Sunnuntaina Tampereen Hämeenpuistossa vietettiin Puistofiestaa. Paikallisilla poliitikoilla oli siellä yhteinen toimintapiste, jolle oli annettu teemaksi politiikka harrastuksena. Tilaisuus itse oli varsin leppoisa, siellä rupateltiin ihmisten kanssa ja peluutettiin ohikulkijoilla erilaisia epäpoliittisia katupelejä. Valikoitunut teema jäi kuitenkin pohdituttamaan. Miksi “politiikka harrastuksena”? Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa?
Olen välillä viitannut kaverien välisissä keskusteluissa politiikkaan harrastuksena, mutta vain ironisesti toteamalla, kuinka politiikka on kyllä ihana ja palauttava harrastus kymmentuntisen kokouspäivän jälkeen.
Harrastuksen kai pitäisi olla asia, jota tehdään ilon ja sisäisen motivaation vuoksi vapaa-ajalla. Oma poliittinen toimintani täyttää vain yhden näistä kolmesta kriteeristä: motivaatiota nimittäin on. Ilosta sen sijaan ei varsinaisesti voi puhua – Marie Kondo varmaan ohjaisi minut luopumaan politiikan teosta, jos pääsisi järjestelemään elämääni – eikä vapaa-ajan käytöstä ole mielestäni enää kyse siinä vaiheessa, kun kokouksissa käymisestä maksetaan palkkiota.
Ehkä asian voisikin muotoilla niin, että politiikka oli minulle harrastus viimeksi silloin, kun minulla ei vielä ollut luottamustoimia hoidettavana, jos silloinkaan. Ensimmäisistä valtakunnallisista vaaleistani lähtien olen kokenut politiikkaan osallistumisen aika voimakkaasti sekä oikeutena että velvollisuutena. Tällä hetkellä, kaupunginvaltuutettuna ja aluevaltuutettuna, voisin kai sanoa olevani osa-aikaisissa töissä äänestäjilläni. Harrastuksesta en kuitenkaan puhuisi.
Vierastan ajatusta politiikasta harrastuksena myös toisesta syystä. Muotoilu nimittäin antaa ymmärtää, että politiikka on jotain, johon kuka tahansa voi osallistua. Näin pitäisi olla, mutta ei ole. Etenkin parlamentaarisessa politiikassa osallistumisen esteitä on paljon ruuhkavuosien aikataulupaineista häirintään ja hyvävelikerhoihin. Vaikka lain mukaan töistä tulisi saada vapaata kunnallisten ja alueellisten luottamustoimien hoitamiseksi, pienyrittäjille ja pätkä- ja vuorotyöläisille voi olla todella vaikeaa saada kokousaikataulut mahdutettua työvuorojen lomaan. Raha on lisäksi iso este, sillä pelkän ehdokkuuden hinta voi puolueesta ja vaalipiiristä riippuen olla korkea, kampanjakuluista puhumattakaan.
Äänestysaktiivisuuden polarisoituminen myös tarkoittaa, että tietyistä lähtökohdista on kerta kaikkiaan vaikeampi päästä vaaleissa läpi. Kun korkeakoulutetut äänestävät itsensä näköisiä korkeakoulutettuja valtuustoihin ja nukkuvien puolue kasvaa, moni osaava ja ahkera duunaritaustainen jää nuolemaan näppejään upeista kampanjoista huolimatta. Sellainen harrastus, jossa hyväkin pelaaja jää jatkuvasti joukkuevalinnan hännille, ei välttämättä jaksa kauaa kiinnostaa, kuten jokainen liikuntatunneille koskaan osallistunut tietää.
On myös niin, että puoluevalinnasta voi joissakin tapauksissa olla työelämässä haittaa. Poliittinen syrjintä työnhaussa on kiellettyä, mutta tästä huolimatta on paljon ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla osallistumatta politiikkaan, koska tietävät tai uskovat sen pysäyttävän uralla etenemisen tai karkottavan asiakkaita – eikä aivan syyttä. Toisaalta tiettyjen puolueiden jäsenkirjoista saattaa olla työnhaussa hyötyä. Harrastus, jolla on näin iso piilovaikutus työllistymiseen ja toimeentuloon, on vähän muutakin kuin vain harrastus.
Kaikesta edellä sanotusta huolimatta suurin osa politiikassa mukana olevista ihmisistä tosiaan toimii täysin harrastuspohjalta. Puhun nyt kaikista niistä, jotka osallistuvat politiikkaan kabinettien ulkopuolelta, kuten mielenosoittajista ja mielipidekirjoittajista, satiirikoista ja sosiaalisen median kommentaattoreista, kampanjaväestä ja kansalaisaloitteiden organisoijista. Puhun myös hiljaisesta puolueväestä, kuten järjestöaktiiveista, jotka ihan omasta tekemisen halustaan toimittavat tapahtumia, pyörittävät kampanjoita, soittelevat uusille jäsenille, huolehtivat ehdokaslistojen täyttämisestä, istuvat vaalilautakunnissa, hoitavat viestinnän ja valmistavat lettutaikinan toripäivinä.
Vapaaehtoiset käytännössä pyörittävät suomalaista puoluedemokratiaa, ja tämä pätee myös muuhun kansalaisaktiivisuuteen. Näissä rooleissa tehdään myös usein pyyteettömin työ ja pisimmät työpäivät demokratian toteutumisen eteen. Voiko siis tätäkään kutsua pelkäksi harrastukseksi? Mielestäni ei. Mielestäni kyse on vapaaehtoistyöstä. Työstä, jonka tärkeyttä ei kerta kaikkiaan saa väheksyä. Kansalaisaktiivien panos demokratialle on minusta paljon enemmän kuin pelkkä harrastus.
Kuka siis loppujen lopuksi vain “harrastaa” politiikkaa?
Ehkä joku sellainen, joka ei koe poliittiseen toimintaan kutsumusta eikä pakkoa, vaan jolle se on huvitus muiden joukossa, voi sanoa harrastavansa politiikkaa. Joku, jolle politiikan päätökset koskevat pelkkiä numeroita, eivät ihmisiä, tai jonka perheen tai ystävien toimeentulo ja palvelut eivät ole päätöksenteossa vaakalaudalla. Joku, jota ei ole häiritty vaaliteltalla tai somessa, tai jonka kanssa samalla tavalla ajattelevia ihmisiä istuu jo valmiiksi jokaisen kunnan jokaisessa hallituksessa.
Ehkä politiikkaa voi harrastaa sellainen ihminen, joka on politiikassa mukana vain, koska “tykkää pelata sitä peliä” – niin kuin kyse olisi Puistofiestan onnenpyörästä tai rimagolfista.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereella ja Pirkanmaan vasemmiston aluevaltuustoryhmän puheenjohtaja.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.