Meille seitsemättä kertaa peräkkäin jaettu onnellisimman kansan titteli oli jälleen kerran osoitus siitä, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Jos ei ihan jättipotti, niin ainakin kolme ja lisänumero. Hyveelliset teot tuottavat onnellisuutta ja onnellisuus mielihyvää. Olemmeko siis hyveellinen kansa? Onhan mielihyvän vastakohta vastenmielisyys.
Orpon hallituksen ministerit huolehtivat onnellisuutemme lisääntymisestä käytettyjen autojen kauppiaan vastuullisuudella. Kun katsoo heidän rennon huoletonta esiintymistä ja kuuntelee heidän antamiaan lausuntoja, ei voi kuin ihmetellä, miten he jaksavat päivästä toiseen valaa meihin synkähköihin suomalaisiin jurnakkeisiin tällaista valoisaa tulevaisuuden uskoa. Ei siis ihme, että tämä ministeriemme uhrivalmius kansansa onnellisuuden eteen palkitaan vuosittain maailman onnellisimman kansan tittelillä.
Ilo ei löydy etsimällä
Kaukana takana päin ovat ne pysähtyneen suomettumisen ajat, jolloin harmaan ilottomuuden sumussa sai etsimällä etsiä elämäniloa, tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja uskoa tulevaisuuteen kuin nuppineulaa heinäsuovasta.
Oi aikoja, oi tapoja! Vielä 35 vuotta sitten filosofi Jaana Venkula joutui kysymään, kuuluuko huumori hyveisiin? Venkulan mukaan tuolloin ilo oli erittäin harvinaista. Suomessa 1980-luvulla julkaistujen 235 000 aikakauslehtiartikkelin ja tieteellisen kirjan 25 000 asiasanan joukosta ilo ei löytynyt lainkaan. Tunteet mainittiin viisikymmentä kertaa.
Suomessa olevan ulkomaisen kirjallisuuden 282 600 nimikkeen joukossa ilo esiintyi 28 kertaa. Niistäkin vain yhden kerran oli kysymys ilon tieteellisestä pohdiskelusta.
Kasvatustieteen ja psykologian artikkelien joukossa ilo oli tuntematon käsite. Kirjastojen käyttöön koottu 10 880 sanan laajuinen yleinen asiasanasto tunsi sanan ilo ”ilotulitus” sanan yhteydessä. Surusanan kohdalta löytyi viittaus tunteisiin. Huumori löytyi kirjastojen tiedostoista parikymmentä kertaa.
Ne tekevät poliittisen satiirin itse
Huumori mielletään iloa lähellä olevaksi ilmiöksi. Kuitenkin jo vuonna 1988 kansainvälisessä huumorintutkijoiden aikakauskirjassa huomautettiin, että niin suomalaiset kuin muidenkin maiden huumorintutkijat joutuivat tekemään töitään varsin ilottomissa oloissa. Erottamisuhkaukset tutkimuslaitoksissa, porttikielto tieteellisiin julkaisuihin, kollegojen taholta koettu vaino ja monet muut vaikeudet synkistivät huumorintutkijoiden elämää. Revi siitä sitten huumoria. Venkula totesikin, että henkilö, joka ottaa tieteessä huumorin niin vakavasti, että ryhtyy sitä tutkimaan, näyttää tarvitsevan huumorintajua muita tutkijoita enemmän, jos mielii tutkijana hengissä selvitä.
Tätä samaa voisi sanoa myös tämän päivän politiikan tutkijoista. Totesihan Paavo Haavikko jo 50 vuotta sitten, että poliittinen satiiri on mahdotonta. Ne tekevät sen itse.
Mainoksia katsellessa saa helposti vaikutelman, että elämästämme on arki kadonnut kokonaan. Mainoksissa ilo on irti elämässä kaiken aikaa, elämän jatkuva sunnuntai loputon. Mutta miksi ilo on irti arkielämästä?
Mitä viihteen tarjonnan määrään tulee, länsimaiselta ihmiseltä ei iloisen elämän edellytyksiä puutu. Toisen maailmansodan jälkeen meillä on piisannut niin viihdettä, nautintoja, varallisuutta ja terveyttä enemmän kuin ihmissuvun aikana koskaan ennen.
Voiko tiedemiehen vaimo olla kaunis?
Venkula huomautti, että nykyaikaiselle tutkimukselle ilo on taloudellisen hyödyn maksimointiin verrattuna marginaalinen ilmiö. Saadaksemme jotain tietoa irti ilon olemuksesta, meidän on palattava vanhojen kirjojen ääreen. Iloa koskevan tutkimuksen vähäisyyttä ei selitä se, että tutkijat olisivat muita totisempaa väkeä. Teknisten tieteiden aikakaudella ei pidetä kovin järkevänä tutkia sellaista, mikä ei antaudu mittaukselle:
– Ilon määrää kuvaa vaikkapa ilmaus, että nauramme itsemme kuoliaaksi. Sitä ei ole kovin helppo mitata. Tiedemiesten elämäkerrat ovat usein yhtä puuduttavia kuin pyhimyslegendat. Niiden perusteella on mahdotonta kuvitella, että edes tiedemiehen vaimo voisi olla kaunis. Muutenkin alakuloinen vakavuus näyttää arkisessa tutkijayhteisössä aina paljon tieteellisemmältä kuin iloisuus ja hyväntuulisuus. Kuitenkin antiikin Kreikassa iloisella ihmettelyllä oli keskeinen rooli ajattelemisen käynnistämisessä, Venkula kirjoitti.
Askeettista vankileiri-iloa
Saksalainen filosofi Max Scheler (1874-1928) kutsui luonnontieteitä herruus- ja suoritustieteiksi. Niiden päämääränä ei ole luonnon kuvailu sellaisena kuin se on, vaan luonnon kuvailu tavalla, joka tekee siitä taloudellisesti hyödynnettävissä olevaa.
Scheler myös väitti iloisella 1920-luvulla, että porvarillisen yhteiskunnan huumori perustuu askeettiseen vankileiri-iloon. Sen lähteenä on toisen onnettomuus ja oma selviäminen. Porvarilliselle huumorille vahingonilo ja pahansuopaisuus ovat keskeisiä tekijöitä sekä niiden seuralaisena käyskentelevät kateus ja inho. Tämän todisti viihdetuotantoyhtiö Yellow Film & TV:n henkilöstösotkut, jossa toimitusjohtaja kutsui henkilöstön muutosneuvotteluja ”likaveden poistoputkeksi.” Tämä lienee hänestä hyvää huumoria, tuottaahan hänen johtamansa yhtiö muun muassa suosittuja Elämäni biisi, Syke sekä Putous -viihdeohjelmia.
Porvarilliselle yhteiskunnalle ominainen katkeruus on Schelerin mukaan seurausta yksilöiden tai ryhmien muodollisen tasa-arvoisuuden ja tosiasiallisen vaikutusvallan välillä vallitsevasta epäsuhdasta. Ihminen tai ryhmä katkeroituu, jos se kokee, että se ansaitsisi jotain muuta, kuten yhteiskunnallista arvostusta, valtaa tai rahaa, kuin mitä se konkreettisesti saa. Ratkaisevaa ei ole se, mitä ihmisellä tai ryhmällä konkreettisesti on tai mitä sillä ei ole, vaan se, mitä se olettaa ansaitsevansa.
Porvarillinen yhteiskunta antaa juhlapuheissa ymmärtää, että jokainen yhteiskunnan jäsen on samanarvoinen. Toisaalta sama yhteiskunta ei tee paljoakaan edistääkseen tällaisen tasa-arvon toteutumista käytännössä.
Historiassa on Schelerin mukaan useita esimerkkejä arvojärjestyssääntöjen vääristyneisyydestä ja sen aiheuttamista arvojärjestysvirheistä. Tällöin objektiivisesti paremmat arvostukset kumotaan heikompien arvojen voimalla. Tämä hanke näyttäisi olevan parhaillaan käynnissä laajalla rintamalla suomalaisessakin ”onnellisuuspolitiikassa.”
Iloista ihmettelyä
Esimerkkinä kehityskulusta, jossa alempi arvo syrjäyttää ylemmän, Scheler mainitsee kateuden tunteeseen perustuvan vääristymän. Kateus johtaa kadehtijan itsepetokseen, jossa hän alkaa ”halveksia” havaitsemaansa, mutta saavuttamattomissa olevaa arvoa. Joskus tällaiset arvoihin liittyvät harhakäsitykset saattavat lyödä leimansa kokonaisille aikakausille ja yhteisöjen elämäntavoille.
Scheler mainitsee esimerkkinä aristokraattiset yhteisöt, joissa vitaaliarvot toimivat valikoivana periaatteena kaikessa norminmuodostuksessa koskien niin valta-asemia, politiikkaa kuin koko kulttuuria. Näitä havaintojaan Scheler kirjasi ylös muutamia vuosia ennen Hitlerin valtaan nousua. Tällaisessa yhteiskunnassa naurunalaiseksi tekeminen on moite epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Descartes tarkoitti jotain tämän tapaista todetessan, että ilo synnyttää naurua vain silloin, kun siihen sekoittuu jonkun verran ihmettelyä tai vihaa.
Koska me suomalaiset näyttäydymme muun maailman silmissä maailman onnellisimpana kansana, on hyvä pitää mielessä, että vain hyveellinen ihminen voi olla onnellinen, ja vain onnellinen ihminen toimii hyveellisesti.
Vaikka raha ei tuo onnea, muistakaamme, että hallituksemme on paras mitä rahalla saa. Hurratkaamme siis ensi vuonnakin onnellisimpana kansana ilon tuoma onnellisuuden puna poskillamme hallituksemme tekemien hyveellisten päätösten kunniaksi.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija.
Lähteitä:
Jaana Venkula: Tiede, etiikka, viisaus – Tieteellisen toiminnan ulottuvuuksia osa II, Yliopistopaino1993.
Svante Nordin: Filosofian historia – Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin, suom. Jukka Heiskanen, Pohjoinen 1999.
Ulla Salosaari: Schelerin ajattelun taustoja, Niin & Näin -lehti 1 /2005.