VESA SUOMINEN
Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjan virallinen lähtölaukaus odottaa republikaanien ja demokraattien heinäkuisia puoluekokouksia. Esivaalikampanja on käyty.
Donald Trump (s. 1946) on rynnistänyt pillastuneen norsun tavoin republikaanien presidenttiehdokkuutta kohti. Demokraattisen puolueen ehdokkuutta tavoittelivat Vermontin osavaltion senaattori Bernard Sanders (s. 1941) ja New Yorkin entinen senaattori ja Barack Obaman hallinnon entinen ulkoministeri Hillary Clinton (s. 1947).
Demokraattien aasilla hurskaasti ratsastava konservatiivi ja amerikkalaisen rahavallan kannalta sekä taatusti harmiton että varmasti hyödyllinen Hillary Clinton on käytännössä selviytynyt puolueensa ehdokkaaksi.
Demokraattiseksi sosialistiksi tunnustautunut Bernie Sanders on esivaalien suuri yllättäjä, joka onnistui pitämään Clintonia tiukoilla ja on luvannut jatkaa vaalikampanjaansa siitä huolimatta, että hänellä ei ole enää mahdollisuuksia Clintonin kukistamiseen. Sanders on kanavoinut kelpo osan monen amerikkalaisen tuntemasta katkeruudesta ja kiukusta, ja hän on saanut taakseen varsinkin nuoria, joille kehnosti toimivan järjestelmän pikkupaikkaukset ja tyhjät lupaukset eivät enää riitä.
Paul Rosenberg kirjoitti vapaamielisessä Salon-verkkolehdessä 7.5. 2016, että vaaliarvioissa näkyy muiden virheiden jatkona myös pyrkimys keskittyä vain parhaillaan käynnissä olevaan ehdokasasettelukilpaan. Sellainen ahdas tarkastelutapa käy päinsä, jos tekee uutisia politiikasta vain laukkakilpailuina ja unohtaa ne syvällekäyvät ja pitkään tuloaan tehneet yhteiskunnalliset muutokset, joista osoituksena on Bernie Sandersin ja Donald Trumpin kaltaisten, puolue-eliittien ulkopuolisten ehdokkaiden menestyminen.
On vaikea kuvitella kahta ehdokasta poliittisesti kauempana toisistaan, mutta osaksi samasta tyytymättömyydestä kannatusta ammentaneet Sanders ja Trump ovat kumpikin maahanmuuttajien lapsia ja lapsenlapsia. Trump liittyi republikaaneihin vuonna 2009. Koko ikänsä itsenäisenä toiminut Sanders sanoo olevansa demokraatti mutta ei ole liittynyt puolueeseen.
Eurooppalaisen silmin kahden valtapuolueen ehdokkaiden esivaalikamppailu pääsystä puolueensa presidenttiehdokkaaksi on hevoslaukkakilpailun sijasta muistuttanut enemmän yhdysvaltalaisten Sam McVeyn ja Joe Jeannetten raskaan sarjan 50 erän nyrkkeilyottelua Pariisissa huhtikuussa 1909 ‒ sillä erotuksella, että pugilistien raa’assa kehäkamppailussa noudatettiin sääntöjä, jotka kielsivät lyömästä vastustajaa vyön alle ja estivät ottelijoita käymästä yleisön kimppuun.
”Kaksi Amerikkaa” ‒ vai monta?
Rauhan- ja konfliktintutkimuksen uranuurtaja Johan Galtung totesi vuonna 2011, että Yhdysvaltojen kutsuminen demokratiaksi on loukkaus sanaa kohtaan. Moni muu on suhtautunut yhtä pessimistisesti. Entinen presidentti Jimmy Carter oli taannoin sitä mieltä, että Yhdysvalloissa ei ole toimivaa demokratiaa. Princetonin ja Northwesternin yliopistoa edustavat tutkijat Martin Gilens ja Benjamin I. Page tulivat vuonna 2014 Yhdysvaltojen demokratian tarkastelussaan tulokseen, että enemmistöillä on hyvin vähän vaikutusta hallituksen päätöksentekoon; sitä ohjailevat mahtavat liike-elämän organisaatiot ja harvalukuinen joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä. Johtopäätös ei häikäise uutuudellaan.
Kansanvalta näyttää olevan heikoilla ’maailman johtavassa demokratiassa’ vaikka noin 320 miljoonan ihmisen maa ja sen 50 osavaltiota valmistautuvatkin marraskuussa 2016 vapaisiin presidentinvaaleihin ja kongressivaaleihin, joissa täytetään kaikki edustajainhuoneen 435 paikkaa ja valitaan 34 senaatin sadasta senaattorista.
Kisa ei ole köyhille; 57 kongressiedustajaa kuului vuonna 2010 vähintään reilun 9 miljoonan dollarin ”nettoarvoineen” väestön vauraimpaan yhteen prosenttiin ‒ kahdeksan äveriäimmän kongressiedustajan vauraus oli 100 – 448 miljoonaa ‒ ja kaikkiaan 250 kongressiedustajaa oli miljonäärejä.
Harvojen hallitsemassa maassa on kymmeniä miljoonia ihmisiä, heidän joukossaan n. 47 miljoonaa köyhäksi luokiteltua, jotka ovat huomanneet omassa elämässään todeksi lavakoomikko George Carlinin herjan: amerikkalainen unelma on unelma juuri siksi, että ihmisen täytyy olla umpiunessa uskoakseen siihen.
Tämän vuosituhannen alussa 19 prosenttia yhdysvaltalaisista veronmaksajista uskoi kuuluvansa maan väestön rikkaimpaan yhteen prosenttiin; ja lisäksi 20 prosenttia kuvitteli pikapuoliin nousevansa samaan valittujen joukkoon. Uskomuksen voinee lukea amerikkalaisen unelman luomaksi unikuvaksi. Tuohon joukkoon olisi tietysti ollut mukava itsensä kuvitella, kun valtaosa maassa luodusta varallisuudesta on vuoden 1983 jälkeen mennyt tuon yhden prosentin hyväksi.
Toinen uskomus on saanut ihmiset sijoittamaan itsensä keskiluokkaan (middle class) useammin kuin he todellisuudessa siihen kuuluvat. Maan taloudelliseksi selkärangaksi ja poliittiseksi kivijalaksi uskoteltu keskiluokka ‒ keskituloiset aikuiset ‒ on itse asiassa supistunut, ja sen tulot, osuus tuloista ja varallisuus ovat pudonneet. ”Keskiluokka menettää asemiaan. Ei enää enemmistönä ja jää rahallisesti jälkeen” otsikoi PEW-ajatushautomo selvityksensä joulukuussa 2015.
Onnen lahjat eivät mene tasan. Roskaluottokriisistä vuonna 2008 alkaneesta suuresta taantumasta ei näy jälkiä taloudellisen eliitin kukkarossa. Talouslehti Forbes päätyi raportissaan viime vuoden joulukuussa laskelmaan, että 20 rikkainta perhettä omistaisi Yhdysvalloissa tätä nykyä enemmän varallisuutta kuin väestön köyhempi puoli eli 152 miljoonaa ihmistä 57 miljoonassa kotitaloudessa yhteensä.
Keskusammattiliitto AFL-CIO:n Executive PayWatch -sivuston (vuonna 2015) mukaan vuonna 2014 maan suurimpien yhtiöiden toimitusjohtajien ja työntekijöiden palkkojen suhde oli 373:1. Tuloeroja havainnollistaa esimerkiksi Walmart, maailman suurin vähittäiskauppaketju ja Yhdysvaltojen suurin yksityinen työnantaja. Se maksoi toimitusjohtajalleen Doug McMillonille 9 323 dollaria tunnissa. Kun yrityksen tavallinen työntekijä aloitti 9 dollarin alkupalkalla, hän joutui työskentelemään vain 1036 tuntia saadakseen kokoon toimitusjohtajan tuntiansion. Eikä köyhimystä löydy edes AFL-CIO:n laatimalta vuoden 2014 sadan parhaiten palkatun toimitusjohtajan listalta.
Kuinka Walmartilla olisi ollutkaan varaa maksaa toimitusjohtajalle edes täysi kymppitonni tunnissa, kun moni yrityksen tavallinen työntekijä on joutunut turvautumaan avustuksiin palkkansa jatkeena? McMillonille ei käynyt ihan yhtä kehnosti. Hän ansaitsi sentään 19 392 608 dollaria vuonna 2015. Ammattiyhdistystoiminnalle perin allerginen Walmart korotti vuoden 2016 helmikuusta työntekijöiden vähimmäispalkan kymmeneksi dollariksi tunnilta (alkuharjoittelun jälkeen) ja ilmoitti yhtiön täysipäiväisten työntekijöiden keskituntipalkaksi 13,38 dollaria ja osa-aikaisten 10,58 dollaria.
‒ Amerikan Yhdysvalloissa ei tietenkään ole mahdollista kohdella työntekijöitä kuinka tahansa. Esimerkiksi siipikarjateollisuudessa työntekijöitä kielletään usein lopputilinkin uhalla käymästä työaikana vessassa, mutta he saavat käyttää vaippoja.
Amerikkalaisesta unelmasta havahtuu, kun on köyhä tai luku- ja kirjoitustaidoton tai molempia. Aikuisia (16-vuotiaat ja sitä vanhemmat) koskenut kansallinen lukutaitotutkimus (National Center for Education Statistics) vuodelta 2003 raportoi, että 90 miljoonaa yhdysvaltalaista sijoittui lukutaidoltaan kahteen alimpaan tasoryhmään; 30 miljoonan (14 prosenttia) aikuisen lukutaito alitti proosatekstin ymmärtämiseltä vaadittavan alimman tason, joten he eivät osanneet etsiä, eivät ymmärtäneet eivätkä osanneet käyttää jatkuvaa tekstiä, esimerkiksi sanomalehtitekstiä, esitteitä ja ohjeita. 62 miljoonaa (29 prosenttia) omasi tällaisen tekstin lukemisessa kaikkein alimman tason taidot.
25 miljoonan (12 prosenttia) aikuisen lukutaito ei yltänyt alimmallekaan vaatimustasolle ei-jatkuvan tekstin lukemisessa: He eivät ymmärtäneet esimerkiksi lääkkeiden ja ravintoaineiden tuoteselosteita, työhakemuksia, aikatauluja, taulukoita. 47 miljoonalla (22 prosenttia) oli kaikkein alimman tason valmiudet.
47 miljoonalta aikuiselta (22 prosenttia) puuttui taito tehdä laskutoimituksia painetussa aineistossa esiintyvien lukujen perusteella (esimerkiksi shekkivihon ja tilin pitäminen ajan tasalla, juomarahan laskeminen), ja 71 miljoonaa (33 prosenttia) aikuisista toimitti tällaisia asioita alimman perustason taidoilla.
Lisäksi 11 miljoonaa aikuista ihmistä oli yksinkertaisesti luku- ja kirjoitustaidottomia englannin kielessä. Heistä 7 miljoonaa ei kyennyt vastaamaan yksinkertaisiin testikysymyksiin, ja 4 miljoonaa ei pystynyt tekemään testiä kielivaikeuksien vuoksi.
Lukutaitoa mittaaviin tuloksiin vaikuttaa osaltaan, että Yhdysvallat on maahanmuuttajien maa: englanti ei ole kaikkien äidinkieli. Esimerkiksi Ruotsiin muutti kuitenkin vuonna 2009 suhteessa enemmän ihmisiä kuin Yhdysvaltoihin. Myös kouluttautumismahdollisuudet ovat Yhdysvaltojen eriarvoisuuden, ennakkoluulojen, syvien jakolinjojen ja erotteluiden leimaamassa luokkayhteiskunnassa jyrkästi erilaiset eri etnisillä ryhmillä.
Lukuihin on suhtauduttava varauksella. Suuresta maasta on kaikenlaisia tietoja joka lähtöön ‒ funktionaalisesti lukutaidottomien aikuisten määräksi arvioidaan esimerkiksi 32 miljoonaa ‒ mutta ne kuvaavat todellista yhteiskunnallista ongelmaa.
Paljon synkempiäkin johtopäätöksiä lukutaitoisuuden ja lukemisen kulttuurin todellisesta tilasta on tehty. Kokenut journalisti Chris Hedges kirjoitti vuonna 2008:
“Me elämme kahdessa Amerikassa. Toinen, nyt vähemmistöksi jäänyt Amerikka, toimii painettuun sanaan perustuvassa luku- ja kirjoitustaitoisessa maailmassa. Se pystyy selviytymään asioiden monimutkaisuudesta ja sillä on hallussaan älylliset välineet illuusion ja toden erottamiseksi toisistaan. Se toinen Amerikka, joka muodostaa enemmistön, on olemassa todellisuuteen perustumattomassa uskomusjärjestelmässä. [- -] Lukutaidottomat äänestävät harvoin, ja silloin kun äänestävät, he antavat äänensä kykenemättä tekemään painettuun sanaan perustuvia päätöksiä. Yhdysvaltojen vaalikampanjat [- -] karttelevat todellisia aatteita ja politiikkaa halpojen iskulauseiden ja rauhoittavien henkilökohtaisten kertomusten avulla. Poliittinen propaganda naamioituu nyt ideologiaksi. Vaalikampanjoista on tullut elämyksiä. Ne eivät vaadi tiedollisia tai itsekriittisiä taitoja. Ne on suunniteltu sytyttämään pseudouskonnollisia hyvänolon, voimistumisen ja kollektiivisen pelastuksen tunteita. Menestyksekkäät vaalikampanjat ovat huolella rakennettuja psykologisia työkaluja, jotka ohjailevat taitavasti yleisön alati vaihtelevia mielialoja, tunteita ja impulsseja, joista monikin on alitajuinen. Kampanjat luovat julkisen hurmion, joka mitätöi yksilöllisyyden ja edistää järjettömyyttä. [- -] Me suosimme onnellisia illuusioita. [- -] Sekoitamme keskenään tuntemuksemme ja tiedon. Kun vaalit on käyty, lukutaidottomat ja vajavaisesti lukutaitoiset jäävät valtaa vaille”.
Princeton Review, mm. koevalmennus- ja kurssipalveluita myyvä firma, on analysoinut ehdokkaiden neljissä presidentinvaaliväittelyissä (vuonna 1858, v. 1960, v. 1992, v. 2000) käyttämää kieltä. Firmassa tutkittiin standardoidun sanastotestin avulla, millaista vähimmäiskoulutustasoa väittelyn ymmärtäminen edellytti.
Abraham Lincolnin ja Stephen A. Douglasin väittelyssään vuonna 1858 käyttämän kielen ymmärtäminen edellyttää 11.-12. luokka-asteen (16-17-vuotiaat) tasoa; John F. Kennedy ja Richard Nixon käyttivät kieltä, jonka tajuaminen vaatii 10. luokka-asteen (n. 15-vuotiaat) tasoa; Ross Perotin, George H.W. Bushin ja Bill Clintonin vuoden 1992 väittelyn ymmärtäminen edellytti vähintään 6.-7. asteen (11-12-vuotiaat) kielentajua; Al Goren ja George W. Bushin väitellessä vuonna 2000 heidän käyttämänsä kielen ymmärtäminen edellytti samoin vähintään 6.-7. asteen (11-12-vuotiaat) taitoja.
Norsu posliinikaupassa
Republikaanien leirissä on vallinnut ehdokasasettelussa vielä demokraattejakin suurempi hämmennys. Ranskalainen journalisti Serge Halimi kuvasi republikaanien tilannetta sisällissodaksi Yhdysvaltojen oikeistossa. Nyrkkeilyvertausta jatkaen voi sanoa, että kova poliittinen oikeisto ja moni tavallinen keskiluokan partaalla luokastaan suistumista vastaan kamppaileva valkoinen amerikkalainen kaipaa afroamerikkalaisen presidentin jälkeen ”suurta valkoista toivoa”, joka pyyhkisi pois muiston Barack Obaman kahdesta presidenttikaudesta, vastaisi valkoisten uhkaksi kokemaan latinoväestön nopeaan kasvuun, palauttaisi Yhdysvaltojen menettämät työpaikat ja turvaisi angloamerikkalaisten perinteiset valta-asemat.
Donald Trumpin kaltaisen ehdokkaan rynnistys vaaliareenoille sarvikuonon sulavuudella on saanut jopa republikaanien oikeistoradikaalin niin sanotun teekutsuliikkeen kahjoineen kaikkineen vaikuttamaan ajoittain lähes harmittomilta Hullun hatuntekijän teekutsuilta kapitalismin ihmemaassa. Mielikuva on väärä. Demokraattien politiikasta ei ole ollut vaikeuksissa kamppaileville amerikkalaisille apua; mutta juuri republikaanipuolueen oikeistolaistuminen, sen pyörittämä valhepropagandamylly ja kongressin työn halvaannuttaminen selittävät osaksi Trumpin nousua puolueen ehdokkaaksi.
Häntä kohtaan tunnettu vastenmielisyys puolueen eliitin keskuudessa on saanut entiset presidentit George H.W. Bushin ja hänen poikansa George W. Bushin ilmoittamaan, että he eivät osallistu presidenttiehdokkaan heinäkuussa vahvistavaan republikaanien puoluekokoukseen Ohiossa. Tässä näkyy yhdysvaltalaisten korkeassa kunniassa pitämä moraalisten arvojen vaaliminen. George W. Bush hyväksyi presidenttinä otaksuttujen ”terroristien” kiduttamisen, mutta Donald Trumpia hänkään ei sulata, vaikka Trump on osoittanut olevansa presidenttiainesta ilmoittamalla, että hänestä terroristien kuulustelussa vesikidutus (waterboarding) on käsitettävä kidutuksen ”vähimmäismuodoksi”.
Niin demokraattien kuin republikaanien johtavan eliitin pahoinvointi on ymmärrettävää. Yhdysvalloissa on toisaalta Donald Trumpin kaltaiseen öykkäriin huipentuvien(?) typeryyden evankeliumin saarnaajien läpimurron ja toisaalta Bernie Sandersin kaltaisen järjen viimeistä hätähuutoa edustavan poliitikon myötä ehkä käynnissä samanlainen suuri mullistus, joka maassa tapahtui 1960-luvun puolivälistä alkaen. Demokraattinen puolue menetti mustien kansalaisoikeusliikkeen nousun myötä republikaaneille vanhan ja vankan tukialueensa, Yhdysvaltojen etelävaltiot. Miljoonat syvästi uskonnolliset yhdysvaltalaiset hylkäsivät demokraatit myös siksi, että nämä olivat heidän käsityksensä mukaan ruvenneet kannattamaan aborttia ja muuta moraalitonta löyhätapaisuutta. Ja Indokiinan sodat saivat demokraattien piirissä aikaan pasifistista liikehdintää, joka oli monelle tavalliselle kansalaiselle liikaa, kun heidän poikiaan ei suojellut kutsunnoilta opiskelupaikka yliopistossa ja hyvät yhteiskunnalliset kontaktit.
Lisää aiheesta Vasen Kaistalla
Suuri valkoinen toivo (2. osa) (20.6.2016)