Naurun kuolemassa ei vitsejä viljellä

Mitä tekee vanhassa maalaistalossa, syksyisen Lappajärven rannalla Amsterdamissa lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisikänsä elänyt maailmanmaineeseen noussut naurututkija? 

Ovatko naurun lähteet maailmasta jo niin kuivuneet, että Lappajärvestä on tullut naurun ja huumorin viimeinen tyyssija, joka voisi vielä pelastaa naurututkimuksen lopulliselta kuolemalta?

Ei siis mikään aivan tavanomainen lähtökohta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Liisa Walleniuksen (s.1954) esikoisromaanin Naurun kuolema (Momentum kirjat, 2024) perusasetelma on kuitenkin tämän tapainen. 

Kirjassa suomalais-hollantilainen naurututkija, kulttuuriantropologi Hendrik Speelberg (s.1955) on niittänyt vuosikymmeniä maailmalla mainetta populaareilla teoksillaan naurusta eri kulttuureissa. 

Hendrikin ura on totuuden jälkeisenä, hymyn hyydyttävänä aikana ajautunut umpikujaan. Hendrikin pitkäaikainen kustantaja Barry Fox ei halua enää julkaista hänen kirjaansa. Kaikki vain haluavat pahoittaa mielensä, kukaan ei halua kuulla sanaakaan ilosta saatikka naurusta. Vahingonilo ja ilkeä pilkka saavat riittää elämän hauskuuden lähteiksi.

Synkän syksyn keskellä Hendrik nuolee yksin haavojaan varhaislapsuutensa kodissaan Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä. Hänen hollantilaissyntyinen isänsä on kirkonkylässä hoitokodissa kuolemansairaana. Tämän asetelman keskellä Hendrik yrittää repiä naurusta voimia viimeistellessään uuteen uskoon hylkäävän päätöksen saanutta Naurun kuolema -käsikirjoitustaan. 

Ajatuksissaan hän palaa usein naurua palvovan kansan luo. Hendrik löysi onnellisten sattumien kautta opiskeluaikoinaan 1980-luvun alussa Papualta kawa-heimon, joka palvoi naurua. Heidän naurukulttuuristaan tekemänsä väitöskirjansa myötä Hendrik kohosi maailmanmaineeseen ja varakkaaksi mieheksi.

Hendrikin laatimien laskelmallisten naurumallien mukaan länsimainen elämäntapa, paraneva elintaso, koulutustaso ja digitalisaatio sekä sukupuolten tasa-arvo kulkevat tasatahtia naurun vähenemisen ja naurun aihekirjon kapenemisen kanssa:

– Jos kehitys jatkuu nykyisen kaltaisena myös tulevaisuudessa, ihmisen nauru Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa loppuu vuosien 2140 ja 2152 välillä. Kahdeksasta käytetystä mallista kuusi osuu tämän aikasarjan sisään.

Nauruun voi sairastua

Hendrik pohdiskelee käsikirjoitustaan korjaillessaan, kuinka on mahdollista, että vähenevän naurun maissa toteutuu kaikki se, mitä pidämme kehittyneen yhteiskunnan mittana ja mitä tarkoitamme puhuessamme länsimaisista arvoista:

– Tietoyhteiskunta vähentää ihmisten välisiä tapaamisia, kun digitalisaatio laajenee uusille elämänalueille. Ihmisten kohdatessa syntyvä luomunauru poikkeaa ratkaisevasti viestintätekniikan etänaurusta. Vaikka emoiji-kokoelmat alati kasvavat, niiden nauru on mykkää ja sävytöntä. Hohotus, hirnunta, kiherrys ja tirskunta laimenevat matkalla teknisestä laitteesta toiseen. Nauru näyttää vähenevän rivakasti siinä osassa maailmaa, jolla olisi eniten aihetta iloiseen nauruun.

Kenties vastoin lukijan odotuksia, Naurun kuolemasta ei löydy yhtään vitsiä tai kaskua. Joitakin pilkahduksia mustasta huumorista löytyy. 

Kukaan ei tämän romaanin 351 sivulla naura. Poikkeuksen tekee vain Hendrikin hollantilainen isä Jakob. Hän sairastui 15-vuotiaana helmikuussa 1950 influenssan jälkeiseen kouristustautiin, joka ilmenee pakonomaisena, hallitsemattomana naurun hohotuksena. 

Tuomari-isä Hermanille, patamustalle porvarille, Jakobin hohotus oli liikaa ja isä harkitsi jo Jakobin lähettämistä johonkin Hollannin vanhaan siirtomaahan:

– Joskus Jakob kuuli isänsä mainitsevan eksoottisia paikkoja niin kuin Surinam ja Johannesburg, Koringberg tai Jaava. Ensin hän ei ymmärtänyt, miksi Alankomaiden vanhoja siirtomaita sekoitettiin keskusteluun hänen naurustaan, mutta pian selvisi, että isä suunnitteli Jakobin lähettämistä muualle, mahdollisimman kauas, maailman ääriin. Herman kuului siihen sukupolveen, joka toimitti epäonnistuneet lapset pois silmistään. Kaukaiset sukulaiset Hollannin vanhoissa alusmaissa saivat säännöllisesti uutta verta Amsterdamin hairahtuneista tyttäristä ja väärille teille joutuneista pojista.

Perheenjäsenten sekavat tunnevyyhdit

Jakobin sairastuminen parantumattomaan naurun hohotuksena ilmenevään kouristustautiin, on romaanin tarinan ydin, jonka ympärille rakentuu Hendrikin ura, samoin Hendrikin äidin sekä Hendrikin nuoremman Venla-sisaren elämänkohtalot. Rahahuolista ei Speelbergin suvussa kärsitä, ongelmat ovat ihmissuhteiden tasolla.

Suuri aihe sekoittuukin melko tavanomaiseen perheenjäsenten keskinäisten tunnevyyhtien setvimiseen. Kuuluuhan porvariston hillittyyn charmiin, että katse pidetään aina vain puhtaissa nurkissa. Kuitenkin menneisyydessä käytyjen tunnekuohuisten syyttelyjen patoutumia puretaan ja surutyötä tehdään kuolemaa tekevän Jakobin vuoteen äärellä sekä järven rannalla vanhassa kotitalossa. 

Hendrikin piipahdus Amsterdamissa antaa mahdollisuuden esitellä Hendrikin elinikäinen rakastettu psykoterapeutti Bente, joka kokoaa ja sanoittaa Hendrikin tunteiden palapeliä. 

Ilmenee, ettei perheenjäsenten keskinäiset suhteet ole olleet koskaan ”kohallaan”, kuten oli aikoinaan Pertti Pakarisen kirjoissa. Tunnetustihan Pohjanmaalla ihmissuhteet ovat etäisiä, silti lyöntietäisyys aina säilytetään.

Ihmissuhdekuvauksissa olisi ollut melkoisesti tiivistämisen varaa. Muuten romaanin rakenne pysyy hyvin koossa, vuorokerronta ja dialogi toimivat hyvin. Tiedemaailma saa Hendrikiltä kuulla kunniansa, samoin hänen entinen kustantajansa. Tosin vain Hendrikin ajatuksissa, ei hän niitä kerro julkisesti.

Sisaren kanssa kinastelu osoittaa Hendrikille, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan, eikä varsinkaan lähisukulaisten silmissä. Tunnekuohuojensa perusteellisen möyhennyksen jälkeen Hendrikille selviää, mihin suuntaan hän lähtee sukulaisuussuhteissaan kulkemaan. 

Kesyyntyykö tai häviääkö nauru?

Kotimaisesta kaunokirjallisuudesta tälle Walleniuksen romaanille ei taida aiheensa puolesta löytyä montakaan vertailukohtaa. Ulkomaisista ensimmäisenä mieleeni tuli Umberto Econ Ruusun nimi.

Tosin Hendrik Speelbergin näkökulma nauruun on turhan kapea. Nälänhädän syitä ei kannata etsiä ihmisen geeniperimästä tai aivojen toiminnasta. Samoin on naurun kuoleutumisen laita. Nauru on ihmisten ja ryhmien välinen sosiaalinen ilmiö pikemmin kuin yksilöllinen ominaisuus. Voisi kärjistäen sanoa, että samainen talousjärjestelmä, joka aiheuttaa säännöllisesti sotia ja nälänhätiä, tappaa samoilla keinoilla myös naurua.

Gelotologia on huumoria ja nauramista sekä niiden psykologisia ja fysiologisia seurauksia ihmisessä tutkiva tieteenala. Nauraminen vapauttaa aivoissamme mielihyvähormoneja, endorfiineja. Tämä helpottaa sosiaalisten suhteiden muodostumista, vahvistumista ja ylläpitämistä. 

Sosiaaliseksi mediaksi nimetty ihmisiä toisistaan eristävä teknologinen järjestelmä on osoittautunut supertehokkaaksi naurun tappajaksi ja vihapuheen ylläpitäjäksi:

– Hendrik arvailee, voiko väkivaltaa koskevia johtopäätöksiä soveltaa nauruun. Asuuko nauru yhtä syvällä aivojen vanhimmissa rakenteissa kuin raivon ja hävityksen hurmos, paikassa, johon järki ja sivistys eivät koskaan yllä? Jos niin on, naurukaan ei ehkä häviä lopullisesti. Ehkä se ei edes kesyynny, olipa yhteiskunnan paine tai vallitseva kulttuuri millainen tahansa. Nauru on poliittisesti korrekti vain silloin, kun se on teennäinen.

Kovatasoinen esikoisromaani

Mielenkiintoista on, että Hendrik Speelberg ei naurututkimuksissaan lainkaan mainitse alansa suuria klassikkoteoksia, kuten Mihail Bahtinin Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru, Henri Bergsonin Nauru – tutkimus komiikan merkityksestä, Sigmund Freudin Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan tai Pohjanmaalta lähtöisin olevan Seppo Knuuttilan väitöskirjaa Kansanhuumorin mieli: kaskut maailmankuvan aineksina. Ne ovat mainioita johdatuksia naurun ikiaikaiseen maailmaan.

Liisa Wallenius on pohjalaislähtöinen eläinlääkäri. Pitkän uran neuvontatyössä ja valvontaeläinlääkärinä tehnyt Wallenius asuu nykyisin Heinolassa. Hän kirjoittelee, matkustaa ja nimeää itsensä sekalaisten tieteellisten julkaisujen suurkuluttajaksi. Hänen mukaansa ihminen rakentaa uskomusjärjestelmiä ja luulee olevansa järkevä, vaikka harkinta ja äly pettävät tuon tuosta.

Katsoin kirjan lukemisen aikaan Yle Areenasta norjalaisten tekemän dokumentin Tuomiopäivän saarnaajat Yhdysvaltojen äärioikeistolaisista evankelikaaleista. He julistavat yli seitsemänmiljoonaiselle kannattajakunnalleen lukuisten miljardöörien rahoittamana ja Donald Trumpin tukemana, että Kristuksen paluu ja viimeinen tuomiopäivä on konkreettinen tapahtuma. Ydinsota lopullisena syntisten tuomiona on heille mitä tervetullein asia. Ei naurattanut. Itse he vakuuttuneita olevansa menossa Kristuksen mukana taivaan iloihin ensimmäisessä luokassa, vaikka ovat nyt lähinnä oman maansa hylkiöitä. Viimeiset tulevat silloin ensimmäisiksi.

Naurun kuolema on Walleniuksen oman ammattiuransa ulkopuolelta tekemä aluevaltaus. Se on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja samalla myös viihdyttävä ja hyvin tärkeä romaani, elämmehän joka hetki itkun ja naurun rajamailla. 

Mielenkiintoista seurata, mihin Walleniuksen mielenkiinto seuraavassa romaanissa kohdistuu. Tämä on kovatasoinen esikoisromaani.