Kapitalismin loppua on ennustettu sen alkuajoista lähtein. Taloustieteilijä John Stuart Mill esitti pessimistisiä näkemyksiään jo vuonna 1828. Karl Marxin käsitys kapitalismin tuhosta on tunnettu ja sittemmin niin saksalainen Eduard Bernstein vuonna 1899 kuin amerikkalainen Kenneth Watt 1970-luvulla lukivat kapitalismille madonluvut. Talousmalli, joka perustuu markkinatalouteen ja jatkuvaan kasvuun, näyttää kuitenkin voivan hyvin. Monen on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Miksi se tällä kertaa olisi käsillä? Ja mitä kapitalismin tilalle? Näitä kysymyksiä pohtii saksalainen Spiegelin bestsellerkirjoittaja ja toimittaja Ulrike Herrmann syksyllä 2022 ilmestyneessä saksankielisessä kirjassaan Das Ende des Kapitalismus.
Maailman talous kaksinkertaistuu 25 vuoden välein
Aloitetaan pienellä laskutehtävällä. Vuodesta 2000 vuoteen 2021 maailman talous kasvoi, lukuun ottamatta kahta koronavuotta, keskimäärin 2,8 prosentin vuosivauhtia. Kuulostaa harmittomalta, mutta jos sama kehitys jatkuu vuoteen 2100, kasvaa talous sadassa vuodessa 16-kertaiseksi. Kun kasvu väistämättä vaatii lisää luonnonvaroja ja energiaa, on selvää, etteivät ne tule riittämään. Ylitämme luonnonvarojen kestävän kulutuksen jo nyt, ja ilmasto lämpenee kiihtyvää vauhtia. Jatkuvaan kasvuun perustuva talous ja sen myötä kapitalismi kriisiytyy vääjäämättä.
Sattuma synnytti kapitalismin
Aluksi Herrmann kuvailee kapitalismin syntyä ja toimintadynamiikkaa. Herrmann ei allekirjoita marxilaista käsitystä historian vääjäämättömästä kehityksestä orjanomistusyhteiskunnasta kapitalismin kautta sosialismiin ja kommunismiin. Alkusysäys teollistumiseen ja sen myötä kapitalismiin, ja juuri Brittein saarilla 1760-luvulla oli yllättävä ja proosallinen: kankurien kallis käsityö ja halpa energia.
Toistuvat kulkutaudit riivasivat koko maailmaa, mutta erityisen ankaraa tuhoa teki vuonna 1665 Lontoossa alkanut ja myöhemmin koko Englantiin levinnyt paiseruttoepidemia, joka tappoi huomattavan määrän väestöä. Ammattitaitoisista käsityöläisistä, ennen muuta kankaiden kutojista tuli kova pula, mikä nosti huomattavasti heidän palkkioitaan. Käsityö kävi kalliiksi. Siksi ensimmäiset kehruulaitteet otettiin käyttöön juuri Englannissa, vaikka jo vuonna 1313 kiinalainen Wang Zhen oli kuvannut kehruu-Jennyä muistuttavan laitteen toimintaperiaatteen. Toiseksi Brittein saarten runsaat kivihiiliesiintymät olivat helposti otettavissa käyttöön, ja vaikka höyrykone olisi voitu keksiä jo Arkhimedeen fysiikan tiedoin antiikin Kreikassa, ei tähän ollut tarvetta, sillä orjatyö oli halvempaa.
Valtioiden välisen kilpailun myötä brittien koneellisesti ja siksi halvemmalla tuottamat kankaat johtivat uusien tuotantotapojen leviämiseen muillekin aloille, höyryveturien käyttöönottoon, uusien oppien leviämisen muualle Eurooppaan, Intiaan ja lopulta koko maailmaan. Teollistumisen myötä pääsi vauhtiin jatkuvaan kasvuun perustuva markkinatalousjärjestelmä, jota Herrmann pitää synonyyminä kapitalismille. Sen hedelmistä olemme saaneet nauttia yli 200 vuotta.
Kapitalismin hyödyt ihmiskunnalle ovat olleet mittaamattomat
Vaikka teollistuminen pitkään kurjisti työväestön asemaa (ja kurjistaa sitä edelleen monissa maailman maissa), ei kapitalismin mahdollistamista hyödyistä suurelle osalle ihmiskuntaa ole epäilystä. Lääketieteen kehityksen, yleisen hygienian, asumisväljyyden kasvamisen ja sivistyksen lisääntymisen myötä ihmisten elinikä on suuressa osassa maailmaa kaksinkertaistunut. Taloustieteen isänä pidetty David Ricardo kuoli vuonna 1823 välikorvan tulehdukseen ja vuonna 1836 pankkiiri Nathan Mayer Rothschild, maailman rikkain mies, menehtyi bakteeriperäiseen paisetautiin. Nämä ja monet muut, ennen niin vaaralliset taudit on tänään voitettu. Tämän päivän keskiluokkainen, länsimaalainen ihminen elää olosuhteissa, joka vielä vuosisata sitten oli mahdollista vain kuninkaallisille. Saksalaisen arkkiherttua Franz Ferdinandin vuonna 1896 Böömissä rakennuttamaan Konopisten linnaan tehtiin laitos, jota turistit ympäri maailmaa vieläkin käyvät katsomassa. Maailman ensimmäinen nykyaikainen WC.
Jatkuva kasvu koituu kapitalismin tuhoksi
Kuitenkin talouden jatkuva kasvu, moottori, joka on tuonut mukanaan kaiken tänään tuntemamme aineellisen hyvän, on Herrmannin analyysin mukaan koitumassa ihmiskunnan tuhoksi. Kapitalismi on kuin polkupyörä. Jos se ei ole liikkeessä, se romahtaa. Herrmann kiteyttää kapitalismin logiikan jatkuvaan sykliin pääoman sijoittamisesta ja luotonannosta, joka mahdollistaa teollisuuden investoinnit, joita ilman ei synny työpaikkoja, kasvua ja lopulta sijoittajien voittoja eli luotonannon perimmäistä syytä, jotka taas edellyttävät uusia luottoja ja investointeja. Ilman jatkuvaa kasvua kapitalismi ei ole vakaa. Kapitalismin toimintalogiikka on verrattavissa syöpäsolujen lisääntymiseen. Molempien täytyy koko ajan kasvaa, mutta lopulta ne tuhoavat elinympäristönsä ja tekevät oman olemassaolonsa mahdottomaksi. Herrmann kuvaa kymmenillä sivuilla sinänsä tunnettuja ilmastonmuutoksen ja luontokadun aiheuttamia tuhoja ja uusia uhkia. Samantyyppisiä laskemia esitettään Sitran raportissa Megatrendit 2023. Luonnon kantokyky murenee, sillä elämme keskellä ekologista kestävyyskriisiä.
Vihreä siirtymä ei kasvuun perustuvassa taloudessa riitä ilmastokatastrofin torjumiseksi
Ratkaisuksi ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi ehdotetaan maailmanlaajuista vihreää siirtymää, energiatuotantoa, joka ei perustu kivihiilen, öljyn ja maakaasun polttamiseen. Vaikka vihreä siirtymä on välttämätön edellytys ilmastokatastrofin välttämiseksi, se ei kuitenkaan ole riittävä. Ilman talousjärjestelmän muutosta emme ilmasto- ja luontokatastrofista selviä. Tätä Herrmann perustelee analysoimalla yksityiskohtaisesti ja täsmällisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja selvityksiin viitaten hiilivapaat energiantuotantomenetelmät, ennen muuta tuulivoiman ja aurinkoenergian. Niiden suurin ongelma on energian säilöminen ja kuljetus. Kun talvella on pimeää eikä tuule, tulee asunnoissa kylmä ja tehtaiden pyörät seisahtuvat. Kansa alkaa napista.
Aurinkoenergian tuottaminen esimerkiksi Saharassa kuulostaa aluksi hyvältä idealta, mutta näin tuotetun sähkön tuominen Eurooppaan osoittautuu tehottomaksi. Ratkaisuksi on esitetty siirtymistä vetytalouteen: tuotetaan hiilivapaasti sähköä, jonka avulla hajotetaan vettä elektrolyysillä. Syntynyttä vetyä voidaan sitten siirtää putkiston avulla pitkiä matkoja ja käyttää silloin, kun muut energiatuotantomuodot ovat riittämättömiä. Paikallisesti tuotettu vety voi olla osaratkaisu, mutta putkistoihin liittyy suuria turvallisuusriskejä, joista Herrmann kirjassaan varoittaa. Ja kirja on kirjoitettu ennen Nord Stream kaasuputken räjäytystä. Vedyn laajamittaisesta käytöstä ei ole kokemusta, asia on vasta laboratorioasteella.
Biokaasu eli jätteistä mädättämällä saatu metaani ja vesivoima ovat tärkeitä uusiutuvan energian lähteitä, mutta niiden lisäämisellä on luontaiset rajansa. Ydinenergian varaan ei Herrmannin mukaan voida paljoa rakentaa. Jos maailman kaikki fossiilienergia haluttaisiin tuottaa ydinenergialla, pitäisi rakentaa 15.000 uutta normaalin kokoista ydinvoimalaa. Tällä hetkellä sellaisia on maailmassa 441. Suuret ydinvoimalat ovat paitsi kalliita, myös niiden rakentaminen on tuskallisen hidasta. Esimerkeiksi Herrmann ottaa Olkiluoto kolmosen, ranskalaisen Flamenvillen ja Georgian (USA) Vogtle kolmosen ja nelosen. Kaikissa budjetit moninkertaistuivat ja valmistumisajat venyvät vuosia. Suomalaiset tuntevat hyvin Olkiluoto kolmosen surullisen rakennushistorian.
Myös Saksassa keskustellaan maan alle sijoitettavista pienydinvoimaloista. Idea ei ole uusi. Jo vuonna 1958 saksalainen demaripoliitikko Leo Brandt perusteli ajatusta suurin piirtein samoin sanakääntein kuin siitä puhutaan tänään: halpaa energiaa paikalliseen käyttöön. Pienydinvoimaloita ei Saksassa eikä muuallakaan ole koskaan rakennettu siviiliväestön tai teollisuuden tarpeisiin, sillä niihin liittyvät samat riskit ja haitat kuin suuriin laitoksiin. Ydinsukellusveneet ovat ihan eri lukunsa. Ne liikkuvat maailman merillä paikoissa, jotka ovat vain isäntiensä ja potentiaalisten vihollismaiden sotilasjohdon tiedossa. Kuka takaa vakaan maailman seuraavaksi 250 000 vuodeksi, kun edes Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei osattu ennustaa? Niin kauan kestää käytetyn ydinjätteen hajoaminen vaarattomaksi. Hyvin organisoidulle terroristisolulle paikallinen pienydinreaktori radioaktiivisine polttoaineineen on houkutteleva kohde.
Myös digitalisaatiota on esitetty tärkeäksi osaksi vihreää siirtymää. Helposti kuitenkin unohtuu, että älypuhelimet, kotiin ladattavat elokuvat, videokonferenssit, pilvipalvelut, google-kyselyt ja sosiaalinen media eivät ole ongelmattomia. Jo vuonna 2025 arvioidaan maailman digitaalisen tekniikan käytön tuottavat enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin maailman yhteenlaskettu autoliikenne.
Herrmann tuo esille myös jatkuvaan kasvuun liittyvän niin kutsutun Rebound-efektin, joka tunnistettiin jo 1800-luvulla höyryvoimakoneiden yleistyessä. Kun jokin tavaran tai koneen kappalekohtainen tuotanto halpenee, kasvaa sen tuotantoon liittyvä raaka-aineiden kokonaiskulutus. Kun ensimmäiset kannettavat puhelimet vuonna 1983 tulivat myyntiin, painoivat nämä tiiliskiven kokoiset kapistukset 800 grammaa, ja niihin oli varaa vain poliisilla, miljonääreillä ja Hollywood tähdillä. Nykyään kännykän voi ostaa lähes kuka tahansa. Samanaikaisesti niihin käytettävien luonnonvarojen, muun muassa harvinaisten metallien kysyntä kasvaa eksponentiaalisesti.
Vihreään siirtymään liittyvät tekniset innovaatiot, kuten vetyyn perustuva teräksen tuotanto, ovat toki tervetulleita ja niihin liittyvää tutkimusta on tehostettava ja jatkettava, mutta valitettavasti useimmat niistä ovat vasta kokeiluasteella ja teoreettisina konsepteina vailla yhteyttä käytäntöön. On itsepetosta uskotella, että tekniikan kehitys automaattisesti ratkaisee vihreään siirtymään liittyvät ongelmat ja energian riittävyyden.
Herrmannin perustellun analyysin tulos on: kasvuun perustuva talousjärjestelmä ja ilmastokriisin torjuminen sekä luontokadon pysäyttäminen eivät ole sovitettavissa yhteen. Tarvitaan uudenlainen talousmalli.
Kapitalismin jälkeisen yhteiskuntamallin piirustuksia
Herrmann arvostelee niin keynesiläiseen kuin uusliberalismiin perustuvia talousteorioita, sillä ne molemmat perustuvat ajatukseen jatkuvasta kasvusta. Ratkaisun Herrmann löytää sieltä, mistä kapitalismi syntyikin, nimittäin Brittein saarilta. Vuonna 1939 alkanut toinen maailmansota tuli briteille yllätyksenä, siihen ei ollut osattu varautua. Kansakunta kamppaili olemassaolostaan natsien ilmahyökkäysten alla ja maihinnousun pelossa. Kuitenkin maan talous ja tuotanto pystyttiin lyhyessä ajassa muuttamaan aivan uuteen asentoon.
Syntyi bruttokansantuotteen käsite ja siihen perustuva laskelma, kuinka paljon tarvitaan talouden resursseja, jotta jokaiselle saarivaltion asukkaalle voitiin taata välttämätön määrä elintarvikkeita, vaatteita, terveydenhoitoa ja lääkkeitä sekä asunto. Kaikki loput resurssit annettiin sotateollisuuden käyttöön. Vaikka kyseessä oli eräänlainen suunnitelmatalous, poikkesi se oleellisesti Neuvostoliiton komentotaloudesta. Resurssit ja saatavilla oleva työvoima oli tarkasti parlamentaarisesti asetetun hallituksen kontrollissa, maassa säilyi parlamentaarinen demokratia, mutta tehtaita ei kansallistettu ja lehdistö sai sotasensuurin asettamissa rajoissa toimia suhteellisen vapaasti. Teollisuudelle asetettiin resurssien määräämät tarkat raamit, mutta niiden sisällä toimintaa ei mikromanakeroitu.
Uudessa talousjärjestelmässä rajoja ei aseta sota vaan luonnonvarojen kestävä käyttö ja ilmaston lämpenemisen torjunta. Vallitsevan, jatkuvaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon asettamien rajojen marssijärjestys on väärä. Uudessa talousmallissa talouden on toimittava luonnon antamissa rajoissa, ei päinvastoin. Käytännössä luonnonvarojen kulutuksessa pitäisi siirtyä tasolle, joka vallitsi 50 vuotta sitten, siis jonnekin 1970-luvulle.
Voisiko brittien talousmalli toimia myös Saksassa ja laajemmin koko maailmassa?
Hitlerin aloittama hyökkäyssota brittejä vastaan 1940 ja toisaalta ilmastokriisin torjuminen, jossa kysymys ei ole vain muutamasta poikkeustoimesta, vaan pysyvästä olotilasta, eivät ole kovin vertailukelpoisia. Hitler oli selkeä vihollinen, jonka kukistamisen jokainen britti ymmärsi, mutta ilmastokatastrofi on kasvoton ja etenee hitaasti. Aina on niitä, jotka vastoin parempaa tietoaan ja omaa etuaan tavoitellen sen kiistävät. Tämä heikentää taistelumoraalia.
Aluksi pitää muistaa, kuka oikeastaan on vastuussa ilmaston lämpenemisestä, kenen siis pitäisi muuttaa elintapojaan. Herrmann luettelee 53 maailman maata Afganistanista Zimbabween, jotka tuottavat alle tonnin hiilidioksidipäästöjä asukasta kohti, siis reiluesti ekoloisesti kestävissä rajoissa. Toisessa päässä ovat rikkaat öljyvaltion, sitten Yhdysvallat 15 tonnilla asukasta kohti. Eurooppalaisten luku on 6,5 tonnia, Saksalla 10,7 tonnia. Myös maiden sisällä on suuria eroja. Saksan rikkain sadannes tuottaa uskomattomat 117,8 tonnia kasvihuonepäästöjä henkeä kohti, kun tulojen keskiarvon alapuolella oleva väestönosa vain 5,9 tonnia asukasta kohden. Myös teollisuuden siirtäminen Kiinaan vääristää lukuja. Päästöt syntyvät Kiinassa, mutta tuotteet siirtyvät länsimaihin. Koska muutos koskee ennen muuta länsimaita ja niiden varakkainta kansanosaa, on selvää missä muutoksen on tapahduttava. Toisaalta ei pidä ylläpitää illuusiota, että muutoksen tekeminen tulisi olemaan helppoa.
Siirtyminen uuteen talousjärjestelmään nostaa esiin sanat, joita kukaan uudelleen valituksi haluava poliitikko ei uskalla sanoa ääneen: talouden rajoittaminen ja säännöstely. Ne ovat sanoja, jotka tuovat mieleen sodan ja sen jälkeiset vuodet ja reaalisosialismin viimeiset päivät. Vihreä siirtymän sijasta on kuitenkin uskallettava puhua vihreästä supistamisesta. Vielä 1970-luvulla elämäntapamme ja kulutuksemme oli maapallon luonnonvaroihin nähden kokonaisuutena kestävää. Oliko se lopulta ankeaa aikaa vaiko täynnä toivoa? Vuonna 1972 Lasse Viren voitti kultaa kymmenentuhannen metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa, keskiolutta oli saanut jo muutaman vuoden ruokakaupoista, peruskoulu teki tuloaan ja Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat.
Säännöstelyä harjoitetaan kaiken aikaa – keskiössä on toimien oikeudenmukaisuus
Säännöstelyllä on toinenkin nimi, nimittäin lainsäädäntö. Autot, alkoholi, tupakka, työolosuhteet ja lukemattomat muut asiat eivät ole vapaasti markkinoiden päätettävissä, vaan kansallisen ja kansainvälisen säännöstelyn alaista toimintaa. Kesällä 2022 kova kuivuus johti Rein-joen käytön säännöstelyyn, ja tänä talvena sähkön riittävyys asettaa rajoituksia. Ne ovat vain esimakua toimista, joita tulevaisuus tuo tullessaan, hallitusti tai hallitsemattomasti.
Muutoksen keskeinen kysymys on sen toteutuksen oikeudenmukaisuus. Brittien sodanaikaisen kokemuksen mukaan taistelumoraalia laski enemmän turkiksiin pukeutunut, Rolls-Roycesta ulos astunut hienostorouva kuin kaikki saksalaisten pudottamat pommit yhteensä. Kansalaiset ymmärtävät talouden rajoitukset ja hyväksyvät ne, jos kokevat niiden toteutuksen oikeudenmukaisiksi.
Maailmalla on Herrmannin mukaan lähitulevaisuudessa kaksi vaihtoehtoa. Joka kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan tai hallittu talouden muutos. Edellinen vaihtoehto ei vaadi paljoakaan ponnisteluja, jälkimmäinen sitäkin enemmän.
Esko Turunen
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston matematiikan professori, joka harrastuksenaan seuraa yhteiskunnallista keskustelua Euroopan saksankielisellä alueella.