Tampereen Kirjafestarien viikonloppuna ja kirjallisuuden Finladia-palkinnon jälkilöylyissä on virkistävää muistella kirjallisuutemme ja kuvataiteemme lähihistoriaa. Kysymys kuuluu, terävöittääkö painokanne vai kirjallisuuspalkinto herkemmin kirjailijan kynää.
Neljättäkymmentä kertaa jaettu kirjallisuuden Finlandia-palkinto näyttää kuihtuneen ohutta yläpilveä -tyyliseksi tanssivien tähtien kanssa rupatteluksi, small talkiksi.
Nykyisen vallalla olevan autokauppiastyylisen julkisuuspuheen lähes ainoa edustaja 1960-luvulla oli kokoomuslainen ”sillä lailla” Niilo Tarvajärvi. Vuonna 1966 hän keräsi muun muassa Mainostelevision ohjelmassaan hamsteripeikkotarroilla liikkuvalle poliisille 51 uutta autoa.
Enää kyseisiä peikkotarroja ei tarvitse katsojille kaupitella. Yle-veron kaupantekijäisinä saamme päivittäin tv-uutisissa sekavaa small talkia puhuvan peikkojoukon olohuoneisiimme. Poliisisarjojakin televisiosta tulee enemmän kuin riittävästi.
Kulttuurinen elämänmenomme oli 1960-luvulla henkisesti vankemmalla pohjalla. Kulttuuriporvaristomme laittoi ahkerasti 60-lukulaisia partaradikaaleja ojennukseen ja herran nuhteeseen. Tasaisin väliajoin kirjailijoille ja taiteilijoille oli tunnustuspalkintojen sijaan jaossa kristillissiveellinen luunappi, Raastupa-Finlandia tai painokanne.
Esimerkiksi kokoomuslainen oikeusministeri J.O. Söderhjelm oli 1960-luvulla peräti kaksi kertaa kirjallisuuden Raastupa-Finlandia-raadin jäsenenä. Keväällä 1962 Söderhjelm toimitti Pentti Saarikosken kääntämän Henry Millerin romaanin Kravun kääntöpiiri epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnalle.
Oikeusministerin mielestä ”teoksessa oli kysymys erotomaanin fantasioista ja elämyksistä, joiden tarkoitus on ensi sijassa kauhistuttaa, loukata sukupuolikuria ja säädyllisyyttä.” Nykyään näillä eväillä otetaan vaikka vaalivoittojytky.
Heinäkuussa 1962 Jyväskylän raastuvanoikeus langetti Kravun kääntöpiirin kustantaneen Gummeruksen toimitusjohtajalle 100 000 vanhan markan sakot, romaanin painolaatat ja ladelmat tuomittiin valtiolle menetettäväksi ja hävitettäviksi. Uusliberalistisessa taloustieteessä tätä kutsutaan luovaksi tuhoksi.
Sissiluutnantti
Syyskuun alussa 1963 ilmestyneestä Paavo Rintalan Sissiluutnantti-romaanista veti ensimmäisenä herneen nenäänsä SOK:n Yhteishyvä-lehden päätoimittaja Seppo Simonen. Historioitsijana tämä osuustoimintamies oli väitellyt vuonna 1949 suomalaisesta lypsykarjataloudesta.
Näin 74 vuoden etäisyydeltä voi kysyä, läpäisisikö Simosen väitöskirja Europan unionin voimassa olevan maataloustukipykäläviidakon ilman kriittisiä sivuhuomautuksia. Ainakaan Simosen väitöskirja ei löydy tietokirjojen klassikkolistalta.
Simosen veto käynnisti lehdistössä laajan polemiikin. Varsinkin lottien ja sotilaiden väliset seksikohtaukset suututtivat. Tällaisten kuvausten katsottiin mustaavan isänmaan puolesta uhrautuneiden naisten ja koko lottajärjestön mainetta.
Mikko Niskasen Rintalan käsikirjoituksen pohjalta ohjaama elokuva Sissit oli tullut elokuvateattereihin jo alkuvuodesta ja elokuvaa kiiteltiin, mutta lokakuussa 1963 romaania vastaan teki järeän vastahyökkäyksen neljäkymmentä evp-kenraalia.
Otavan johtokunnalle lähettämässään kirjeessä kenraalit paheksuivat syvästi sitä, että lottien sodanaikainen moraali on kirjassa asetettu kyseenalaiseen valoon. Sissiluutantti nostatti jyrkkää sensuurimielialaa.
Parin viikon kuluttua sivistyselämän 68 johtohenkilöä julkaisi vastineen, jossa paheksuttiin Rintalaan kohdistunutta painostusta ja puolustettiin sananvapautta. Kirjailijoista allekirjoittajina olivat muun muassa Jörn Donner, Paavo Haavikko, Väinö Linna, Veijo Meri, Lassi Nummi, Olavi Paavolainen ja Hannu Salama.
Kaikkiaan syksyn 1963 kuluessa Sissiluutnanttia käsiteltiin kymmenessä pääkirjoituksessa, 84 pakinassa, 85 yleisönosastokirjoituksessa. Seuraavana kesänä Lahden kirjailijakokouksessa pohdittiin kirjailijan ja moraalin suhdetta. Kohun keskellä teoksesta otettiin kahdeksan painoista, Ruotsissakin useita. Nykyään tällaista myyntimenestystä kutsutaan mediaseksikkyydeksi.
Arkkipiispa Simojoen Juhannustanssit
Seuraavana syksynä kirjallisuuden ystävät eivät ehtineet toipua Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen seksuaalisen ja uskonnollisen hurmoksen aiheuttamista traumoista, kun arkkipiispa Martti Simojoki puuttui 11. joulukuuta 1964 kansanopistolaisten 75-vuotisjuhlapuheessaan Hannu Salaman Juhannustanssit -romaanin kielenkäyttöön.
Simojoki katsoi teoksen loukkaavan huomattavan kansanosan pyhiä tunteita:
– Raamatun sanoja ja itse Jeesuksen persoonaa on käsitelty tavalla, jota suomen kielellä tuskin aikaisemmin on tehty. Tässä tapauksessa kustantajakin joutuu moraaliseen vastuuseen. Sivistys on moraalinen asia, yhteiskunta pohjautuu omaantuntoon. Julkinen mielipide saattaa kyllä olla julma tuomari, mutta julkisuudella on merkillinen voima moraalin ylläpitäjänä.
Viikko Simojoen puheen jälkeen yhdeksäntoista kokoomuslaista kansanedustajaa teki sukupuolikuria ja siveellisyyttä loukkaavaa ja jumalanpilkkaa sisältävää kirjallisuutta koskevan eduskuntakyselyn.
Oikeusministeri Söderhjelm vastasi kyselyyn tammikuun puolivälissä 1965 ja jätti oikeuden päätettäväksi onko Juhannustanssit jumalanpilkkaa. Hannu Salama totesi Helsingin raastuvanoikeudessa 20.5.1965:
– Katseltuani puolisen vuotta kristillisten tunteiden kuohumista tulin siihen tulokseen, että olen halunnut loukata tällaisia tunteita sekä pilkata sellaista Jumalaa ja Kristusta, joitten nimissä voidaan suunnata aggressioita yksilölliseen ajatteluun, usein vastustamattomasti.
Syyskuun 20. päivänä 1966 hovioikeus tuomitsi Salaman kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Juhannustansseista saatu taloudellinen hyöty määrättiin menetettäväksi valtiolle ja kirjan nidokset hävitettäväksi.
”Salamasodan” ytimessä oli kysymys: onko moraalista, että totuus saa olla millainen tahansa, kunhan siltä vain julkisuudessa ummistetetaan silmät.
Elokuun 9. päivänä 1968 presidentti Urho Kekkonen armahti Salaman ja Otavan korkeimman oikeuden 19.3.1968 langettamasta tuomiosta.
Sikamessias ja sikavaakuna
Helsinkiläinen 35-vuotias muurari ja maallikkosaarnaaja Kyösti Laari teki rikosilmoituksen Nuorten näyttely 1969 -näyttelyssä esillä olleista Harro Koskisen Sikamessias– ja Sikavaakuna -teoksista. Laari ei itse ollut käynyt Taidehallin näyttelyssä vaan kuullut teoksesta radiosta ja myöhemmin nähnyt ruokatunnilla teoksen kuvan sanomalehdessä.
Suomen Kuvalehden haastattelussa (2.10.1970) Laari kertoi, että kun Helsingin hiippakunnan piispa Aarre Lauha eikä kirkko yleensäkään ollut reagoinut millään tavalla asiaan, Laari tunsi ”ajatuksen kautta” Jumalalta saadulta käskyltä, että hänen velvollisuutensa oli toimia, kun muut eivät tehneet mitään.
Rikosilmoituksessa Laari vertasi tilannetta ristiinnaulitun sian kantamiseen osana julkista juhlakulkuetta Martiniquen saarella vuonna 1902, jota oli seurannut Saint-Pierfren kaupungin tuhoutuminen tulivuorenpurkauksessa. Laari varoitti, että Helsinki saattaisi kokea saman kohtalon.
Harro Koskista syytettiin Jumalan pilkkaamisesta sekä Suomen valtakunnan häpäisemisestä. Oikeudenkäynti alkoi raastuvanoikeudessa Pentti Saarikosken 33-vuotispäivänä 2. syyskuuta 1970. Syytettyjen avustajana toimi tuolloinen oikeustieteen ylioppilas Matti Wuori.
Hovioikeus kumosi vuonna 1973 raastuvanoikeuden päätöksen valtakunnanvaakunan häpäisemisestä koskevan syytteen ja tuomitsi Koskisen sakkorangaistuksiin. Myös näyttelyyn kuuluneille juryn jäsenille Markku Valkoselle, Kari Jylhälle, Göran Erik Augutssonnille ja Tapio Junnolle hovioikeus rapsautti sakot.
Korkein oikeus katsoi 15. maaliskuuta 1974, ettei ollut syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä. Wuori jätti vielä armonanomuksen presidentti Urho Kekkoselle, joka ei myöntänyt armahdusta. Kekkonen kommentoi päätöstään toteamalla, että ”pojat ovat huvinsa saaneet, maksakoot siitä jotakin”.
Sikamessiaan paluu
Harva olisi uskonut ”Salamasodan” kuumimmillaan räiskyessä, että Uuden Suomen jatkaja Iltalehti muuttuu kristillissiveellisen häveliäisyyden suojelijasta riisuuntumisvapauden ja seksijuorujen pää-äänenkannattajaksi. Varsinkin näin talviaikaan koiratkin on lämpimämmin puettuja kuin ”Iltalehden” kansikuvatytöt.
Syksyllä 2017 saimme kuulla vaimeita kaikuja 1960-luvun Raastupa-Finlandiasta, kun Sikamessias oli esillä Kouvolan taidemuseon järjestämässä Sirpaleita suomalaisuudesta -näyttelyssä. Se oli osa Suomi 100-juhlavuoden ohjelmaa.
Kouvolan kaupunki vastaanotti 27 asukkaan allekirjoittaman adressin, jossa vaadittiin teoksen poistamista, koska se heidän mukaansa pilkkasi Jeesusta. Asiaa käsitellyt lautakunta kuitenkin totesi, ettei valitus aiheuta toimenpiteitä, ja teos pysyi näytteillä tammikuuhun 2018 saakka. Marraskuussa 2017 yhdeksän eri puolueiden kansanedustajaa teki perussuomalaisten Mika Niikon johdolla asiasta eduskunnassa kirjallisen kyselyn. Heidän mukaansa ei ole suotavaa, että Jumalaa pilkkaavaa taideteosta ylläpidetään valtion varoista ja esitellään Suomen itsenäisyyden juhlavuoden näyttelyssä.
Allekirjoittajien joukossa olivat muun muassa Sari Essayah (kd.), Teuvo Hakkarainen (ps.), Toimi Kankaanniemi (ps,), Antero Laukkanen (kd.), Lea Mäkipää (sin.), Päivi Räsänen (kd.), Harry Wallin (sd.) ja Peter Östman (kd.).
Virkistävää kirjallisuusviikonloppua Tampere-talossa!
Kuvan lähde päivitetty 1.12.2023 klo 8.28.