Katsoessani Yle MOT-ohjelman dokumenttia koulukiusaamisesta huomaan, ettei nuorten toisiinsa kohdistama väkivalta ole valitettavasti juurikaan muuttunut omilta kouluajoiltani. Kiva-koulut ovat yhä hirveitä, aikuiset täysin kädettömiä ja jopa väkivaltaan osallistuvia ja kiusaajat pelkäävät kiusatuksi tulemista. Kiusatut joutuvat vastaamaan omasta turvallisuudestaan ja vaihtamaan yhä uudelleen koulua ongelman jatkuessa.
Tämä ei sinänsä yllätä, koska koulukiusaamiseksi kutsumamme väkivalta on rakenteellista eikä sijoitu vain johonkin paikkakuntaan. Ei ole ihme, että yhteiskunnassa, jossa merkittävä osa aikuisista avoimesti ja suoraan suhtautuu vihamielisesti kaikenlaiseen erilaisuuteen, lapset oppivat väkivallan olevan hyväksyttävää esimerkiksi vähemmistöjä tai hiljaisia yksilöitä kohtaan. Pahimmalta ei edes tunnu itse väkivalta, vaan vastuun siirtäminen ja voimakkaana kaikuva hiljaisuus aikuisten keskuudessa.
Kun olin yläasteella, kouluttauduin tukioppilaaksi. Kauhukseni huomasin, että pahimmat koulukiusaajat olivat valinneet tämän aineen. Kun 15-vuotiaana kuulin koulumme oppilaasta, jonka muut oppilaat hakkasivat sairaalakuntoon, meitä tukioppilaita kiellettiin puuttumasta. Pienen paikkakunnan sisäänpäin lämpeneminen ja asioiden hyssyttelykulttuuri tuli taas esiin. Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta.
Kun minua kuudennella luokalla kiusasi eräs korkeassa virassa olevan aikuisen lapsi, äitini leimattiin hulluksi, minut syylliseksi ja käsittelyn sijaan ”sovittiin”, että asia taputellaan hoidetuksi ja heitetään olan yli unholaan. Loppuvuoden elin yksinäisyyden ja pahoinvoinnin kanssa. Olin muutenkin kärsinyt koko ala-asteen koulukiusaamisesta, jonka opettajat jokaisessa koulussa, johon pakenin ongelmaa, painoivat villaisella. Minun piti pyytää kiusaajalta anteeksi julkisesti, vaikken ollut tehnyt mitään. Minun piti sietää uhkailua, tönimistä ja juoruamista. Yläasteella tilanne eskaloitui seksuaaliseksi häirinnäksi ja hiuksista repimiseksi siinä määrin, että muistan kerran tulleeni kotiin itkuisena tarkistamaan peilistä, tuleeko päästäni verta.
Läpi kouluajan minä ja perheeni haimme apua. Kävin jatkuvasti kouluterveydenhoitajalla. Kävin lääkärissä. Kävin psykologilla. Hain apua seurakunnalta. Itkin tunnilla ilman, että opettaja teki mitään. Läpi tämän kaiken aikuiset joko osallistuvat suoraan kiusaamiseen, katsoivat sitä sormien läpi, tai olivat kykenemättömiä lopettamaan sitä. Vaihdoin koulua ja paikkakuntaa toistuvasti tuloksetta. Yritin karata kotoa ja sain itsetuhoisia ajatuksia ensimmäisen kerran 12-vuotiaana.
Minua ei hävetä tulla näiden asioiden kanssa julkisuuteen. Kokemani väkivalta ei ollut minun syyni. Se ei vain tapahtunut minulle, passiivissa. Kiusaamiseksi kutsumamme väkivalta on iästä riippumatta jonkun tai joidenkin aktiivisesti tekemää pahaa. Silti on tarpeen muistuttaa niille aikuisille, jotka häpeävät asiasta keskustelua, että paha teko ei tee pahaa ihmistä. Väkivallasta kärsimme me kaikki. Se on yhteinen ongelma ja siitä kuuluu ottaa yhteinen vastuu. Me aikuiset olemme epäonnistuneet lastemme suojelussa.
Omalta osaltani haluan lähettää viestin kaikille pahoinvoiville lapsille ja nuorille: Tämä ei ole pohjimmiltaan sinun syysi. Lupaan yrittää, että tämä maailma olisi sinulle paras mahdolliseen paikka elää. Uskon, että omalla tavallaan kaikki pyrkivät siihen. Minä selvisin hengissä omasta lapsuudestani. Pyrin toiminnallani siihen, ettei sinun elämäsi tarvitse olla vain selviytymistä seuraavaan päivään.
Kirjoittaja on Tampereen Vasemmiston jäsen.
Kiitos, Katariina, tästä tärkeästä kirjoituksesta. On erittäin kannatettavaa, että kouluväkivaltaa kohdanneet kertovat julkisesti omista kokemuksistaan. Ehkä sitä kautta saadaan ainakin alulle sellainen kulttuurin muutos, jonka myötä tulevat väkivallan uhrit otetaan tosissaan, kun he vuorostaan kertovat omasta kaltoinkohtelustaan aikuisille koulussa tai kotona.
Kiitos että jaoit tarinasi. Tärkeä puheenvuoro, sydämeeni sattuu.
Haluan lisätä että moni hengissä selvinnyt ei kuitenkaan ole kunnossa: edessä on vuosien terapia, kasvanut syrjäytymisriski, jatkuva perusstressi ja -ahdistus kun lapsuuden opitut puolustusmekanismit aktivoituvat työ- ja vapaa-ajalla, jne.