Valokuvaaja Joel Karppasen Suomi-trilogian ruokalähettejä käsittelevä päätösosa on saanut hyvin huomiota. Suomalainen pastoraali käsitteli agraari-Suomea, Alhaisolauluja perinteistä teollisuusvasemmistoa Kemin tehdaskaupungin kautta. Pitkänsillan tuolla puolen (Metropolis) pureutuu uuteen urbaaniin proletariaattiin, Wolt-kuskeihin ja heidän arkeensa.
Karppasen kamera on seurannut suomalaisen yhteiskunnan murroksen matkaa maaltamuutosta myöhäiskapitalistisiin metropoleihin.
– Missä milloinkin itse olen ollut. Muutin Helsinkiin 2020. Paleface oli julkaissut 2019 Laulavan unionin kanssa Tie vapauteen -albumin, ja tein heille musiikkivideon, jossa rinnastin amerikansuomalaisten siirtolaisten historiaa tähän ruokalähettihommaan. Kiinnitin sen teon aikana huomiota Justice for couriers -kampanjaan.
Alustatalouden myötä syntynyt uusi työväenluokka ei ole mikään pikkujuttu.
– Ja se koostuu lähes täysin rodullistetuista ihmisistä. Ajattelin, että tämä olisi tutkimisen arvoinen aihe, että mikä tämä homma on.
Päätösosassa Karppanen on yhdistänyt Helsingin tarinaa ruokalähettien tarinoihin. Näyttely alkaakin Helsinki-kuvista. Niistä koostuu maisema, jonka läpi astutaan ruokalähettien maisemaan. On Ulosottolaitosta, Vanhaa Kaasutehdasta, on maahanmuuttaja siivoamassa Paasitornia – entistä työväentaloa, nykyistä hotellia ja kongressikeskusta. On logistiikkakeskusta ja ruokalähetin autoa.
Sankarikuvaajan aika on ohi
Karppanen pitää itseään työssä oppineena valokuvaajana. Hän aloitti lehtikuvaajana Kalevassa, joskin on opiskellut kuvataidetta myös ammattikorkeakoulussa. Alkuun Karppanen kuvasi paljon ulkomailla.
– Olin kuvaamassa pakolaisia Kreikan saaristossa, kun huomasin eläväni sellaista romanttista sankarikuvaajan myyttiä toisintamalla ulkoa opittuja kuvia. Silloin päätin, että en halua jatkaa tällaista kolonialistista kuvallisen esittämisen perinnettä, jossa matkustetaan eksoottisiin maihin kuvaamaan anonyymiksi jäävien ihmisten hätää. Sankarikuvaajan aika on ohi, mun täytyy katsoa lähemmäs ja löytää aiheita, jotka ovat lähellä itseäni sekä emotionaalisesti että maantieteellisesti.
Suomalainen pastoraali sai alkunsa siitä, kun Karppasen äiti muutti maalle 200 asukkaan kylään, josta tuli myös Karppasen toinen kotipaikka.
– Menin kasvissyöjäkaupunkilaisena lihakarjaa kasvattavan uuden isäpuolen luo. Tuli tarve määrittää omaa maaseutusuhdetta uudelleen.
Ja kun Karppanen itse muutti perhesyistä Kemiin pariksi vuodeksi, löytyi aihe Alhaisolauluihin.
– Siellä tajusin, että tämä on Suomen punaisin kaupunki. Itsellänikin on vasemmistotaustaa, olen ollut Vasemmistonuorissa ja puolueen jäsenkin. Halusin pohtia, että mikä tämä homma on, mitkä ovat sen juuret.
Sitten Karppanen päätyi Helsinkiin kuvaamaan ruokalähettejä ja mietti, miksi tekee niin.
– Sitten tajusin, että kuvaamalla heitä olen kuvannut omia isovanhempiani, jotka 1970-luvun suuren maaltamuuton aikaan ovat lähteneet Ruotsiin ja tehneet siellä pätkätöitä, siivonneet Tukholman metroa ja muuta tällaista, kunnes muuttivat Rovaniemelle siivoamaan rappuja. Olen aina rakastanut ja arvostanut heitä, mutta koin myös häpeää siitä, että he ovat ”vain” siivoojia ja äitini ”vain” vaatekaupan myyjä. Olen huomannut, että ruokalähettien kuvaaminen on myös sen asian käsittelemistä. Päätösosa nivoo yhteen trilogian keskeiset teemat, luokan, työn ja rakennemuutoksen.
Karppanen huomauttaa, että Euroopan neuvoston mukaan Euroopan alustataloudessa työskentelee 5,5 miljoonaa ihmistä yrittäjiksi määriteltyinä, vaikka kaikki työntekijän piirteet täyttyvät heidän kohdallaan.
– Se on valvonnan alla tehtyä työtä, jossa vapaus on harhaa.
Karppanen hymähtää olleensa ruokalähettiprojektin kanssa tavallaan palaamassa sen sosiaalisen reportaasin juurille, josta oli nimenomaan halunnut eroon.
– Että on alisteisessa asemassa oleva ihmisryhmä. Että miten mä tän teen? Ajattelin, että suurkaupunkiteemaan sopii yhteen henkilöön keskittyminen.
Pitkän etsinnän päätteeksi löytyi lopulta tšekkiläinen ruokalähetti Kryštof Kučera, joka suostui raottamaan niin työ- kuin arkielämänsä ovea valokuvaajalle. Miehet olivat samanikäisiä ja itse asiassa myös hieman samannäköisiä. Myös Kučera on korkeakoulutettu kuvataiteilija.
– Kun katsotaan viimeisimpiä tutkimuksia, niin korkeakoulutetuista kuvataiteilijat ovat taloudellisesti heikoimmin menestyviä. Asema muistuttaa ruokalähettejä siinä, että molemmat ovat sosiaaliturvan väliinputoajia ja järjestäytyminen on hankalaa. Halusin päästä irti sellaisesta perinteisestä valokuvan valta-asetelmasta ja ohjata prosessia vastavuoroisuuteen ja solidaarisuuteen.
Käytännössä tämä näkyi siinä, että Kučeralla oli sananvaltaa siihen, miten häntä kuvataan. Hän on ikään kuin oman elämänsä näyttelijä, ei pelkkä kohde. Osana prosessia Karppanen myös työskenteli kuukauden Kučeran sijaisena.
– Juuri siksi, että hän voisi keskittyä omaan taiteeseensa kuukauden. Olen itse etuoikeutetussa asemassa suhteessa häneen, on apurahaa ja paremmat materiaaliset edellytykset kuin hänellä. Siksi projektiin sisältyi tällainen vaihtokauppa. Tein kuukauden hänen työtään ja samalla kuvasin myös itseäni filmipokkarilla, toimitus ja numero se-ja-se. En usko, että olisin voinut tehdä sitä millään muulla tavalla, se menee helposti luokkaturismin puolelle, tulee ”toimittaja testaa, miltä tuntuu olla köyhä” -tyyppinen juttu.
Karppanen tuntuu tiedostavan tällaisen kokeilun kompleksisuudet. Kuvissa hän kertoo käsitelleensä myös kysymystä ”olemmeko tovereita vai olenko vain luokkaturisti”.
– Totta kai tätäkin voi kritisoida mutta musta tämä lähtökohta, miten yhdessä valittiin tehdä näin, on lieventänyt tätä asetelmaa. Vaikka fakta toki on, että olen tehnyt hänen työtään vain kuukauden ja jatkan omaa elämääni sen jälkeen.
Karppanen on kuvannut Kučeraa vapaalla ja työssä. Taiteilijan työvälineitä, ruokalähetin vapaapäivää, lähettiä hiihtämässä ruokaa tilaajille talven tuiskuissa.
– Koen, että olemme jo ystäviä.
Kuvasarjan ensimmäinen ja viimeinen kuva on paperisesta ruokapussista, jossa tilaukset toimitetaan. Se oli yksi Karppasenkin ensikosketuksia ruokalähetteihin ja elämään Helsingissä.
Kokonaisuuteen kuuluu myös Ruokalähetin päiväkirja -essee, joka julkaistiin aiemmin kesällä Long Playssa. Havaintoja pohdintoihin taiteen etiikasta yhdistelevä essee on luettavissa myös 11. elokuuta avautuvassa näyttelyssä Galleria Halmetojassa Helsingissä.
Proletariaatti on se, jota ei olla näkevinään
Millaisia havaintoja valokuvaaja sitten teki ruokalähetin arjesta projektin aikana?
– Ohi katsominen. Työskennellessäni lähettinä huomasin, miten olin itsekin käyttäytynyt niin. Pandemian aika toi vielä sen, että odotetaan, että lähetti lähtee ovelta, ennen kuin mennään hakemaan se annos sieltä. Hävettää ajatella, että se on riistopalkalla kuljettanut mulle jonkun pitsan tänne.
Kun ohi katsominen kohdistuikin itseen, se sai miettimään juurikin vaikka omia työväenluokkaisia isovanhempia ja omaa suhdetta työhön. Myös vaatteet saivat uusia merkityksiä.
– En tuntenut itseäni itsekseni niissä Woltin sinisissä. Jos törmäsin kaupungilla tuttuun, eivät ne edes tunnistaneet. Työskentelin välillä omissa vaatteissani, ja ero miten ihmiset katsoivat silloin, oli valtava. Tunnistin, miten valtava määrä mulla on etuoikeuksia. Nytkin sä olet täällä tekemässä tätä haastattelua, ihmiset ovat kiinnostuneita tekemisistäni, ja asiani ovat tosi hyvin.
Karppanen huomauttaa, ettei hänen kuvaamansa Kučerakaan ole ruokalähettien alinta kastia.
– Hänellä on aika ajoin projektiluontoisesti oman alan töitä, hän asuu yksin, on valkoinen eikä täysin riippuvainen Woltista. On paljon lähettejä, jotka eivät puhu suomea eivätkä englantia, on isoja perheitä ruokittavana ja toimeentulo täysin kiinni elinkeinosta, jossa tulojen ennakointi on todella vaikeaa.
Uutisointia lähettien paikoin huimista tuloista Karppanen pitää harhaanjohtavana. Harvinaisten poikkeusten takana on täysin kestämätöntä työskentelyä. Itse hän tienasi kokeilukuukautenaan hädin tuskin köyhyysrajan yli.
– Moni yrittää maksimoida tulonsa tekemällä kahta vuoroa, lounas- ja ilta-aikaa. Käytännössä siinä on siis koko ajan kiinni töissä. Palkkiot ovat oikeasti todella surkeita, ja niistä täytyy itse maksaa kaikki, eläkevakuutukset sun muut. Ei ole mitään työntekijän oikeuksia, on vain velvollisuuksia.
– On todella vääristävä kuva, että tässä työssä tienaisi kuin lääkäri. Paremmin tienaavat lähetit tekevät haasteita. Käytännössä se tarkoittaa 18-tuntisia päiviä läpi kuukauden. On myös haasteita, että työskennellään 24 tuntia putkeen. Sellaisesta voi tienata 500 euroa, jolloin tuntipalkka on parikymppiä. Mutta sitten menee monta päivää palautumiseen. Ja jos on kipeänä tai muuten poissa, putoaa algoritmeissä ja saa huonompia vuoroja.
Siksi lähetit painavat töitä myös puolikuntoisina. Se altistaa vakavammille sairastumisille, loukkaantumisille ja onnettomuuksille.
Karppanen kuvailee taiteensa poliittisuuden olevan metodissa, ei julistavuudessa.
– Se on muodossa ja tekemisen tavoissa. Miles Davis sanoi jotenkin niin, että ei ne nuotit, mitkä soitat, vaan mitkä jätät soittamatta. Ajattelen, että sama toimii valokuvassa. Tärkeää on se, mitä jättää kuvan ulkopuolelle. On silti hyväksyttävä, että työni on osa kapitalistista työn järjestelmää, ja niillä säännöillä mä tässä pelaan.
Haastattelun lopuksi tulen kysyneeksi, onko trilogia nyt tässä, vai seuraako ”työläistrilogian neljäs osa” kuten Aki Kaurismäellä ikään.
– Siinä mielessä kyllä, että olen jo miettinyt, miten tämä tulee mahdollisesti jatkumaan. Että ehkä jonkinlainen epilogi saattaisi syntyä.
|||
Tämä kirjoitus on julkaistu osana Kansan Uutisten ja Vasen Kaista -verkkolehden artikkelien vaihtoa.