Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -näyttelyssä on esillä viime vuosisadan alun naistaiteilijoiden teoksia. Näyttelyripustuksesta otetussa kuvassa näkyy Sylvi Kunnaksen maalaama runoilija Elina Vaaran muotokuva vuodelta 1943 WSOY:n kirjallisuussäätiön kokoelmasta. Riitta Konttinen kuvaa Vaaran muotokuvaa sanoilla ”tumma, dramaattinen, sisäänpäin kääntynyt, tuskainen”. Kuva näyttelystä: Markku Uusiniemi.
Teksti ja kuvat: MARKKU UUSINIEMI
1900-luvun alkupuolella vaikuttaneita Suomen kuvataiteen suurmiehiä voi luetella kohtuullisen helposti toistakymmentä. Tuon kauden naistaiteilijoista laajimmin tunnettu on Helene Schjerfbeck. Myös Ellen Thesleff, Ester Helenius ja Sigrid Schauman lienevät monille tuttuja nimiä. Myöhemmältä ajalta tunnetuin on Tove Jansson. Entä muut naistaiteilijat? Oliko heitä?
Taideopiskelijoista suuri osa oli 1900-luvun alussa naisia. Taidekouluista keskeisessä, Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, heitä oli enemmistö. Naisia ei palkittu: esimerkiksi vuosina 1904–1936 heille ei annettu lainkaan Suomen taideyhdistyksen dukaattipalkintoja. Näyttelyihin osallistuneita naisia huomioitiin lähinnä kielteisesti.
Täältä tullaan! -näyttely ja sen kuraattorin, professori emerita Riitta Konttisen samanniminen kirja valottavat viime vuosisadan alun naistaitelijoiden työtä. Ne vastaavat kysymykseen: mihin naistaiteilijat katosivat ja miksi?
Vielä ehtii näyttelyn katsomaan, sillä se on avoinna Tampereen Taidemuseossa vielä ensi viikon.
Mies oli taiteilija – vaimo harrasti
Jos naistaiteilijan puoliso oli myös taiteilija, vaimo jäi säännön mukaisesti miehen varjoon. Käsitys oli, että mies loi taidetta, vaimo harrasti. Taiteilijavaimon piti tukea miestä, keskittyä perheeseen, hoitaa yhteistä kotia. Taidekouluissa naisia vähäteltiin. Naisten tulo koettiin uhkana taitelijamiehen asemalle ja mahdollisille työtilaisuuksille.
Kun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa tuli 1904 ahdasta, miehet ja naiset pantiin omiin ryhmiinsä. Naisia oli enemmän, silti miehet valloittivat heiltä isomman ateljeen. Muutama naisopiskelija tuli miesten joukkoon maalaamaan naispuolista alastonmallia. Silloin eräs miesopiskelija riisuutui alastomaksi ja asettui malliksi, jotta naiset närkästyisivät ja jättäisivät ison ateljeen miehille.
Miehiseen vastaiskuun osallistui muun muassa taitelija Tyko Sallinen piirtämällä kahinasta pilakuvan, jonka pilalehti Fyren julkaisi. Naisten kamppailu oikeuksistaan kannatti: he saivat jäädä isoon ateljeehen.
Naiset astuvat esiin miesten varjosta
Vaikka useimmiten naistaiteilijat jäivät tuolloin miesten varjoon, monet heistä loivat merkittävän uran. Tampereen taidemuseon näyttelyssä esitellyistä 1900-luvun alkupuolen naistaiteilijoista löytyy monia kiinnostavia ja omalaatuisia tekijöitä, kuten Elga Sesemann, Hilda Flodin, Helmi Kuusi, Ina Colliander, Edith Wiklund, Meri Genetz, Inni Siegberg, Eva Törnwall-Collin, Aino von Boehm ja Gunvor Grönvik.
Näyttelyn esittelyssä todetaan: ”He koettelivat taiteen rajoja, rikkoivat muotoa, kokeilivat väreillä ja sivellintekniikoilla, hajottivat tai litistivät kuvatilaa. Teosten kautta tarkastellaan olosuhteita, joissa naistaiteilijat 1900-luvun alkupuolella toimivat – heidän suhdettaan suurten toiveiden Pariisiin, uusiin taideaatteisiin, taiteen aihepiireihin, sotaan, urbaaniin elämään, uskontoon, perheeseen, naisen asemaan ja naistaiteilijan identiteettiin”.
Seuraavassa esitellään muutama näyttelyssä esillä oleva naistaiteilija hieman lähemmin.
Sylvi Kunnas
Sylvi Kunnas (1903–1971) opiskeli aluksi Turun piirustuskoulussa ja siirtyi sitten Helsinkiin, Taideteollisuus-keskuskoulun opettajalinjalle. Kuten Riitta Konttinen kirjassaan toteaa, ei naisia juuri taiteilijoiksi rohkaistu, joten opettajan uran valinta oli taloudellisesti järkevämpää.
Sylvi Kunnas avioitui taidemaalari Wäinö Kunnaksen kanssa. Liitosta syntyi kaksi tytärtä, joista toinen on rakastettu tamperelainen kirjailija Kirsi Kunnas (s. 1924), ”Eppujen äiti”.
Sylvi ja Wäinö Kunnas kuuluivat Tulenkantajien ydinjoukkoon Olavi Paavolaisen, Mika Waltarin, Erkki Valan, Lauri Viljasen ja Elina Vaaran tavoin. Tulenkantajat olivat urbaania elämänmuotoa ja koneellistumista ihannoivien, eritoten kirjallisten modernistien ryhmä. Joillakin heistä oli vahva vasemmistointellektuellin leima. Riitta Konttisen mukaan Sylvi Kunnas näyttää olleen Tulenkantajien sisäpiirissä ainoa naistaiteilija.
Sylvi Kunnakselta tilattiinkin lukuisia Tulenkantajien kirjallisten tuotosten kansia, varsinkin runoteosten kuvituksia, kuten Olavi Laurin (Paavolainen) ja Mika Waltarin runokokoelmaan Valtatiet. Tuo teos sai keskeisen aseman Tulenkantajien historiassa. Kunnaksen taide vaikutti myös toiseen suuntaan ja innoitti kirjallisia Tulenkantajia.
Ragni Cawén
Sylvi ja Wäinö Kunnaksen taiteilijaura oli heidän avioliittonsa tavoin tasa-arvoinen. Sylvi ei jäänyt miehensä varjoon. Toisin oli Ragni Cawénin (os. Holmberg, 1891–1981) ja Alvar Cawénin suhteessa. Vasta yhden näyttelyn vuonna 1921 pitänyt Ragni Cawén jäi vapaaehtoisesti vastaamaan perheestä ja keskittyi edistämään miehensä taiteilijauraa.
Alvar Cavénin varhaisen kuoleman (1935) jälkeen Ragni Cawén palasi taiteen pariin. Hän piti vasta toisen yksityisnäyttelynsä vuonna 1943. Aluksi häntä arvioitiin kuuluisan miehensä kautta, mutta vähitellen omalaatuisuus lisääntyi.
Konttinen kirjoittaa, että ”Ragnista kehittyi hienostunutta ja hillittyä Alvar Cawénia räväkämpi värinkäyttäjä. Lopulta aviomiehen vaikutusta eivät enää tavoittaneet kriitikotkaan”.
Ragni Cawénin 1940-luvulla maalaama Toriaihe on valoisa, arkisen elämänmyönteinen, ajaton ja jos niin halutaan, myös paikaton. Huivipäiset naiset voisivat olla 1940-luvun Suomessa, sadan vuoden takaisessa Ranskassa tai tämän päivän Suomessa. Kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa he voisivat olla myös maahanmuuttajia.
Martta Helminen
Martta Helminen (1890–1983) on oiva esimerkki suomalaisesta naistaiteilijasta, joka aloitti uransa 1910-luvulla ja joutui tasapainottelemaan taiteen ja ansiotyön välillä. Näin toteaa Riitta Konttinen Täältä tullaan! -teoksessaan.
Tuon ajan suomalaiset naistaitelijat olivat lähtöisin tyypillisesti keskiluokasta tai sivistyneistöstä. Työväestöllä ei ollut varaa kouluttaa tyttäriään. Helmisen tamperelainen kauppiasperhe oli vakavarainen, ja perheen tyttärellä oli mahdollisuus opiskella ja matkustaa.
Martta Helminen aloitti opiskelun taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1905 ja valmistuttuaan pääsi toimeen Tampereen tyttölyseoon. Varhaisvuosina Helminen kuvasi maalauksissaan Tamperetta ”hillityn modernistisesti”.
1920-luvulla Martta Helminen sai neljä alttaritaulutilausta. Se oli naistaitelijalle poikkeuksellisen paljon. Ne olivat paitsi taiteellisesti haastavia myös taloudellisesti merkittäviä tehtäviä.
Muutettuaan Helsinkiin Helminen laati kansikuvia WSOY:n perhelehdeksi tarkoitettuun Aamu-lehteen, jota päätoimitti tuolloin presidentti K.J. Ståhlbergin puoliso Ester Ståhlberg. Lehti joutui 1930-luvun alussa taloudellisiin vaikeuksiin omaksuttuaan Martta Helmisen elämänkumppanin Göta Saloviuksen johdolla Lapuanliikettä vastustavan kannan. Vuosien julkaisukatkon ja uudelleen henkiin herättelyn jälkeen lehden ilmestyminen päättyi lopullisesti 1940.
Greta Hällfors-Sipilä
Greta Hällfors-Sipilän (1899–1974) monissa ”tahallisen naiiveissa”, usein lempeän ironisissa akvarelleissa hänen kotikaupunkinsa Helsinki elää maailmansotien välistä aikaa intensiivisenä, värikkäänä, boheemina.
Riitta Konttinen kuvaa kirjassaan, miten Hällfors-Sipilän maalauksissa Greta ja Sulho (Sipilä) – kutsumanimiltään Tiva ja Halle – istuvat iltaa, pelaavat, soittavat, tanssivat ja ”meno on jo aivan toista kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltävässä Suomessa”. Uusi ”kaupunkioptimismi” kukkii.
Kahvikekkerit-teoksessa poskien punerruksesta päätellen jo tukevasti kemujen antimia nauttinut herra lähestyy naisseuralaista aika dramaattisesti: kynsien jättämät naarmut hohtavat naisen iholla. Kuva oudoksuttaa katsojaa. Miten tuo tuolla tavalla, kuka noin käyttäytyy? Vaalea tukkapehko… Mielessä välähtää… Trump?
Olga Forslund
Olga Forslundin (1889–1977) elämästä Konttinen kertoo, miten vaikeaa naisen oli työläisperheestä tulla taiteilijaksi. Isän kuoltua perhe – leskiäiti, neljä tytärtä ja poika – asui pienessä huoneen ja keittiön asunnossa.
Taiteilijuus oli Olga Forslundille etäinen tavoite. Hän ansaitsi elantonsa Riitta Konttisen mukaan erilaisissa käsityöläistehtävissä. Kiinnostus taiteeseen innosti piirtämiseen ja opintoihin Taideteollisuus-keskuskoulun yleisellä linjalla 1919–1920.
Riitta Konttisen mukaan monet Olga Forslundin työt ajoittuvat sisällissodan jälkeisiin kireisiin vuosiin, mutta luokkataistelua niissä ei juuri näy. Pikemminkin ne kertovat nousevan työväestön itseluottamuksesta ja sivistyspyrkimyksistä. Tämä tapahtuu usein humoristisesti, lempeän ironisesti – kuten Hällfors-Sipilälläkin – mutta kuvattavat ovat muita ja myös tyyli on toinen.
Hilda Flodin
Hilda Flodin (1877–1958) oli naistaiteilijoista se, jolla oli mahdollisuus viettää 1900-luvun alun taiteilijoiden suurten toiveiden kaupungissa Pariisissa pitkät ajat. Ruotsinkielisestä sivistyneistöperheestä lähtöisin ollut Hilda Flodin suuntasi Pariisiin Ester Heleniuksen kanssa vuonna 1899. Flodin tutustui kuvanveistäjä Auguste Rodiniin, jonka oppilaaksi hän lankonsa Julien Leclerqin avulla pääsi. Rodin oli jo megatähti, ja hänen vuonna 1900 järjestettyyn yksityisnäyttelyynsä tutustuminen oli Riitta Konttisen mukaan ”Hildalle valtava kokemus, ja Rodinin vaikutuksesta tuli hänelle ratkaiseva”.
Hilda Flodin opiskeli ja toimi muun muassa Rodinin assistenttina Pariisissa pitkin 1900-luvun ensimmäistä vuosikymmentä. Flodinin asemaa Suomessa kuvanveistäjänä hankaloitti Konttisen mukaan se, että hän – Rodinin oppilaana – kuvasi veistoshahmojaan anatomisesti oikein, tarkoin kehoa tutkien, ”miehekkäästi”. Hän myös menestyi nimimerkin suojissa Snellmanin muistopatsaan suunnittelukilpailussa. Ihailu vaihtui kuitenkin väheksynnäksi, kun nimimerkin takaa paljastui nainen.
Flodin avioitui taiteilija Juho Rissasen kanssa vuonna 1911, mutta liitto hajosi neljän vuoden kuluttua. Vuonna 1922 hän solmi avioliiton professori Taavetti Laitisen kanssa. Flodinista tuli Konttisen mukaan ”yläluokan rouva… boheemi taiteilijuus ei enää uuteen rooliin soveltunut”.
Hilda Flodinin töistä varmaankin tunnetuimmat, nähdyimmät ja myös kosketuksista kuluneimmat ovat Pohjolan talon julkisivun vuolukivinaamiot Helsingin Aleksanterinkadulla.
* * *
Eivät 1900-luvun alun naistaitelijat mihinkään kadonneet. He tekivät taidetta aikansa lapsina, aivan kuten muutakin työtään. He olivat naisten tasa-arvon tienraivaajia ja jättivät Suomen taiteeseen arvokkaan perinnön. Sitä tosiaan kelpaa katsella Täältä tullaan! -näyttelyssä.
Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -näyttelyy on avoinna 28.5.2017 saakka.
Lisää aiheesta muualla verkossa
Täältä tullaan -näyttelyn esittely Tampereen taidemuseon sivuilla.
*