RONJA NEUVONEN
Ensimmäisen luokan ensimmäinen koulupäivä on riemua ja innostusta täynnä. Vähän ehkä jännittääkin. Tutustutaan, leikitään ja hihitellään parhaan kaverin kanssa. Kaikki on uutta ja mielenkiintoista. Vihdoinkin pääsee oppimaan kaikki ihmeelliset taidot, jotka kummallisesti kaikilta aikuisilta luonnistuvat sujuvasti: lukemaan, kirjoittamaan ja kuorimaan perunoita. Liikunta virkistää, piirtäminen piristää ja matematiikassa on mukavaa oivaltaa. Opettaja auttaa pukemaan, lohduttaa, jos sattuu ja kannustaa, jos ei vielä osaa.
Valitettavasti uran edetessä toisilla innostus laantuu ja koulu alkaa aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Surullisena olen tarkastellut, kuinka osalle tuttavistani koulusta on kehkeytynyt suorastaan vastenmielistä. Kasvava lapsi tai nuori herkästi ilmaisee pahoinvointiaan kiukuttelemalla, kapinoimalla tai vetäytymällä. Helposti koulu vastaa ilmaisuun komentamalla tai rankaisemalla, mikä lisää pahoinvointia. Pakkohan kaikkien on sopeutua koulun muottiin.
Suuri osa arvokkaista asioista, joita koululla on tarjota, jäävät arvosana- ja suorituspainotteisuuden alle piiloon. Arvosanoilla toisaalta mitataan opiskelijan osaamista ja toisaalta pyritään motivoimaan. Niillä haetaan tasa-arvoista arviointia kaikille. Unohdetaan, että eri ihmisiä työntävät eteenpäin erilaiset tekijät ja toiselle motivoiva seikka voi olla toiselle täysin lannistava.
Järjestelmä ei ole tasa-arvoinen niin kauan, kun se suosii tietynlaisia työskentelijöitä. Tasa-arvoa tavoiteltaessa on tärkeää luoda kaikille yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä. Ei ole oikein pakottaa opiskelijaa kulkemaan koulu-uransa läpi tuska hartioillaan vain siksi, että niin on aina tehty.
On täysin tervettä suuntautua kohti tulevaisuutta, asettaa tavoitteita ja haaveilla. Koulu on ihanteellinen paikka sitä varten, sillä se antaa toivoa unelma-ammatin, turvatun toimeentulon ja tasapainoisen elämän saavuttamisesta. Toisaalta on tärkeää osata elää hetkessä ja arvostaa sitä, mitä on juuri nyt. Koulu on ainutlaatuinen tilaisuutemme keskittyä täyspäiväiseen oppimiseen, mikä itsessään jo on arvokasta. Oivalluksen riemua ei voi arvosanoin mitata tai rahalla ostaa.
Harmillisen usein käy niin, että arvosanoja tavoiteltaessa unohtuu kokonaan kaikki muu, mikä oppimisprosessissa on hienoa juuri sillä hetkellä. Mahdollisuus avartaa mieltään, keskustella ja kiinnostua. Valitettavan usein käy myös niin, että tärkeät opitut asiat unohdetaan heti, kun arvosana on saatu. Opetussuunnitelmassa koulun tärkeimpiin tehtäviin luokitellaan kannustus elinikäiseen oppimiseen. Hetkellinen työskentely arvosanaa varten on ristiriidassa tämän tavoitteen kanssa.
Arvosanoilla voi olla selkeästi haitallisia vaikutuksia opiskelijan hyvinvointiin ja itsetunnon kehittymiseen. Jatkuvat epäonnistumisen kokemukset luovat opiskelijalle mielikuvan, että hän on huono, arvoton tai hyödytön. Pahimmillaan kokemukset koulussa ja kotona luovat mielikuvan, ettei ole mitään annettavaa yhteiskunnalle, jolloin syrjäytyy.
Todellisuudessa arvosanat mittaavat vain todella suppeaa osaa osaamispotentiaalista. Opiskelijalle itselleen ominaiset lahjat, taidot tai taipumukset jäävät ilman arvostusta. Miten käy erittäin älykkään, uteliaan ja oppimisintoisen opiskelijan, joka jatkuvasti saa huonoja arvosanoja, koska ei sopeudu persoonallisuudeltaan kouluun tai potee voimakasta koejännitystä?
Koulun tärkeimpiin voimavaroihin kuuluu opiskelijan ja opettajan kohtaaminen. Oppimisessa ja kasvamisessa on hienoa, että on mahdollisuus aloittelevan avoimen mielen ja asiantuntijan väliseen vuorovaikutukseen sekä johdonmukaiseen ja kannustavaan oppimisympäristöön. Opettajille harvoin muistetaan osoittaa heidän ansaitsemaansa kiitosta, mutta heidän vaikutuksensa muistetaan pitkälle elämässä. Opiskelijan näkökulmasta valitettavan usein opettajakin huomataan arvosanoja antavan roolissa eikä haluta tuottaa pettymystä nimenomaan huonojen arvosanojen kautta.
Ihminen opettajan takana unohdetaan. Lähes kaikki opettajat kuitenkin lähtevät alalle aidosta tahdosta auttaa opiskelijoita löytämään oman polkunsa, auttaa rakentamaan tulevaisuutta ja intohimosta omaa opetusaluettaan kohtaan. Tuskinpa kukaan lähtee alalle siksi, että pääsisi numeroin arvostelemaan opiskelijoita.
En kannata arvosanojen poistamista kokonaan. Ne ovat tarkka ja selkeä mittari, jonka merkityksen kaikki ymmärtävät samalla tavalla ja osalle erittäin toimiva motivoiva tekijä. Koulussa pitäisi kuitenkin ymmärtää arvosanojen haitallisuus toisten oppimisinnossa ja antaa mahdollisuus löytää kiinnostus oppimiseen omalla tyylillä. Yhteiskunnassa arvostetaan laajalti erilaisia osaamisalueita ja työskentelytyylejä. Jotta koululta saisi kantavat eväät yhteiskuntaan pitäisi voida koulussakin kokea olevansa arvostettu.
Tulevaisuuden koululta toivon, että siellä olisi enemmän vapautta uskaltaa unohtaa numerot hetkeksi ja keskittyä itse oppimisen arvostukseen, laajentaa kiinnostustaan myös määrättyjen aiheiden ulkopuolelle ja tilaa tehdä virheitä.
Kirjoittaja on tamperelainen vasemmistonuori ja opiskelija.
III
Etusivun kuvamanipulaatio: Cai Melakoski
*