Voimme ennustaa sateen ilmapuntarin lukemasta, mutta emme voi vaikuttaa sateeseen manipuloimalla ilmapuntaria. Tuloksia tuottavan politiikan marssijärjestyksenä pysyy, että vain ongelmien syihin puuttumalla voidaan ongelmien aiheuttamia seurauksia vähentää tai poistaa.
Petteri Orpon hallituksen ministereiltä on nähtävästi jäänyt lukematta Tuntemattoman sotilaan tärkeä lause: täi ei ole syy vaan seuraus. Orpon hallitus on aloittanut rehvakkaasti ikään kuin seurauksia manipuloimalla voitaisiin vaikuttaa työttömyyteen, korkeisiin vuokriin, väestön ikääntymiseen tai työelämän sairauspoissaoloihin. Köyhyyttä uudistava vanhan kurjuuden palauttamispolitiikka aloitettiinkin suureleisesti, kuten vuonna 1979 Margaret Thatcherin Englannissa.
Myös kokoomuksen ex-kansanedustaja, nykyinen Helsingin kaupungin pormestari Juhana Vartiainen (s.1958) on tehnyt talouspoliittisessa ajattelussaan 180 asteen täyskäännöksen 30 vuoden aikana. Vuonna 1993 Vartiainen toimi vanhempana tutkijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa. Hän kirjoitti artikkelissaan Suomen talouspolitiikan vaihtoehdot 1990-luvulla kriittisesti Esko Ahon hallituksen harjoittamaa talouspolitiikkaa vastaan.
Takki kääntynyt näkemyksessä valtion velasta
Vartiainen huomautti, etteivät talouspolitiikan olennaiset valinnat ole vain hyvää tarkoittavien viranomaisten teknisiä valintoja, vaan jokainen liittyy olennaisiin poliittisiin hegemoniataisteluihin: ”Tulopolitiikan ja konsensuksen tulevaisuus liittyy talouspolitiikan perusasetelmiin. Jos konsensusta saadaan aikaan, talouspolitiikan hoito helpottuu, koska juuri poliittinen hyväksyttävyys tuo talouspolitiikkaan kaivattua uskottavuutta. Lisäksi kysymys on hegemoniataistelusta, jossa palkansaajien asemia yritetään ainakin nyt vyöryttää takaisin. Tällainen vyörytys ei onnistu ilman yhteiskunnallisen yhteisymmärryksen syvää repeämistä.”
Vartiainen epäili, että Suomen taloudenpitäjien nimellisharhat, joita Ahon hallituksessa edusti äänekkäimmin valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.), johtuivat pitkästä devalvaatiohistoriasta ja olivat jääneet pysyviksi. Myös hyökkäilyt työehtosopimusjärjestelmää vastaan olivat suhdanneluonteisia:
”Kun säästöjä perustellaan ”tyhjän kukkaron diktatuurilla” eli sillä, että muuhun kuin säästämiseen ei ole varaa, niin sama päätelmä kääntyy nousukautena helposti päälaelleen. Silloin näyttää taas olevan varaa menojen kasvattamiseen. Kun valtion taloudellinen asema helpottuu, jää pitkän laman jäljiltä varastoon paljon purkautumattomia yhteiskunnallisia paineita ja tyydyttämättömiä toiveita. Niitä poliittisen järjestelmän voi olla vaikea vastustaa. Tässäkin mielessä voisi olla parempi, että laman aikana ei säästettäisi liian innokkaasti. Tämä helpottaisi lamaa ja suuri valtionvelka voi nousukauden alettua toimia sinänsä tarpeellisena pakotteena säästämisen aloittamiselle.”
Vartiaisen mukaan talouspolitiikan lopulliset valinnat eivät määräydy suoraan hallituspolitiikasta vaan maanviljelijöiden ja suojatun alkutuotannon, työnantajien ja teollisuuden leirin sekä ammattiyhdistysliikkeen muodostaman kolmoisvoiman lähtökohdista. Poliittisesti näitä leirejä edustavat keskustapuolue, kokoomus ja sosiaalidemokraatit.
Siksi toimiva ja riittävään enemmistöön nojaava talouspolitiikka edellyttää aina sitä, että vähintään kaksi näistä kolmesta voimaryhmästä on hallituksessa:
”Silti jokainen ryhmä on siksi voimakas, että kahden muun on vaikeaa ja uskaliasta ajaa kolmannen täydellistä nujertamista ja osapuolivoittoa vaikeuttamatta omaa asemaansa. Yhteenoton uhka kärjistyy tavalla, joka ei ole kenenkään etujen mukainen.”
Vartiainen katsoi, että 1990-luvun laman keskellä tulopolitiikan tilanne oli paradoksaalinen. Sen tarve oli entistä suurempi samalla kun työnantajapuolella tulopoliittisesta sopimusjärjestelmästä pyrittiin entistä määrätietoisemmin eroon:
”Koska itsenäinen raha- ja valuuttakurssipolitiikka on vastedes mahdotonta, tulee talouden inflaatiovauhdin ja nimellisen kustannustason ankkuroiminen entistä tärkeämmäksi. Siksi makrotaloudellisesta näkökulmasta tulopolitiikkaa olisi jatkettava.”
Työmarkkinoiden tehokkaan toiminnan kannalta työehtosopimuksien teko ja niiden noudattaminen olivat yhtä olennaisia kuin ennenkin:
”Tehokas palkanmuodostus tarkoittaa nimenomaan sitä, että samasta työstä maksetaan taloudessa samaa palkkaa. Empiirinen tutkimus osoittaa, että pohjoismainen sopimusmalli toteuttaa tätä periaatetta paremmin kuin hajautettu malli.”
Kielteisen uhkakuvan Vartiainen näki siinä, että koordinoitu tulosopimustoiminta tulisi hallituksen ja työnantajien poliittisten pyrkimysten myötä mahdottomaksi:
”Tällöin työmarkkinoilla ajaudutaan helposti kaikkien sotaan kaikkia vastaan, jolloin palkkakustannukset nousevat varsin eri tahtiin eri puolilla taloutta, palkkaerot kasvavat ja ristiriidat lisääntyvät.”
Työsopimusjärjestelmän tukijasta vastustajaksi
Vartiainen hämmästelikin, että työehtosopimusten vastainen puhe oli saavuttanut Suomessa lähes hegemonisen aseman, vaikka mitään painavia perusteluja sopimusjärjestelmän purkamiselle ei ollut esitetty:
”Nykyiseen keskusteluun onkin suhtauduttava varauksella. Työehtosopimukset ovat perinteisesti olleet valtiovallan ja työnantajien silmätikkuna aina taloudellisesti vaikeissa oloissa. Kun yritysten kannattavuus on heikentynyt makrotaloudellisista syistä, on työntekijöiden ansioita suojeleva työehtosopimus alkanut työnantajien näkökulmasta näyttäytyä kriisin välittömänä syynä.”
Nämä Juhana Vartiaisen 30 vuoden takaiset näkökulmat herättävät ajatuksen, että politiikan tekijöiden perustehtävänä olisi tarkastella seurausten aiheuttaneita syitä, eikä yrittää manipuloida ilmapuntaria parempien säiden toivossa.
Seurausten aiheuttaneiden syiden löytymisen pitäisi sitten johdattaa niiden periaatteiden äärelle, mitkä ovat johtaneet tietynlaisiin seurauksiin.
Orpon hallituksen toimet viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että viis seurauksista, kunhan uusliberalistiset periaatteet toteutuvat hallitusohjelman mukaisessa marssijärjestyksessä.
Vartiainen kaipaili 30 vuotta sitten puoluetta, joka kykenisi ohjaamaan markkinataloutta pitkäjänteisen määrätietoisesti ja voimakkaasti ja samalla palauttaisi kansalaisten luottamuksen poliittiseen järjestelmään:
”Siihen kykenevällä puolueella voi olla ennalta arvaamattoman paljon voitettavaa suomalaisessa politiikassa.”
Vartiainen itse teki täyskäännöksen ja valitsi kansakunnan pelastajaksi kokoomuksen ja uusliberalistisen talouspolitiikan. Nähtäväksi vielä jää Orpon hallituksen saavuttamat ”arvaamattomat voitot.” Vartiaisen oma poliittinen takinkääntö puolestaan laittaa uuden univormun Nummisuutarin Eskon isän Topiaksen toteamukselle: Niin muuttuu maailma, Eskoseni.
Sitaattien lähde: Kaj Ilmonen (toim.): Kestävyyskoe – kirjoituksia 90-luvun Suomesta. Vastapaino 1993.