Teksti: LIISA AHOLA
Kalevan kirkolla käytiin palmusunnuntaina keskustelua vapautuksen teologiasta ja köyhien evankeliumista. Oli vasemmistokristittyjen kirkkopyhä. Ajatus sellaisen järjestämisestä on syntynyt turuilla ja toreilla. Vasemmiston teltalla on toisinaan kohdattu ihminen, joka kertoo olevansa kyllä kiinnostunut vasemmistolaisesta poliittisesta toiminnasta, mutta esteenä sille on usko Jumalaan.
On mahdotonta arvailla, kuinka suuri joukko kristittyjä vasemmiston kannattajia marginaalissa on, mutta kaikesta huolimatta he ansaitsevat oman kirkkopyhän edes kerran sadassa vuodessa. Monien taustalla on suvun trauma sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Vasemmistokristityt Tampereella on pieni ja vähän epämääräinenkin ryhmä. Kirjastonhoitaja Ilkka Hirvi toimii yhdyshenkilönä. Hän on yrittänyt tehdä yhteistyötä kirkkodemareiden kanssa, mutta lähestymistavat ovat kovin erilaiset. Kirkkodemarit ovat asemoineet itsensä kirkon organisaatiossa diakoniatyön asiantuntijoiksi ja kehittäjiksi. Hirven mielestä Raamatusta pitäisi havaita myös radikaalimpi yhteiskunnallinen sanoma.
Emerituspiispa Juha Pihkala saarnasi keskustelua edeltäneessä jumalanpalveluksessa Jeesuksesta puhdistamassa Jerusalemin temppeliä kauppiaista ja markkinamiehistä. Kirkkokahvien jälkeen Pihkala alusti vapautuksen teologiasta, sillä paneelikeskustelun teemana oli Kirkko ja köyhien evankeliumi. Muina panelisteina olivat Ilkka Hirvi, Anne-Mari Mäkiniemi ja Tuula Ruokonen. Puheenjohtajana toimi Tatu Ahponen, joka oli myös laatinut kysymykset.
Keskustelussa pohdittiin, millä tavalla evankeliumi voidaan ymmärtää köyhien evankeliumina, voiko rikkaus estää uskon ja miten hyvin suomalaiset kirkot käytännössä toteuttavat kristinuskon opetusta köyhyydestä ja rikkaudesta. Keskustelussa pystyttiin raapaisemaan vain pintaa eikä se todennäköisesti muuttanut mitään tai tuonut kirkon agendalle mitään uutta.
Useimmat meistä muistavat pilapiirtäjä Karin karikatyyrit kokoomuksesta: pyylevä pappi pieni hattu päässään puolustamassa konservatiivisia arvoja. Tänä päivänä kirkko on emerituspiispa Juha Pihkalan mukaan liian sosialidemokraattinen porvareiden näkökulmasta, mutta jäsenyys halutaan säilyttää, koska kirkko tekee hyvää auttamalla köyhiä. Oikeisto on ideologisesti irtautunut kodin, uskonnon ja isänmaan arvojen puolustamisesta.
Uskonpuhdistaja Lutherin mukaan hallitusvallan pitäisi toteuttaa jumalallista oikeudenmukaisuutta ja rakkautta valtiossa, sillä vain harva ihminen kykenee ilman pakottavaa velvoitetta huolehtimaan lähimmäisistään riittävästi.
Diakoniatyö on monimuotoista työttömien ruokailusta sinkkutapaamisiin. Kirjoissa ja kansissa on, kuinka monta ateriaa on valmistettu, kuinka monta ruokakassia jaettu ja kuinka monta perhetyön kohdetta tavattu. Diakoniatyötä tekevät hoitavat virkaansa joskus sydän karrella, mutta kirkosta ei kuulu ääntäkään yhteiskunnan muutoksen tarpeellisuudesta.
Diakoniatyön pitäisi tehdä itsensä tarpeettomaksi
Vasemmistokristittyjen mielestä kirkko on liian oikeistolainen köyhien auttamisen tapahtuessa ylhäältä alas. Köyhät ovat hyväntekeväisyyden objekteja. Eivät he voi itse vaikuttaa siihen, kuinka heitä autetaan. Heitä toki kuullaan, mutta toimijat, kirkon diakoniatyöntekijät ja aktiiviset vapaaehtoiset, päättävät.
Diakoniatyön pitäisi tehdä itsensä tarpeettomaksi. Niin kauan kuin kohdattavat ihmiset ovat syrjäytyneitä ja pudokkaita, heitä katsellaan ylhäältä alas. Mahtaako eksyneen ja huumeita käyttävän nuoren ääni edes kuulua korkeuksiin? Ja mitä kirkkorakennuksessa pysyttelevä toiminta voi pudonneelle ja kadonneelle edes antaa? Keskustelussa rikkaus toisaalta ymmärrettiin jopa Jumalan suuressa viisaudessaan jollekulle suomana lahjana.
Tämän päivän köyhien evankeliumille antaa esikuvan roomalaiskatolisen kirkon piirissä latinalaisessa Amerikassa syntynyt vapautuksen teologia. Se asettaa köyhät Jumalan valtakunnan keskukseen aivan kuin Jeesus häntä seuranneet Galilean vaatimattomat asukkaat. Jumalan valtakunta toteutuu tavallisten ihmisten joukossa niin vapautumisena yhteiskunnallisesta vääryydestä kuin myös luopumisena synnistä. Evankeliumi on väistämättä yhteiskunnallinen ja poliittinen.
Tulevaisuudessa suuri osa keskiluokkaisista suomalaisista menettää turvallisen hyvinvointivaltion tukeman elämänmallinsa ja joutuu kohtaamaan jatkuvan taistelun toimeentulosta. Mitä voisi olla vapautuksen teologia heille?
Köyhien evankeliumia olisi tarvittu myös sata vuotta sitten
Tärkeää oli, mitä puhuttiin, mutta merkityksellistä oli myös se, mikä jäi sanomatta. Sata vuotta sitten kirkko tuomitsi köyhien vallankumousyrityksen synniksi ja sitä yrittäneiden kärsimykset Jumalan rangaistukseksi. Vankileireillä vangit kerättiin sunnuntaisin ulos kuuntelemaan seisten monituntisia saarnoja Jumalan vihasta ja tuomion ankaruudesta.
Radikaalit vallankumoukselliset olivat kieltäneet kirkon yhtenä kansan sortomekanismina, mutta monille Jeesuksen sanoma ennen kapinaa oli todellinen ja arvokas. Sisällissodan aikana ja sen jälkeen punakaartilaisille tuli selväksi, miten tuomitsevasti kirkkoa edustavat papit heihin suhtautuivat. Punaisten puolella taistelleiden vainajien hautaaminen siunattuun maahan oli kielletty, vaikka omaiset olisivat ruumiin tunnistaneetkin.
Punaisia kaatuneita on tuntematon määrä tuntemattomissa joukkohaudoissa. Jos jokin joukkohauta löydettiinkin ja omaiset sinne vaatimattoman muistomerkin kyhäsivät, suojeluskuntalaiset hävittivät sen. Vainajiaan muistaneita omaisia jopa sakotettiin surun ja kaipauksen ilmaisemisesta. Niinpä esimerkiksi syksyisin vaahteroiden puna nähtiin symboloivan maahan vuotaneen veren väriä.
Hävinneet tuomittiin yhteiskunnallisesti marginaaliin. Kansalaisluottamuksen menetys ei riittänyt, heidät tuomittiin menettämään taivasosansakin. Siellä marginaalissa he ovat edelleen. Vähintä mitä tänä päivänä voitaisiin tehdä on vainajien kunnianpalautus.
Köyhien evankeliumia olisi tarvittu sata vuotta sitten. Sitä tarvittaisiin tänään yhtä kipeästi ja sitä tarvitaan myös tulevaisuudessa.
*
Voisiko myös vapautuksen teologia olla avainsanana?