaedellytyksiä. Uusliberaalinen hegemonia on siirtymävaiheessa, jonka merkkejä on ”luova tuho” (Schumpeter). Samaan aikaan uusliberalismi kohtaa oikeistopopulismin nousun, mikä on välillisesti sen itsensä aiheuttamaa. Politiikka on joutunut murrokseen ja tämä vaatii myös vasemmistolta, joka on tähän asti toiminut ainoastaan parlamentin puitteissa, politiikan uudistamista niin teoreettisesti kuin käytännöllisestikin.

Tässä tekstissä asetetaan yhteyksiinsä muutamia vasemmiston tämänhetkisiä poliittisia kehityslinjoja ja hahmotellaan, miten nämä vaikuttavat vasemmiston poliittiseen toimintaan uusliberalismin ja politiikan jälkeisessä tilassa.

Tekstin lähtökohta on politiikan jälkeinen tila, joka Chantal Mouffen mukaan on tila, jossa poliittinen keskustelu on kaventunut, eikä sisällä enää poliittisia vaihtoehtoja uusliberaalille konsensukselle. Liberaali konsensuspolitiikka on syventänyt demokratian kriisiä ja jakanut julkisuutta. Max Weberin ajattelutapa, jossa sosiaalinen integroituminen kapitalismissa tapahtuu orgaanisesti työn ja byrokratian hierarkian kautta on vaihtunut uuden talouden (new economy) nousuun, jossa digitalisaatio ja uudet järjestelmät ovat lopettaneet ”sosiaalisen kapitalismin” ja samaan aikaan aiheuttaneet porvarillisessa yhteiskunnassa tyhjyyden tunnetta. Metafyysinen tyhjyys ja yhteiskunnallinen vieraantuminen liberaalissa demokratiassa edellyttävät uusia poliittisen toiminnan ja vaikuttamisen tekniikoita. Institutionaalinen tieto hallinnoitavasta massasta näyttäytyy yhä enemmän pehmeän hallinnan (soft power) tekniikoina, mielipiteen hallintana, negatiivisena kehystämisenä (framing) ja hentojen signaalien vahvistamisena haluttuun suuntaan (nudging). Liberaali valtio etsii uutta ulkopuolista vihollista (esimerksiksi sosiaalipummit, islamistit, Venäjä) ja toimii affektiivisesti, tunteisiin vetoamalla, sekä kognitiivisesti esimerkiksi uuskieltä käyttämällä.  

Antonio Gramscin hegemonian teorian näkökulmasta liberaali valtio on integroiva, sen ”orgaanisella rakenteella” on kapasiteetti artikuloida ja miellyttää erilaisia identiteettejä ja yhteiskunnallisia subjekteja. Samalla systeemi on myös sortava siten, että se pystyy käyttämään systemaattisesti mediaa ja turvallisuusapparaattia sekä laajaa yhteiskunnallista verkostoa, joka tukee liberaalin valtion identiteettiä. Liberaali runkorakenne vakauttaa järjestelmän sisäisen legitimiteetin.

Mutta suhde valtion ja yksilön välillä on tällä hetkellä murroksessa. Tähän asti se on toiminut ”sisäistämällä”, jolloin yksilö samaistuu perheeseen, opettajaan, kouluun ja valtioon. Näin yliminä osana identiteettiä  muodostuu. Voisi luulla, että kasvava taloudellinen epätasa-arvo saa ihmiset kaipaamaan vahvoja instituutioita. Kuitenkin inhimillinen ja poliittinen emansipaatio perustuu yhä vähemmän institutionaaliseen perustaan, joka on murenemassa, ja yhä enemmän individuaalin alueeseen. Identiteetti, kulttuuri ja uskonto ovat nyt ratkaisevassa asemassa. Nykyiseen uuden kapitalismin kulttuuriin kuuluu valtio, joka harjoittaa panoptista valvontaa. Tällainen valtio on samaan aikaan ”laissez faire” ja interventionistinen, ja ”joustava” ihminen ja hyperindividuaalisuus ovat tämän valtion tunnusmerkit.

Liberalismin strategiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen olivat huomattavan suuria. Kehitysprosessi on asteittain seurannut kapitalismin rakenteen muutoksia ja kulkenut ensin sosiaalivaltiota ja vapaakauppaa yhdistämään pyrkineestä liberalismista (embedded liberalism) uusliberalismiin ja globalisaatioon. Nykyisin elämme niin sanottua politiikan jälkeistä eli teknokraattien hallitsemaa aikaa. Vasemmiston teoreettinen pohja on jäänyt melkein muuttumattomaksi. Eurokommunismi 1970- ja 1980 -luvuilla oli ainoita vastauksia liberalismin dynaamiseen kehitykseen. Sen tulokset olivat enemmän kuin hatarat. Liberalismin poliittinen vaikutus ja sen vaikutusvälineet ja -verkostot ovat entisestään laajentuneet ja kehittyneet.

Nykyvasemmiston teoreettinen perusta on haurastunut eikä uutta ei ole vielä löytynyt. Mistä poliittinen pysähtyneisyys johtuu ja miten saisimme kehitettyä uuden teoreettisen pohjan poliittiselle käytännöllemme?

Historian käsitys vasemmistossa

Vasemmiston dilemma on pahentunut globalisaation myötä. Globalisaatio toimii vallankumouksellisena ja määrittelevänä voimana yhteiskunnassa sen kaikilla tasoilla. Tähän vasemmiston politiikka ei ole löytänyt ratkaisevaa poliittista eikä taloudellista vastausta. Dilemma sisältää kaksi toisistaan poikkeavaa poliittisesti ongelmallista aluetta, mutta molemmat ovat monin tavoin kietoutuneet toisiinsa. Laaja kysymys koskee vasemmiston itseymmärrystä ja käsitystä omasta roolistaan historian kulussa. Tähän liittyy suppeampi kysymys poliittisesta strategisesta toiminnasta liberaalissa poliittisessa tilassa.

Historian kulku on vasemmiston politiikan näkökulmasta myönteisesti unilineaarinen: vasemmistossa ajatellaan, että jossain vaiheessa vasemmisto näyttäytyy kansalaisille ainoana järkevänä vaihtoehtona. Mutta vasemmisto toimii kuitenkin passiivisena objektina siten, että vasemmiston politiikka ei kykene hahmottamaan poliittista muutosprosessia sen kaikissa ulottuvuuksissaan. Se ei myöskään kykene artikuloimaan omia pyrkimyksiään liberaalin diskurssin ulkopuolella. Vanhastaan vasemmiston politiikalla oli taipumus toimia odotustilassa, tilassa jossa odoteltiin proletariaatin nousun hetkeä, joka muuttaisi maailman paremmaksi kun kapitalismi romahtaa. Hyviä poliittisia tavoitteita, kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus, suojellaan vanhoilla iskulauseilla hämärtäen historialliset tosiasiat ja kurit/pakot, jotka ovat johtaneet näihin sosiaalisiin oikeuksiin. Vasemmisto on keskittynyt puolustamaan saavutettuja oikeuksia, jotka ovat toki vaarassa ja kaipaavat puolustamista, mutta se ei kehittele uudistuksia, jotka haastaisivat kapitalistisen järjestelmän sisäisen järjestyksen. Kapitalismin edustajat ovat omineet itselleen sen kuvitelman, että he toimivat universaalien, yleispätevien väistämättömyyksien mukaan, ja se, joka pyrkii toimimaan toisin, toimii omien osittaisetujensa pohjalta.

Stuart Hallin mukaan historia toimii vallankumouksellisena voimana. Historian kulku katkeaa tai tekee täyskäännöksiä, jotka vakiintuvat uudessa historiallisessa tilanteessa. Historian pakko pakottaa ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla tietyssä hetkessä.

Poliittisesti ajateltuna tämä tarkoittaa, että progressiivisilla poliittisilla voimilla on velvollisuus tunnustaa historian arvaamattomuus ja tämä pitäisi kyetä integroimaan poliittiseen toimintamalliin. Historian kehitystä ei voi pitää väistämättömänä, vaan se on poliittisen voiman tulos. Parhaillaan tämä on nähtävissä esimerkiksi uusliberalistisessa globalisaatiossa. Vasemmisto ei voi mennä mukaan poliittiseen taisteluun liberaalilla diskurssilla, vaan sen tulisi luoda oman diskurssinsa perusteet ideatasolla ja poliittisessa käytännössä.

Vanhalla mallilla uuteen poliittiseen voittoon?

Vasemmiston nykyinen poliittinen ydin on fragmentoitunut, mutta yleisesti ottaen vasemmiston poliittiseen olemukseen vaikuttaa kaksi poliittista trendiä: eurokommunismi ja nouseva identiteettipolitiikka.

Vasemmiston eurokommunismia, vaikka se onkin monitahoinen liike, voisimme kuvailla vastaliikkeenä Vladimir Leninin käsitykselle uudesta rinnakkaisesta valtiosta vastavoimana porvarilliselle valtiolle ja strategialle siitä, miten porvarillista valtiota pitäisi muuttaa. Eurokommunismi käsittää liberaalin valtion mahdollisuuksien kentäksi, jonka sisäpuolella luokkataistelu on mahdollinen, koska valtio ei kuulu vain hallitsevalle luokalle, vaan se symboloi pääsääntöisesti sitä strategian aluetta, missä poliittinen kamppailu tapahtuu. Eurokommunismin lähtökohtana on, että ei ole tarpeen tuhota porvarillista valtiota vallankumouksella, vaan ottaa valtio haltuun demokraattisen prosessin ja parlamentarismin kautta. Luokkataistelua pidetään ohimenneenä ajatteluna. Keskeistä on nyt valtion hallitseminen parlamentin ja vaalien kautta. Poliittinen taistelu tapahtuu olennaisesti valtiossa siten, että jossain vaiheessa porvarillinen valtio muuttuu vasemmistolaiseksi. Tämä lähtökohta on toisaalta muuttanut vasemmiston poliittista linjaa pehmeämmäksi. Toisaalta vasemmisto on samalla sopeutunut uusliberaalin politiikan sääntöihin.  

Toinen merkittävä suuntaus on identiteettipolitiikka, joka on syntynyt 1960- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa. Taustavoimana olivat tuolloin Yhdysvaltojen entiset institutionaaliset ja perustuslailliset erityispiirteet, jotka ovat mahdollistaneet kansalaisoikeuksien ajamisen oikeusteitse. Identiteettipolitiikan keskeinen ajatus on, että sosiaalinen ja luokkataistelu toimivat identiteetin osana sortamista ja ylivaltaa vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että erilaiset yhteiskunnalliset ryhmät ovat jakautuneet rodun, sukupuolen ja seksuaalisuuden mukaan. Keskipiste ei ole enää luokkataistelussa vaurauden jakamisen näkökulmasta, vaan taistellaan vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Identiteettipolitiikan kautta intressit ovat kaventuneet ja fragmentoituneet niin paljon, että massiivinen mobilisaatio poliittisen puolueen pohjalta on vaikeaa. Liberaalissa valtiossa identiteettipolitiikka määrittelee kollektiivisia identiteettejä aina ”negatiivisesti” eli ryhmäintresseinä jotain vastaan ja kansallisvaltiota pidetään eilisenä.

Molemmat trendit ovat yhdessä muovanneet nykyisen vasemmiston politiikkaa. Liberaalia demokratiaa pidetään mahdollisuutena eikä niinkään ongelmana vasemmiston omalle valtiokäsitykselle. Poliittiset tavoitteet ja diskurssit eivät ole enää ensisijaisesti keskittyneet jakopolitiikkaan (rikkaus + resurssit), vaan painopiste on siirtynyt vähemmistöjen ja heidän oikeuksiensa tunnustamiseen. Liberaalia demokratiaa sellaisenaan ja sen todellista luokkaluonnetta ei erotella, koska vasemmiston käsitys luokista on muuttunut.

Vasemmiston periaatteellinen vaatimus uudelleenjakamisen politiikasta on murroksessa muuttunut vähemmistöjen tunnustamisen politiikaksi. Oma poliittis-teoreettinen käsitys valtiosta ja politiikasta ylipäänsä, vaikka se periaatteessa onkin olemassa, on poliittisessa käytännössä loiventunut keynesiläisiin argumentteihin tai se on unohdettu kokonaan. Tällaisen poliittisen ajattelutavan vallitessa vasemmiston poliittiset ideat ja arvot ovat perusteettomasti sirpaloituneet, koska poliittiset instrumentit ovat keskittyneet toimimaan pelkästään parlamentarismin periaatteilla, samalla tavalla kuin porvarilliset puolueet.

Markkinataloutta ja sen vikoja yritetään korjata vanhalla Keynesin mallilla ilman, että huomataan ne historialliset voimat ja poliittiset konstellaatiot (jakautunut talouden ja politiikan alue ja valtion rooli näitä ylläpitävänä voimana), jotka toimivat poliittisena dynamona. Vaihtoehtoiset mallit eivät yhdistä uusia poliittisia ideoita ja massiivista mobilisointia, vaan päinvastoin uudet ideat myydään parlamentissa. Tämänhetkinen tarjolla oleva poliittinen vaihtoehto ei pysty laajasti tarjoamaan poliittista toivoa tai torjumaan ihmisten pelkoja siten, että se ottaisi ihmisiä mukaan toimintaansa. Poliittinen mobilisointi on pysähtyneisyyden tilassa. Iso osa yhteiskunnallisia ryhmiä, jotka ovat globalisaation häviäjiä integroidaan vain tilapäisesti vasemmiston poliittiseen elämään, vaikka juuri he muodostavat massan, josta poliittista voimaa voisi tulla. Vasemmiston tyylillä on edelleen byrokraattinen sävy, dynaaminen johtajuus on muuttunut pragmaattiseksi.

Populismin nousu Euroopassa edustaa liberaalin demokratian moniulotteisen kriisin viimeisintä askelta, ja sen kehitystä on vaikea ennakoida. Uusliberalismin poliittinen syventäminen ja markkinaperiaatteen laajeneminen ovat vahvistaneet systeemin sisäisiä antagonistisia voimia. Siitä huolimatta liberaali paradigma ei ole lopussa, se kylläkin menettää osittain oman tulkintansa realistisuutta ja tulevaisuudessa me tulemme näkemään epämiellyttäviä vaiheita. Elämme kriisissä, joka edustaa sellaista historiallista kumousta, joka ei silti johda romahtamiseen, vaan uuteen vaiheeseen. Ilman vaihtoehtoista projektia, joka koostuisi teoreettisesta psykologisia, ideologisia ja valtapoliittisia aspekteja integroivasta perustasta, vasemmiston politiikka ei pysty strategisesti muuttamaan nykytilannetta. Vaihtoehdoton nykytilanne on aiheuttanut kansan oikeistolaistumista. Luultavasti aiemmin epäpoliittinen kansa on muuttunut poliittiseksi, se on ilmaissut suuttumusta kyseenalaistamalla uusliberaalin konsensuspolitiikan oikealta.

Poliittisessa tilassa valtavat rakenteelliset muutokset ovat jo käynnissä. Liberaalit valtiot yrittävät erilaisin keinoin sopeutua uuteen tilanteeseen ja pelastaa uusliberaalia ”konsensus”politiikkansa joko muuttamalla poliittista tasapainoa vielä oikeistolaisemmaksi tai kosmeettiseksi vasemmistolaiseksi laajentamalla poliittista liikkumavaraa oikealle ja vasemmalle. Tällä politiikalla demokratian tulevaisuus näyttää surkealta, koska se tarkoittaa käytännössä, että demokraattista tilaa edelleen surkastetaan ja näin syvennetään samalla demokratian kriisiä. ”Levoton maailmantila” on aiheuttanut vasemmistolaisille poliittisen toiminnan teoreettisia ja strategisia vajeita.

Vasemmiston uusi poliittinen nousu on todennäköinen vain, jos voimme hahmottaa vasemmiston strategisen toiminnan liberaalissa valtiossa ja sen miten se ottaa huomioon ne ideologiset mekanismit, jotka ovat uusliberalistisessa demokratiassa käytettävissä. Voimme käyttää poliittisella kentällä samoja aseita, jos kykenemme laajentamaan poliittisia instrumenttejamme ja strategiaamme. Tämä edellyttää näiden tarkkaa ja systemaattista analyysia.

Kirjoittaja haluaa kiittää Heikki Lakkalaa, jonka kielitaito sekä teoreettinen ymmärrys on auttanut kirjoittajaa kirkastamaan ajatuksiaan suomen kielelle.

*