Kun valtio vaikeuttaa kirjojen saatavuutta ja helpottaa aseiden hankintaa, on se yleensä paha merkki.
Sen tietää ainakin jokainen, joka on lukenut kaksi länsimaisen kirjallisuuden tunnetuinta dystopiaa – George Orwellin Vuonna 1984 ja Aldous Huxley Uljaan uuden maailman.
Näissä romaaneissa maalatut yhteiskunnat ovat monin tavoin erilaisia. Orwell kertoo maailmasta, jossa isoveli valvoo ja pienimmästäkin rikkeestä voi seurata ankara, osin mielivaltainen rangaistus. Huxleyn tulevaisuudessa taas ihmisiä aivopestään jo sikiövaiheesta palvelemaan yhteiskuntaa hyvillä mielin, ja jos kapinointia silti esiintyy, se hoidetaan jakamalla mielihyväpillereitä.
Kyse on klassisesta jaosta kuri- ja kontrolliyhteiskuntaan: ensimmäinen kieltää ja sanktioi väärää toimintaa, toinen puolihuomaamattomasti suostuttelee sinut oikealle tielle. Molempien tehtävänä on kuitenkin tuottaa järjestelmään sopeutuneita kansalaisia.
Yhteistä Orwellin ja Huxleyn dystopioille on niiden suhde kirjoihin. Kummassakin tavallisen kansan ulottuville on jätetty vain viihdekirjallisuutta ja manuaaleja. Keskeiset kirjallisuuden klassikot Raamatusta Othelloon on kielletty ja hävitetty.
Lukevaa kansaa on vaikeampi huiputtaa. Siksi ihmisten pääsyä kirjojen äärelle on eri tavoin rajoitettu läpi historian.
Nähtävästi lukeminen ei ole myöskään nykyhallituksen mieleen. Ainakin päätellen siitä, että hallitus aikoo nostaa kirjojen arvonlisäveroa, samalla kun se suunnittelee uutta verotukea yksityishenkilöiden aseostoihin.
Verotuksella julkinen valta on perinteisesti paitsi kerännyt varoja, myös ohjannut kansalaisten käyttäytymistä toivomaansa suuntaan, nyt siis ilmeisesti lukemisesta ampumiseen.
Jo syksyllä hallitus poisti kirjastoilta vähälevikkisten laatukirjojen tuen. Kyse oli valtion taloudessa pienestä, mutta kirjojen saatavuuden näkökulmasta isosta rahasta.
Esimerkiksi viime vuonna rahalla tuettiin sellaisia käännösklassikoita kuin Vitruviuksen Arkkitehtuurista, Herbert Marcusen Eros ja sivilisaatio sekä Porfyrioksen Sielullisten vahingoittamista vastaan.
Mikä ehkä vielä tärkeämpää, tuki mahdollistaa selkokirjoja, joista viime vuonna ilmestyivät muiden muassa Tarzan, Pinokkio ja Peter Pan sekä aikuisille Kafkan Muodonmuutos ja Parhaat ruokasienet.
(Selkokielijulkaisujen listalta löytyy muuten myös jo edellä mainittu 1984, joka lämpimästi suosittelen sille hallituksen ministerille, joka erehtyi tulkitsemaan alkuperäisen romaanitekstin manuaaliksi.)
Kirjojen verotuksen kiristäminen ja kirjastojen ostojen leikkaukset heikentävät kumpikin erityisesti köyhien ihmisten pääsyä kirjan ääreen. Ne määräävät myös, kuinka paljon ylipäätään voi julkaista kirjoja kotimaisilla kielillä. Siinäkin vaikutus kohdistuu vähemmän koulutettuihin, sillä koulutetun eliitin on helppo hyödyntää englanninkielisiä kirjamarkkinoita.
Onneksi mikään hallitus ei koskaan ole kyennyt oikeasti kontrolloimaan lukemista. Sensuureja on kierretty yhtä usein kuin annettukin ja kustannuksia kompensoitu jakamalla. Kirjojen voimaan uskovat ihmiset ovat olleet valmiita vaeltamaan kirjastoaasien kanssa kaukaisiin vuoristokyliin ja kirjoja kierrätettiin jopa keskitysleireillä.
Suomessa lukeminen on edelleen tavallinen, useimmille tuttu harrastus. Uutta puhtia sille antavat perinteisen paperikirjan rinnalle tulleet digitaaliset vaihtoehdot, esimerkiksi e-kirjastot ja äänikirjapalvelut.
Kirjat ovat se ohut lanka, jolla kaikki maailman toisinajattelu kietoutuu yhteen. Siksi lukeminen on edelleen vallankumouksellinen teko.
Kirjoittaja on kirjailija, vasemmistoliiton kansanedustaja Pirkanmaalta sekä valtuutettu Pirkanmaan hyvinvointialueella.
Kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä 2.4.