Teksti: MARKO HEIKKILÄ
Taitavasti työväenluokan elämää kuvannut kirjailija Hannu Salama julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 1961. Esikoisromaani Se tavallinen tarina ilmestyi aikana, jolloin työväenluokka alkoi vähitellen vaurastua ja kaupunkien tehtaissa työtä tekivät maaseudulta muuttaneet ahertajat.
Työväestöllä alkoi jäädä rahaa säästöön ja yhä useammalla oli mahdollisuus saada asuntolainaa, jolla toteuttaa keskiluokkainen unelma. Kun asuntovelkaa oli maksettu vuosia, seuraavana ostoslistalla saattoi olla oma auto. Työväenluokka alkoi keskiluokkaistua ja ahkeran työnteon myötä duunareiden elintaso nousi. Enää ei oltu niin riippuvaisia muiden tuesta.
Me 1960-luvulla syntyneet kuulumme jo sukupolveen, jonka ei ole tarvinnut nähdä nälkää tai palella talvipakkasessa. Isämme ja äitimme ovat heitä, jotka pienestä palkastaan huolimatta saivat kokoon summan, jolla kouluttaa lapsistaan maistereita, jos jälkikasvu sitä halusi.
Suurien ikäluokkien jälkeläisinä voimme edelleen nauttia isiemme ja äitiemme luomasta vauraudesta. Mutta miten käy meidän omille lapsillemme? Hekin alkavat olla jo työikäisiä ja alkavat kokeilla siipiensä kantavuutta. Työelämä ei ole paljoa muuttunut siitä, mitä se oli meidän nuoruudessamme. Työelämä ei ole paljoa muuttunut edes siitä, mitä se oli meidän isiemme aikana. Yhä edelleen siivoojat, kauppojen kassat, rakennusmiehet ja monet muut ammattimiehet ja -naiset vievät Suomenmaata eteenpäin.
Onko siis työelämässä muuttunut oikeastaan mikään? Joitakin ammatteja on tullut lisää ja joidenkin ammattien työntekijöitä tarvitaan nykyään vähemmän, mutta työn luonne on pysynyt edelleen samana. Edelleen menemme aamulla töihin ja illalla väsyneenä tulemme kotiin. Olisikin kohtuullista vaatia että työnteon täytyisi tuoda vaurautta, mutta tosiasia on edelleenkin se, että omalla työllä ei rikastu. Työstä saadulla palkalla saa tuskin laskut maksettua ja ruoan pöytään. Työväenaatetta tarvitaan edelleen parantamaan työväestön oloja ja meitä duunareita on vieläkin paljon. Tämän päivän median suosima ajatus siitä, että Suomesta ovat yhteiskuntaluokat kadonneet ei pidä paikkansa.
Yhteiskuntaluokat ovat muuttuneet, mutta eivät suinkaan kadonneet. Kun Marx ja Engels pohdiskelivat 1800-luvulla työväestön oloja, ei keskiluokkaa ollut lainkaan. Näiden herrojen teoriat työnväenluokan eduista ja työnteosta, olisivat varmasti erilaiset, jos keskiluokka olisi jo tuolloin ollut olemassa. Tänä päivänä maailma onkin kovin erilainen kuin Marxin aikana, mutta edelleen meillä on työväenluokka, joka helposti sivuutetaan päätöksenteossa ja jonka elintaso tästä syystä on huonompi kuin keskiluokan. Jostakin syystä maatamme hallitseva keskiluokka haluaa unohtaa juurensa, eikä ymmärrä, että viisipäiväinen työviikko ja 7,5 tunnin työpäivä on juuri työväenliikkeen aikaansaama etu. Tämän päivän keskiluokkainen perhe ei olisi sama, ellei työväenluokka olisi aikanaan taistellut näitä etuja, jotka nyt otamme itsestäänselvyytenä.
Tuo alussa mainitsemani Hannu Salaman romaani kertoo nuoresta Eelistä, joka muuttaa Tampereelle tehtaaseen työhön. Romaanissa eletään 1930-luvun Amurissa ja vaikka romaani onkin fiktiivinen, niin tuskin kirjailijan kuvaus paljoa eroaa totuudesta. Elämä oli jo tuolloin taistelua päivän ateriasta ja vaatetuksesta ja romaanin tapahtumista vain vähän on muuttunut tähän päivään tultaessa. Edelleenkin on ihmisiä, jotka hyötyvät heikommassa asemassa olevien kustannuksella ja käyttävät hyväkseen heikompia. Tähän vääryyteen muutoksen tarjoaa vasemmiston tekemä politiikka.
Älkäämme siis unohtako juuriamme, sillä työtä on valtavasti tekemättä. Suomesta tulee parempi paikka vain sillä tavoin, että huolehdimme niistä, jotka apua tarvitsevat. Tässä tarvitaan edelleen vasemmiston yhteistä panosta. Porvari pohtii vain omaa ja toisen porvarin etua.