PIRKKO SEPPI
Nyt kävi kolumnistille kalpaten. Nimittäin ihmettelin äskettäin suurelle Yellow Film & TV -tuotantoyhtiölle (tuottaa muun muassa Putous-ohjelmaa), että mitä varten sketsejä ylipäänsä tarvitsee käsikirjoittaa. Eikö riitä, että pannaan kamera käymään ja aletaan näyttää tavallisia ihmisiä arkipuuhissaan juttelemassa. Tosin roimakin julkinen keskustelu on nykyään niin sisäsiistiä ja korrektia, että kaikki aikuisten normaali arkipuhe pitäisi varustaa kielletty alle 18-vuotiailta -leimalla.
Ja eikös mitä, paluupostissa saapuu ilmoitus, että voinen osallistua Suomen hauskin tavis ohjelmaan. Koekuvausaika on jo varattu. Malliksi kannattaa katsoa etukäteen Jimiltä pari kyseistä ohjelmaa. Niinpä herra nähköön lapseni jo joulunpyhinä ilmoittivat ryhtyvänsä toimenpiteisiin sukunimensä vaihtamiseksi.
Mutta pakkohan siihen on osallistua. Varmuudeksi tiedotin firmaan vielä, minkä tyyppinen henkilö on odotettavissa ja meilailin tuokioita tavallisesta arjestani. Tässä kyseinen viesti:
Yellow-film
Nyt on pakko vielä yksi meili lähettää – joo ja katson huomenissa sitä Tavista. Tänään olin päivän liikenteessä. Ja voihan vitsi, kun ajattelen tätä seniorileidin porhallusta urbaanissa teknisessä ympäristössä, niin eipä tarvi paljon sketsejä kuvitella ja kehitellä, kun niitä vaan elää kaiken aikaa.
Lady porhaltaa Ladallaan Tampereen Keskustorin älyttömän ahtaaseen parkkihalliin ja onnistuu työllä ja vaivalla sompailemaan Ladansa melkein poikkipäin johonkin rakoon. Lady jää odottelemaan jos paikalle saapuisi ystävällinen uros, joka onnistuisi kääntämään auton vähän suorempaan. Näin tapahtuu. Lady menee hissiin ja taputtelee uuden hissin metallinkiiltäviä seinämiä ympäriinsä ennen kuin keksii, mistä littanat namikat löytyy, ja lähteehän se hissi.
Lady tekee ostoksia tavaratalossa, kerää tavaraa koriinsa ja punnitsee omenat. Kassalla hän kuitenkin huomaa, että jokin on vialla. Lady niuhottaa kassalle, että näköjään täällä yritetään asiakasta petkuttaa, kun hintalapussa lukee tomaatteja, vaikka pussissa selvästi on omenia. Lady viuhahtaa kiireesti ulos kassan todettua, että ettekös te itse punninnut ne.
Vielä on auto saatava ulos parkkihallista. Rasittunut lady tökkii parkkilappua kiivaasti automaattiin, joka sylkee pahvin aina vaan ulos, vaikka miten päin sitä tarjoaisi. Lady tarkastaa automaatin huoltajan numeron ja vaihtaa lukulasit päähänsä ja avaa mummokännykkänsä. Paikalle saapuu toinenkin asiakas, jolle lady toteaa, että automaatti on näköjään rikki. Toinen asiakas kokeilee, ja automaatti toimii ihan nätisti hänen kortillaan. Antakaas kun minä kokeilen, auttavainen kanssaparkkeeraaja pyytää ja toteaa kohta, että hei juu, ei tämä kela-kortilla toimi. Oikeakin kortti löytyy ladyn takintaskusta.
Illalla lady lepää päivän rasituksista.
P.S. Tätä tositarinaa on syytä muistella, jos en saavu sovittuun aikaan koekuvaukseen. Näpelöin varmaan vielä asemalla metron lippuautomaattia.
Etusivun kuva:
*