Keväällä 2002 – juuri 20 vuotta sitten – eurooppalaiset poliitikot pidättivät hengitystään. Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella ei vastakkain ollut sosiaalidemokraattinen ja oikeistolainen ehdokas, vaan konservatiivien istuva presidentti Jacques Chirac ja äärioikeistolainen rasisti Jean-Marie Le Pen. Miten Euroopan unionin ja koko Euroopan kävisi, jos Le Pen nousisi valtaan?
Eurooppa ei kuitenkaan ollut missään käännekohdassa. Käänne Euroopan poliittisissa asemissa oli tapahtunut jo aiemmin. 1990-luvulla näytti ensin pitkään siltä, että Euroopasta olisi tulossa sosiaalidemokraattien onnela. Sosiaalidemokraateilla oli yli kolmannes europarlamentaarikoista ja sosiaalidemokraatit istuivat kahdessatoista kaikkiaan viidestätoista EU-maan hallituksesta. Sosiaalidemokraattista unelmaa vahvisti vielä maanvyörymävoitot useissa ensi askeleitaan markkinataloudessa ottavissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Ranskassa oli sosiaalidemokraattinen presidentti vuosina 1981–1995.
Sininen aalto puhkaisi sosiaalidemokraattisen onnelan kuplan
Ranskan presidentinvaalien aikaan vuonna 2002 Euroopan poliittinen näyttämö oli jo muuttunut. Sosiaalidemokraatit olivat enää kuuden EU-maan hallituksessa. Sinisen aallon voimaa kuvasi myös sosiaalidemokraattien rökäletappio ja suurimman puolueen aseman menetys Euroopan parlamentin vaaleissa 1999.
Sininen aalto sai myös yhä tummempia sävyjä. Oikeistopopulistiset, rasismista ja EU:n vastaisuudesta käyttövoimansa ammentavat puolueet saivat hyvät vaalitulokset monissa maissa. Vuonna 1999 Itävallan vapauspuolue (Freiheitliche Partei Österreichs, FPÖ) sai 26,9 prosenttia äänistä ja nousi hallitukseen. Panikoiva euroeliitti heitti löylyä oikeistopopulistien kiukaalle asettamalla Itävallan boikottiin. Samana vuonna belgialainen Flanderin etu (Vlaams Belang, VB) sai 9,9 prosenttia äänistä maansa parlamenttivaaleissa.
Vuonna 2001 Tanskan kansanpuolue Dansk Folkeparti (DF) sai 12 prosenttia ja Norjan Fremskrittspartiet FrP 14,6 prosenttia maidensa parlamenttivaaleissa. Italian uusfasistisen Sosialistisen liikkeen (Movimento Sociale Italiano, MSI) seuraaja Kansallinen liike (Alleanza Nazionale, AN) sai 12 prosentin ääniosuuden parlamenttivaaleissa vuonna 2001. Vuonna 2002 Pim Fortuynin lista (Lijst Pim Fortuyn, LPF) sai 17 prosenttia äänistä Alankomaissa ja nousi maansa hallitukseen.
Näkymätön persu demarien ja konservatiivien kokouspöytiin
Siten Le Penin ja hänen Kansallinen rintama -puolueensa (Front national, FN, vuodesta 2018 Kansallinen liittouma, Rassemblement national, RN) menestys vuoden 2002 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella oli vain osa jo käynnissä ollutta muutosta.
Äärioikeiston nousun taustalla oli muun muassa sosiaalidemokraattisen ja oikeistolaisen valtaeliitin inspiroituminen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin talouspoliittista opeista.
Radikaalioikeiston menestyksen pelko johti siihen, että valtaosa maanosan konservatiivi- ja demaripuolueista otti kokouksiinsa näkymättömän rasistin ja euroskeptikon. Eurooppalaiset arvot jätettiin juhlapuvun taskuun, päätöksenteon ohjenuoraksi nousi laitaoikeiston hännysteleminen. Hännystelutaktiikka vain lisäsi äärioikeiston kannatusta.
Tämänpäiväiset vaalit ovat eri vaalit
Tänään käydään Ranskan presidentinvaalien toinen kierros asetelmassa, joka muistuttaa vuosien 2002 ja 2017 vaaleja. Tilanne on kuitenkin erilainen. Vuonna 2002 88 prosenttia ja vuonna 2017 66 prosenttia äänestäneistä valitsi pienemmän pahan, oikeistolaisen ehdokkaan äärioikeiston ehdokkaan sijaan. Nyt oikeiston ehdokkaan ja istuvan presidentin Emmanuel Macronin luottamus on niin pieni, että suuri osa vasemmistolaisista äänestäjistä saattaa jättää äänestämättä Macronia. Äänestämisen perusteeksi ei enää riitä Marine Le Penin valinnan estäminen.
Suuri ero aikaisempiin vaaleihin on vasemmiston ehdokkaan, Jean-Luc Mélenchonin (Taipumaton Ranska, La France Insoumise, LFI) suuri suosio vaalien ensimmäisellä kierroksella. Mélenchon oli lähellä pääsyä vaalien toiselle kierrokselle, 22 prosentin ääniosuudellaan hän jäi vain 1,4 prosenttiyksikköä Le Penistä jälkeen.
Varmistaakseen valintansa Macron on nyt kaksi viikkoa toistanut varsinkin nuorten keskuudessa suurta suosiota keränneen Mélenchonin vaaliteemoja: radikaalia toimintaa ilmastotuhon torjumiseksi, kansalaisten tasa-arvon toteuttamiseksi ja toimivan terveydenhuollon ja koulutuksen takaamiseksi.
Kukapa tietää, onko näilläkin vaaleilla sivuvaikutus Euroopan valtapuolueiden kokouspöytiin, istuuko niissä pian näkymätön Mélenchon, joka ohjaa päätöksiä uuteen suuntaan?
|||
Tutustu Ranskan presidentinvaalien historiaan lyhyesti
Ranskassa valittiin 1800-luvulla yksi presidentti suoralla kansanvaalilla. Vuoden 1848 vallankumouksen ja toisen tasavallan perustamisen jälkeen järjestetyt vaalit voitti yllättäen Napoleon I:n veljenpoika Louis Napoléon Bonaparte. Hän julistautui kolme vuotta myöhemmin elinikäiseksi presidentiksi ja vuonna 1851 hänet kruunattiin kansanäänestyksen tuloksen perusteella keisari Napoleon III:ksi. Hänet syöstiin vallasta vuonna 1870, jolloin syntyi Ranskan kolmas tasavalta.
Kolmannen tasavallan (1870–1940) 15 presidentinvaalia ja neljännen tasavallan (1946–1958) kaksi presidentinvaalia järjestettiin parlamentin kamareiden yhteisissä istunnoissa. Viidennessä tasavallassa ensimmäiset presidentinvaalit järjestettiin 80 000 valitsijamiehen voimin. Suoralla kansanvaalilla presidentti on valittu vuodesta 1965.
Vuonna 1965 presidentiksi valittiin gaullistisen Unioni uuden tasavallan puolesta -konservatiivipuolueen (UNR) johtaja ja istuva presidentti Charles de Gaulle ja vuonna 1969 saman puolueen Georges Pompidou, molemmat toisella kierroksella vakuuttavalla äänten enemmistöllä. Vuoden 1974 vaalit olivat tähän mennessä tiukimmat, oikeiston Valéry Giscard d’Estaing sai 50,8 ja sosiaalidemokraattien François Mitterrand 49,2 prosenttia toisen kierroksen äänistä. Vuoden 1981 vaaleissa samat miehet olivat toisella kierroksella, Mitterrand sai revanssin 51,8 prosentin ääniosuudella. Vuonna 1988 Mitterrand valittiin toiselle kaudelle. Vuonna 1995 gaullistit palasivat valtaan kun presidentiksi valittiin Jacques Chirac.