Natsin naapurissa

”Yleisesti ottaen hyökkääjä on aina “toinen”: sillä tavoin sota saa oikeutuksensa, koska oma sota on aina vastauksena käytyä sotaa. Ei ole ainuttakaan sellaista hyökkääjävaltiota, joka ei esittäisi omaa hyökkäystään ennaltaehkäisevänä puolustautumisena: hyökkään, koska muuten joutuisin hyökkäyksen kohteeksi. Ensin aloitettu sota muuttuu välittömästi vastauksena käydyksi sodaksi, ja se oikeutetaan sellaisena”.
Norberto Bobbio: Morale e guerra [Moraali ja sota] 

Kremlin tsaari ja Krimin kriminaali, presidentti Vladimir Putin oli valmistellut rikollista tuhoamissotaansa kauan ja huolella. Venäjän sotilasmenoja oli kasvatettu 23 miljardista dollarista vuonna 2000 jo 65–67 miljardiin vuonna 2020. Ne ovat Ukrainaan verraten kymmenkertaiset. 

Yhtä maailman voimakkaimmista ydinasevalloista ja sotilasmahdeista ei tietenkään uhkaa aseellisella interventiolla kukaan eikä mikään. Hyökkäyksistä Venäjän kimppuun on kuitenkin historiassa riittävästi esimerkkejä ruokkimaan kaksipäisen kotkan jakomielistä vainoharhaa. ”Suuri isänmaallinen sota” uhreineen ja sankareineen on tuttu Venäjän jokaiselle koululaiselle.

Ukrainasta näyttää lopulta muodostuneen Moskovan tsaarille ja hänen lähipiirilleen se ceterum censeo Carthaginem esse delendam, jonka ympärille maan koko ulkopolitiikka on kiertynyt.

Tsaari on kuitenkin törmännyt kunnianhimoisissa tavoitteissaan ongelmiin, jollaisia Venäjän korruptoituneen poliittisen järjestelmän perin pohjin tuntenut taannoinen pääministeri Viktor Tšernomyrdin kuvasi joskus toteamalla alistuneesti: ”mutta kävi kuten aina”.

Venäjän karhua on kohdannut sodan tiikerillä ratsastavan ongelma. Kun on aloittanut sodan poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi, politiikka ei enää määrää vaan sodan kulku sanelee politiikan ehdot. Tiikeriä ei voi suitsia eikä ohjata, vain ärsyttää. Sen selästä voi laskeutua vasta kun se on syönyt kylläkseen tai uupunut liiasta tappamisesta.

Mariupolin ja Ukrainan muiden kaupunkien tuhoaminen, satojen tuhansien ja miljoonien siviilien ajaminen kodeistaan ja väestön tahallinen ja summittainen tappaminen määräävät Venäjän Ukrainassa käymän, maan totaaliseen tuhoamiseen pyrkivän sodan luonteen. Euroopan kansoilla on aihetta kysyä että jos venäläiset kohtelevat ”veljikseen” julistamiaan ukrainalaisia tällä tavalla, mitä he ovatkaan valmiita tekemään meille muille.

Siviilien tappamiseen tähtäävä sodankäynti edustaa Venäjän asevoimien parasta osaamista. Ukrainan kärsimyksiä edelsivät esimerkiksi toisessa Tšetšenian sodassa hävitetty pääkaupunki Groznyi ja Venäjän Syyriassa pomittamat sairaalat ja siviilien tarkoituksellinen joukkotuhonta. Venäjä ei tavoittele Ukrainassa vain maan alistamista vaan myös ”lännen” rankaisemista pakolaispainetta ja muita ongelmia luomalla.

Euroopan viimeisiksi sodiksi luullut Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvulla olivatkin ehkä vain osa uusinta sekasorron ja kansainvaellusten aikaa, jota on eletty Euroopan ulkopuolella jo kauan.

Harmageddon

Belgialainen historiantutkija ja Lähi-idän asiantuntija Koert Debeuf ennusti vuonna 2018 että maailmaa odottaa uusi suursota. Hänen mukaansa vanhoilla ihmisillä on suurin valmius uskoa tähän väitteeseen, koska heillä on omia kokemuksia: ”Kun tapaan 80–90-vuotiaita ja sanon, että sota on tulossa, he eivät epäile sitä. He ovat kokeneet sodan ja näkevät nyt, että asiat luhistuvat ympärillä [- -]”. 

Venäjän vuonna 2014 aloittama ja täysimittaiseksi sodaksi laajentama barbaarinen hyökkäys rauhallisen naapurimaansa kimppuun saa nuoremmatkin pelkäämään sodan tuloa. Jos Ukrainan sodan seurauksena puhkeaisi suursota ja se saisi suurvaltojen välisen ydinsodan muodon, kaunistellen ”oheisvahingoksi” (collateral damage) kutsutun viattomien murhaamisen ja täystuhon uhriksi joutuisi koko planeetta. Neljättä maailmansotaa ei koskaan tule. Kärpäset, karhukaiset ja torakat eivät sodi.

”Pentagonin paperit” v. 1971 julkisuuteen vuotanut Daniel Ellsberg muisteli Yleisradiolle vuonna 2020 antamassaan haastattelussa, kuinka Yhdysvaltojen ydinasestrategiaan kuului 1950- ja 60-luvulla Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta suunniteltu, ydinasein tehty vastaisku Leningradin sukellusvenesuojiin.

Se olisi saastelaskeumineen surmannut yksin läntisessä Euroopassa ”yli 100 miljoonaa liittolaistamme” ‒ siitä huolimatta että Eurooppaan ei olisi pudotettu ainuttakaan pommia. Ja se olisi tuhonnut Suomen.

‒ Se oli erityisen hätkähdyttävää, koska amerikkalaiset tunsivat erityistä lämpöä Suomea kohtaan, Daniel Ellsberg sanoo.

Suomi tunnettiin maana, joka oli maksanut ensimmäisen maailmansodan aikaisen velkansa Yhdysvalloille ja tehnyt urheaa vastarintaa Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan toisen maailmansodan alussa.

‒ Me pidimme suomalaisia erityisen urheina, kansallismielisinä, tunnollisina ja kunniallisina ja suunnittelimme tahattomasti mutta väistämättömästi heidän tuhoamistaan”.

Yhdysvaltalaiset arviot ydinsodan kuolonuhrien määrästä Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Euroopassa päätyivät 600 miljoonaan. Ellsberg toteaa, että kaikkine vaikutuksineen sodan uhrien määrä olisi todellisuudessa ollut liki kolme miljardia. Se lienee osapuilleen maapallon tuolloinen väkiluku.

Kiihkokansallinen sekasotku

Yalen yliopiston historianprofessori Timothy Snyder on kuvannut Venäjän valtiojohdon esittelemää historiakäsitystä sekasotkuksi, jonka kanssa ei hyödytä ryhtyä tekemisiin. Historiantutkija tuntee tällaisen tulkinnan suhteen olevansa väärässä paikassa kuin ”eläintieteilijä teurastamossa”.

Mielivaltainen historiansepittäminen on tähdistäselittämistä keksityn tähtikartan mukaan, autoritaarisen valtion astrologiaa. Ja epä- ja ylihistoriallinen selitys on suljettu kehä, jota ei voi kritisoida eikä kiistää faktoilla enempää kuin jonkin jumalan olemassaoloa. Venäjä on ikuisesti sellainen kuin se on koska se on ikuinen Venäjä. Tämä on raison d’état ja osa virallista liturgiaa ja maanpuolustusta. 

Tutkijoiden kriittiset tulkinnat korvaa valtiojohdon kertoma virallinen, totaalinen ja kulloistenkin tarpeiden mukaan valmistettu lopullinen orwellilainen ”totuus” terävärajaiseksi stanssatusta ja terävähampaiseksi viilatusta historiasta.

Nyky-Venäjä on rakentanut itselleen sekalaisista aineksista myyttisen menneisyyden Neuvostoliiton deterministisestä marxilais-leniniläisestä historianuskonnosta ‒ siitä jonka pohjatonta ja laidatonta aarrearkkua Mihail Suslov lohikäärmeenä puolusti kaikilta totuuden ja rehellisyyden tekemiltä hyökkäyksiltä ‒ ja siitä toisesta venäläisestä ortodoksiasta sekoittamansa muurilaastin avulla.

Putinistien sotkuista historian teurastamoa symboloi osuvasti kiista armeijan teemapuistoon rakennetun mahtavan ortodoksisen katedraalin asianmukaisesta koristelusta:

”Alunperin tarkoituksena oli sijoittaa kirkkoon fresko, joka esittää voitonparaatia yhdeksäs toukokuuta 1945. Freskossa Josif Stalin on sotilaiden ja muiden johtomiesten keskellä. Kirkkoon piti niin ikään laitettaman rivi mosaiikkeja, joissa esiintyvät muun muassa presidentti Vladimir Putin, puolustusministeri Sergei Shoigu ja ulkoministeri Sergei Lavrov”.

Stalin-freskosta rakennuttajat joutuivat luopumaan, kun protestoijat huomauttivat, ettei Stalin tullut tunnetuksi ainakaan kirkon ystävänä. Presidentti Putin puolestaan kielsi nuo moderneimmat ikonit, koska ei kannata itseensä kohdistuvaa henkilöpalvontaa.

Krimin vuoden 2014 valtauksen muistoksi sommiteltu mosaiikkiteksti ‒ ”Krim kuuluu meille!” ‒ sai varmaan jäädä.

Teleologisine maailmanselityksineen, suitsutuksineen, sipulikupoleineen, sirppeineen ja vasaroineen, sotamuistomerkkien ikuisine liekkeineen, kauhujen, kärsimyksien, saavutusten ja voittojen pyhityksineen myytti korvaa historian ja antaa menneisyydelle selityksen ja merkityksen ja valtiolle tehtävän ja tarkoituksen. 

Kaikkien imperialististen suurvaltojen tapaan Venäjäkin esittäytyy suurta ja pyhää erillistehtävää täyttävänä, kärsimysten kirkastamana Kaitselmuksen tai Historian valittuna. Historialla on suunta ja tarkoitus. Etäisesti suomensukuisella uuskielellä sanoen Venäjällä on ”missio”.

Päämäärä ei ole Neuvostoliiton palauttaminen vaan myyteistä ja mielikuvista kehrätyn tuhatvuotisen Venäjän kuvitellun suuruuden ’palauttaminen’ ja rappeutuneeksi oletetun länsimaailman ’pelastaminen’. Tämän hölynpölyn tarkoituksena on oikeuttaa mikä tahansa teko, valhe tai rikos joka edistää imperialistisen valtion itselleen asettamien poliittis-sotilaallisten tavoitteiden saavuttamista keinoista piittaamatta.

Donald Trumpin sekavien läpirasististen monologien tulkitsijaksi taannoin pyrkineen Steve Bannonin kuvitelmat ja venäläisen äärioikeistolaisen ideologin Alexandr Duginin sepitelmät kuuluvat vihan ja tuhon ’pelastussanomassaan’ samaan kategoriaan. Eikä ole sattuma, että tuon vihan apostoli Vladimir Putin on noussut äärioikeiston ihanteeksi ja tukijaksi niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Suurilla on oma lupa kaikkeen

Suurvallalle ovat mielestään luvallisia kaikki keinot, kun se edistää tavoitteitaan tai torjuu itseensä kohdistuvia uhkia. Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain ja Ranskan pääministeri Ëdouard Daladier allekirjoittivat natsien kanssa Münchenin sopimuksen ‒ tšekkien kustannuksella ‒ vuonna 1938 saadakseen ”rauhan meidän ajaksemme”. 

Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov perusteli puolestaan vuonna 1939, miksi natsi-Saksa oli rauhantahtoa täynnä ja Iso-Britannia ja Ranska sodanlietsojia: 

”Hitlerismin ideologian voi kaikkien muiden ideologisten järjestelmien tapaan joko hyväksyä tai hylätä, siinä on kyse poliittisista katsomuksista. Jokainen ymmärtää kuitenkin, ettei jotakin ideologiaa voi tuhota väkivalloin, ettei siitä voi tehdä loppua sodalla. Siksi ei olekaan vain mieletöntä vaan myös rikollista käydä sellaista sotaa kuin sota ’hitlerismin tuhoamiseksi’, sotaa joka vain verhotaan ’demokratian’ puolesta käytävän taistelun väärään lippuun”.

Historiallisista ja ideologisista syistä syvää epäluuloa Euroopan suurvaltoja kohtaan tuntenut Neuvostoliitto ‒ tunne oli molemminpuolinen ‒ pelasi aikaa ja solmi natsi-Saksan kanssa sopimuksen etupiirijakoineen. 

Neuvostoliitto noudatti sopimusehtoja. Se rahtasi natsien tarpeisiin junalasteittain viljaa, öljyä, kuparia ja muita raaka-aineita, viimeisen junan vain tunteja ennen kuin sopimuksen rikkonut Saksa hyökkäsi.

Saksa muuttui liittolaisesta viholliseksi, ja stalinistinen imperiumi joutui pakostakin liittymään ellei demokratian puolustajiin ainakin ’hitlerismin’ tuhoajiin ja sai liitoutuneilta kosolti materiaaliapua sotaponnistustensa tueksi. Historia ei kulje yhtä mutkatonta reittiä kuin voitonparaatit.

Venäjän parlamentissa ryhdyttiin viime vuonna valmistelemaan lakia, joka koskee  ”neuvostokansan suuressa isänmaallisessa sodassa 1941–1945 saavuttamaa ikuista voittoa”. Siihen oli määrä liittää kielto verrata Stalinin kauden Neuvostoliittoa natsi-Saksaan…

Periaatteista ja moraalista piittaamaton käytös sopii suurvallan näkökulmasta tietysti vain sille itselleen. Jollekin vähäisemmälle valtiolle omien etujen häikäilemätön varjelu muiden ‒ esimerkiksi suurvaltojen ‒ kustannuksella olisi sietämättömän opportunistista ellei kerrassaan rikollista. Quid licet Iovi non licet bovi. 

Sodan seurauksia

Vladimir Putin on osoittanut, ettei entinen KGB-upseeri ole saksaa sylkevää virkaheittoa korpraalia parempi strategi. Hän on hyökkäyssodallaan tuhonnut Ukrainan lisäksi paljon muutakin.

Kiinan vuosikymmeniä kilpikonnan kärsivällisyydellä rakentamaa nousua Yhdysvaltojen haastajaksi voi verrata Putinin yritykseen avata Gordionin solmu yhdellä kärsimättömällä sivalluksella, joka on tuhonnut jo yhdessä kuukaudessa lähes kaiken, mitä venäläiset olivat onnistuneet rakentamaan Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Putin on samalla tuhonnut Kiinan suunnitelmat Yhdysvaltojen vastapainona toimivasta euraasialaisesta voima-akselista. Sodan jälkeen Venäjä tullee olemaan suhteellisen vahvan liittolaisen sijasta niin heikentynyt, että se kelpaa Kiinalle korkeintaan hännäksi, jota Peking heiluttaa halunsa mukaan.

Hän on pelastanut ‒ ainakin tilapäisesti ‒ arkkivihollisensa Yhdysvallat siitä sisä- ja ulkopoliittisesta pitkästä alamäestä, johon maa oli joutunut jo paljon ennen Donald Trumpin presidenttikautta. Heikosta kannatuksesta kärsinyt Joe Biden ei ehkä voita republikaanien etukäteen väärentämiä kongressin välivaaleja, mutta nyt hänellä on siihen ainakin jokin mahdollisuus.

Kremlin itsevaltias on saanut Saksan vahvistamaan sotilasmenojaan ja nostanut Emmanuel Macronin Ranskan tulevaksi presidentiksi toiselle kaudelle. Ja hän on todennäköisesti pelastanut politiikan kahlekuninkaan, Ison-Britannian pääministeri Boris Johnsonin jo varmalta näyttäneestä poliittisesta tuhosta. Kiitos Putinin, Suomi ja Ruotsi pohtivat vakavasti Nato-jäsenyyden etuja ja haittoja.

Ja Venäjä on sodallaan tuhonnut viimeisenkn mahdollisuuden yhteistyöhön ja maapallon ilmastokatastrofin, merien ja metsien tuhon ja massiivisen lajisukupuuton hidastamiseen.

Suomi ja Nato

Suomen Nato-jäsenyys tuntuu monesta vasemmistolaisesta asettumiselta Yhdysvaltojen ulkopolitiikan työkaluksi. Pienet valtiot joutuvat luottamaan asevoiman sijasta neuvotteluiden ja sopimusten voimaan. Suurvallat eivät ole enempää niiden liittolaisia kuin suojelijoitakaan. Liittolaisilta suurvallat odottavat voimaa, jota pieniltä puuttuu, ja suuret suojelevat vain omia etujaan.

Venäjä on kuitenkin muuttanut Euroopan poliittista tasapainoa pysyvästi. Se on rikollisella hyökkäyksellään vienyt Suomelta, Suomeltakin omilleen jättäytymisen vaihtoehdon. Ei ole olemassa lupauksia eikä takuita, jotka Venäjän voisi tekonsa jälkeen uskoa pitävän.

On valittava kahdesta mahdollisuudesta: joko luotamme samassa talossa asuvaan koulukiusaajaan, joka voi koska tahansa viedä eväslaatikon ja koko kukkaron tai sitten maksamme suojelurahaa kadun toisella puolella asuvalle koulukiusaajalle, joka tyytyy ainakin toistaiseksi pariin voileipään ja muutamaan lanttiin.

Se ei tarkoita, että pitäisi luottaa sokeasti Yhdysvaltoihin, tuohon imperialismin häivehävittäjään, joka näyttää aina selviävän naarmuakaan saamatta kaikkien rikollisten tekojensa seurauksista. Mukavia valintoja on kuitenkin vain ehtymättömän hyväuskoisten ja rajattoman vanhurskaiden asuttamassa autuaiden valtakunnassa. Sellaiset tuonpuoleiset valinnat eivät päde tässä raadollisessa maailmassa, jossa valta on Putinin kaltaisilla teurastajilla.

Kirjoituksen lähteitä:
”Pentagonin papereiden” mies Ylelle USA:n ydinsotasuunnitelmista: ”Me pidimme suomalaisia erityisen urheina ja suunnittelimme heidän tuhoamistaan” (Heikki Heiskanen, Yle, 8.8.2020)
Putinin peli ei ollutkaan kovin hienovaraista – Tutkimusprofessori: ”Putin toimii tällä hetkellä ’historiallisen tehtävän’ ja historiallisen mielikuvituksen vallassa” – Kansan Uutiset (Jussi Virkkunen, Kansan Uutiset, 25.2.2022)
Molotov-Ribbentrop: why is Moscow trying to justify Nazi pact? | Russia | The Guardian (Andrew Roth, The Guardian, 23.8.2019)
Putinin sanat nostattavat pelkoa: ”Jos Venäjän kaltaisen valtion johtaja sanoo noin…”  (Heini Särkkä ja Jari Alenius, Ilta-Sanomat, 10.11.2014)
Stalin-fresko jäi maalaamatta Venäjän uuteen jättikatedraaliin – Kansan Uutiset (Jorma Hentilä, Kansan Uutiset, 13.5.2020)
Lakihanke Venäjällä – Putin haluaa kieltää Stalinin Neuvostoliiton vertaamisen natsi-Saksaan (Jyrki Saarikoski, Yle, 26.1.2021)
(Linkkilista jäänyt pois juttua julkaistaessa, lisätty 4.4.2022)