Yhtä yhteiskuntatieteilijää kohti Suomessa on parikymmentä kolumnistia ja ennustajaa. Olen seuraillut itseäni hieman nuoremman Risto E.J. Penttilän (s. 1959) politiikan ennustamisen risti- ja riskiretkiä 1990-luvun alkupuolelta lähtien.
Vuonna 1994 Penttilä julkaisi yhdessä Jaakko Tapanisen ja Janne Jutilan kanssa pamfletin Ultimatum isänmaalle. Kirjan teesien pohjalta he perustivat historioitsija Jukka Tarkan kanssa Nuorsuomalaisen puolueen. Tarkka ja Penttilä valittiin puolueen kansanedustajiksi kaudelle 1995–99.
Orpon hallituksen ohjelma on suurinpiirtein kopio Ultimatum isänmaalle -pamfletin teeseistä. Pamfletti oli tyylilajiltaan uusliberalistista sadunkerrontaa. Sen heitot oli suunnattu suuria ikäluokkia ja hyvinvointivaltiota vastaan:
– Katkerimmat sanovat, että hyvinvointivaltion savuverhon sisällä suuret ikäluokat ovat ryöstäneet Suomen viiteen kertaan. Vaikka pienet ikäluokat ovat tuon hyvinvointivaltioprojektin tuotteita, he eivät koskaan ottaneet sitä omakseen: se ahdisti, se tukahdutti, se tasapäisti, ja ennen kaikkea se ei toiminut.
Kolmikko esitti hyvinvointivaltiolle toimivamman vaihtoehdon, yksinyrittäjän ylistyksen tulonjako-opin. Sen perusajatus oli yksinkertainen: koska markkinatalous pohjautuu yksilön pyrkimyksille nostaa elämisen tasoaan, hän tekee työtä, yrittää, ottaa riskejä ja kantaa seuraukset. Menestyjiä palkitaan, epäonnistujat kärsivät ja useimmat ovat keskiluokkaisen tyydytettyjä.
Penttilälle maailma on suuri rahastuspaikka, jossa raha ja aseet puhuvat, köyhät vaikenevat ja työntekijät on häivytetty tuotantotekijöiksi ja työvuosiksi. Valtiot ovat kasinoita, joiden rulettipöytien parhaat paikat on varattava kansainvälisille sijoittajille, joita kansalaisten on oman etunsa nimissä nurkumatta palveltava.
Ainoastaan markkinatalous tarjoaa kannustinjärjestelmän, joka johtaa tehokkuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Siksi Suomessa tarvitaan suurempia tuloeroja ja matalampaa verotuksen progressiota.
Vaikka näiden yksinkertaisten markkinaliberalististen ratkaisujen käyttöarvo on vuosikymmenten kuluessa osoittautunut vähäiseksi, se ei ole oikeiston etenemistä samoilla talouspolitiikan raiteilla pahemmin hidastanut. Eikä Penttilän ajattelua muuttanut.
Vanhan kurjuuden paluu
Risto E.J. Penttilälle ulkopolitiikka on siistiä sisätyötä, jossa ruumiiden laskeminen jätetään laskuista pois. Konsulttitoimisto Nordic West Officen toimitusjohtajana hän näyttää perineen Jaakko Iloniemen ulkopoliittisen oraakkelin viitan. Ennusteet ovat yhtä laajat ja ilmavat suuntaan jos toiseenkin, kuten olivat jo 30 vuotta takaperin niin Iloniemellä kuin Penttilällä.
Yritin seurata Penttilän ajatuksenjuoksua Ruben Stillerin ohjelmassa Suunnitelma B, jossa aiheena oli ulospääsy nykyisestä maailmanpolitiikan pattitilanteesta.
Penttilä totesi, että 35 vuotta sitten Berliinin muurin murtumisen jälkeen maailma näytti olevan täynnä mahdollisuuksia. Nyt maailma näyttää olevan täynnä uhkia. Sitä hän ei analysoinut, miksi 35 vuoden aikana maailmassa asiat ovat kääntyneet jälleen ylösalaisin. Putinin toiminta ei voi olla ainoa selittäjä.
Mistä tämä vanhan kurjuuden paluu sitten johtuu? Berliinin muurin murtumisen jälkeen teknologia ja tuottavuus ovat edenneet pitkin harppauksin. Jos jonkinlaiset diktatuurit eri puolilla maailmaa on saatu kellautettua nurin. Ja mikä tärkeintä, kommunismin henki ei pihise enää kuin jossain maailman syrjäkolkilla. Sen sijaan kapitalismin henki haisee kaikkialla.
Kaiken pitäisi siis olla paremmin kuin ennen. Historiankin piti loppua 32 vuotta sitten ja vaihtua markkinaliberalismiksi kautta koko maailman. Jostain syystä kaikki näyttääkin olevan paljon huonommin kuin 50 vuotta sitten. Miksi markkinaliberalismi ei taannutkaan yksilönvapautta vaan teki kaikkien paitsi rikkaimpien elämästä entistä epävapaampaa velkaorjuutta? Olisiko kapitalistisella järjestelmällä jotain osuutta näiden vinoutumien aiheuttajana? Siitä ei Penttilä sanonut sanaakaan. Enempää kuin siitäkään, miksi markkinat eivät suurista lupauksistaan huolimatta itsesäätelevästi korjaakaan aiheuttamiaan talouden vinoutumia.
Sen sijaan Penttilä patisteli meitä suomalaisia palauttamaan vanhan kurjuuden lisäämällä rakenneuudistuksia. Käytännössä se tarkoittaa vanhoja uusliberalistisia konsteja: meidän on avattava pelikasinomme ovet ulkomaisille sijoittajille yhä enemmän levälleen, rikkaiden verotusta on entisestään alennettava, työaikaa pidennettävä, työehtoja on heikennettävä. Tämän lisäksi on tehtävä lukuisia muita uhrauksia:
– Suomen on huolehdittava Irlannin mallin mukaisesti siitä, että sijoittajat ovat kiinnostuneita Suomesta, Penttilä painotti.
Kolmikanta korvautui kolmella pointilla
Olen yrittänyt 30 vuoden aikana kurkistella Penttilän olan yli hänen ennustajan kristallipalloonsa löytyisikö siitä merkkejä, miltä hänen maailmankuvansa todella näyttää, mistä se koostuu.
Penttilälle vapaa markkinatalous tarkoittaa sitä, että vapaus on joka päivä anottava erikseen pääoman vaihtoehdottomalta monoteistiselta jumalalta, jonka nimi on Markkinat. Älä pidä itselläsi muita jumalia. Suomen ainoa selviytymiskeino on pysytellä kansainvälisten keinottelijoiden suosiossa.
Kuten presidentti Stubbin maailmassa, myös Penttilän tapauksessa kolmikanta korvataan kolmella pointilla. Demokratia on kiva sana, jolla on mukava leikitellä, kunhan muistetaan, kuka on tämän pelikasinon todellinen isäntä. Kuka määrää ruletin pyörimisnopeuden. Stillerin ohjelmassa Penttilän ajatuksenjuoksu kulki jotenkin tähän tapaan:
– Yhdysvaltain johtama Nato-jäsenyys takaa Suomelle vankan turvallisuuspolitiikan jatkuvuuden. Politiikka ei ole kuitenkaan enää Yhdysvalloissa tapa hoitaa asioita, koska politiikka on kuollut mediasirkuksessa. Media haluaa vain klikkejä, ei totuuksia. Trump on kaapannut republikaanisen puolueen, se on jähmettänyt demokraatit. Demokraatit eivät uskalla haastaa Bidenia häviön pelossa. Yhdysvallat tuottaa tällaisia presidenttikandidaatteja, koska politiikka on siellä suurella rahalla pyöritettävää sirkusta ja viihdettä. Yhdysvallat voi myös irtaantua Natosta, jos Trump valitaan presidentiksi.
Tapahtukoon kaikki sijoittajien ehdoilla
Penttilä vertasi amerikkalaista politiikkaa vähittäiskauppaan, jossa markkinat ovat vakiintuneet muutamalle toimijalle. Joskus vahingossa joku startup-yrittäjä, kuten Obama pääsee livahtamaan näille ennalta täytetyille politiikan vähittäiskaupan markkinoille. Tässä mielessä Yhdysvallat edustaa puhdasta poliittista markkinataloutta:
– Viiden vuoden päästä presidentinvaaleissa ei mennä enää näillä nykyisillä ehdokkailla. Silloin tapahtuu milleniaalien sukupolven vaihdos. Kumpaan suuntaan se vie, jää nähtäväksi.
Penttilän visioissa ei ole sijaa ympäristökysymyksille, eikä hupenevista luonnonvaroista käytävälle kiihtyvälle sotaisalle kilpailulle. Hänelle kansainvälinen politiikka on kuin sakkia. Vaikuttaa siltä, että Penttilä ei vaivaudu käymään edes ulkona. Ulkopolitiikkaa pelataan sisätiloissa suljettujen ovien ja verhojen takana. Tässä Riston reippaassa natovalppaassa maailmassa synkkien menneisyyden pilvien lomasta katsotaan tulevaisuuteen aina valoisin mielin suunnittelemalla loputtomasti uusia siirtoja ja diilejä.
Pelin tapaan maailmassa on vain tapahtumia ilman pitempiaikaisia seurauksia. Eteen tulevat ongelmat on tehty ratkaistaviksi ja ratkaisut vahvistavat uskoa valoisaan, yrittäjäystävällisempään tulevaisuuteen. Se tapahtuu aina ja kaikkialla sijoittajien ehdoilla. Pelaamisen jäljet siistitään nopeasti, jotta voidaan taas katsella vain siisteimpiin nurkkiin ja aloittaa uusi peli entisillä säännöillä.
Kuninkaan leijuva hovi
Näitä Penttilän ja kumppaneiden analyyseja kuunnellessa minusta on alkanut tuntua, että yhtä syvällisen käsin kosketeltavaa on todeta: seisomme pilven päällä ja pidämme tuulesta kiinni.
Näin kuvasi jo 300 vuotta sitten irlantilainen pappi Jonathan Swift (1667–1745) satiirissaan Gulliverin retket Balnibarin manteretta hallitsevaa Laputan lentävää saarta. Siellä sijaitsi kuninkaan ilmassa leijuva hovi.
Leijuvan hovin alapuolella Gulliver tapaa kyvyttömyyden vuoksi erotetun lordi Munodin. Tämä kertoo murheellisena, miten kaikilla kuninkaan leijuvassa hovissa vierailleilla on takaisin alas palatessaan pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita.
Heti hovista palattuaan he alkavat moittia asioiden järjestystä ja sommitella suunnitelmia taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. Aikansa Euroopan unionista, Suunnittelijain Akatemiasta tulvii uusia sääntöjä, menetelmiä ja metodeja kaikille aloille.
Toinen toistaan loistavampien ehdotusten ja diilien ainoa haitta on se, ettei yhtäkään niistä ole toteutettu viimeisen 40 vuoden aikana. Maa on ajautunut rappiotilaan, rakennukset raunioituvat ja kansa on vailla ruokaa ja vaatteita.
Vuonna 1726 ilmestynyttä satiiria voisi leikkisästi pitää tulevaisuutemme kuvana. Mikään ei lannista Suunnittelijain Akatemian jäseniä visioimasta mahtavia tulevaisuuden näkymiä. Mitä toivottomammalta asiat näyttävät, sitä kiihkeämmin ja pikkutarkemmin he noudattavat suunnitelmiaan.
Lordi Munodi ei pidä uudistuksista. Mieluummin hän pysyttelee vanhoissa tavoissaan, asuu esi-isiensä rakentamassa talossa ja toimii niin kuin esi-isät olivat toimineet. Hän ei kaipaa mitään suuria ja mullistavia rakenneuudistuksia. Suunnittelijain Akatemian rakenneuudistusmieliset jäsenet halveksivat syvästi lordi Munodia ja pitävät häntä valistuksen ja uudistusten vastustajana.
Suurimmat höperyydet innostavat eniten
Swift suuntasi 300 vuotta sitten satiirisen teränsä Suunnittelijain Akatemialla silloista Englannin tiedeakatemiaa kohti. Tuolloin Akatemiassa suoritettiin muun muassa kokeita värien havaitsemisesta tuntoaistilla. Eräs hanke tähtäsi kankaiden valmistamiseen hämähäkin seiteistä ja seittien tekemiseen värilliseksi syöttämällä hämähäkeille koreanvärisiä kärpäsiä. Myös kalsinoinnin avulla jään muuttamista ruudiksi kokeiltiin.
Swift päätteli tuolloin, ettei ole olemassa niin suurta höperyyttä, ettei joku filosofi tai poliitikko puolustaisi sitä totuutena.
Onneksi 300 vuotta myöhemmin asiat ovat tässä suhteessa mitä parhain päin. Mikäli Trumpia ei valita presidentiksi, Nato-jäsenyytemme takaa meille turvallisuuspoliittisen jatkuvuuden kunhan vain muistamme, että Irlannin tie olkoon myös Suomen tie.
Risto E.J. Penttilän ohjeistuksesta poiketen, olkoon tämä Irlannin tie se, minkä irlantilainen pappi Jonathan Swift satiireillaan viitoitti. Muuten meidät piru perii.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija.