Faktalaatikko:
Olosuhteet keinotteluun olivat ensimmäisen maailmansodan aikana otolliset. Rahalle löytyi pörssin vauhtiin päästyä uusi kohde. Osakekurssit nousivat nopeasti, ja huippu saavutettiin lokakuussa 1916. Sotatalouden mahdollisuudet houkuttelivat kaikkia sosiaaliryhmiä.
Pörssistä kehkeytyi suoranainen kansanhuvi. Ihmiset tulvivat Helsingin Unionkadulla olevan pörssisalin lehtereille seuraamaan pörssi-istuntoja, pörssi sai budjetoimattomia tuloja sisäänpääsymaksujen muodossa. Päivittäinen kaupankäynti saatiin harvoin päätökseen pörssisalissa, meklarit jatkoivat ’iltapörssin’ merkeissä Kämpissä.
Vuosina 1914-16 hintataso kymmenkertaistui. Yleisö halusi turvata säästöjensä reaaliarvoa, ja osakkeita pidettiin erinomaisena vaihtoehtona. Osakevaihto oli reaalisesti niin suuri vuonna 1916, että taso ylitettiin vasta 1980-luvun puolivälissä täysin erilaisessa toimintaympäristössä. Ankara tavarapula yhdistyi räjähdysmäisesti kasvaneeseen liikkeellä olevaan ruplasetelistöön. Suomalaisyhtiöt hyötyivät Venäjän armeijan loputtomista tarpeista ja hyperinflaatio paisutti yritysten markkamääräisiä voittoja.
Keskimäärin osakkeet olivat yli kolme kertaa kalliimpia kuin vuotta aiemmin. Eniten kasvoivat teollisuusosakkeiden arvot, vuodessa ne kuusinkertaistuivat. Rakentamisen ollessa lamassa kiinteistöjen hinnat nousivat. Elintarvike- ja polttoainepulat ohjasivat sijoittamaan maatiloihin ja metsiin, eikä mukava kesähuvilakaan ollut huono sijoitus. Rahat kannatti sijoittaa myös raaka-aineilla keinotteluun.
Vuosien 1912-18 aikana pörssiyhtiöiden lukumäärä kasvoi kolminkertaiseksi 92:een ja pörssijäsenten lukumäärä nelinkertaiseksi 62:een. Pörssin jäseninä oli pankkien lisäksi jopa yksityishenkilöitä.
Lähde: Kim Lindström, Sata vuotta vuoristorataa Helsingin pörssissä. Kansataloudellinen Aikakauskirja 3/2017.
Koreilu- ja rikastumishalu eivät olleet sata vuotta sitten suuren yleisön keskuudessa kovassa huudossa. Tuhlailuun oli varaa vain harvoilla. Vuonna 1918 Maria Jotuni (1880-1943) iski tähän arkaan paikkaan näytelmällään Kultainen vasikka. Hän teki pulasta ja sen paljastamasta raadollisesta kulttuurista roimaa komediaa. Oli myös ennenkuulumatonta, että vaimo lähti vieraan miehen mukaan.
Näytelmä kantaesitettiin kaksi viikkoa maailmansodan päättymisen jälkeen Suomen Kansallisteatterissa 26. marraskuuta 1918. Kultainen vasikka nähtiin myös Tampereella ja Turussa, mutta se oli liian rankkaa koettavaa aikalaisille. Paluu koitti vasta toisen maailmansodan niukkuudessa 1940.
Nyt tämä näytelmäkirjallisuutemme yhteiskuntakriittinen helmi on nähtävissä Oriveden Rönnin kesäteatterissa Virva Itärannan ohjaamana. Esityksiä on elokuun 9. päivään saakka, ensi-ilta oli 29. kesäkuuta. Eikä tämä näytelmä ole menettänyt sadassa vuodessa ajankohtaisuudestaan piiruakaan. Varsinkin sotauutiset Euroopasta näyttävät palauttavan sen näyttämöille. Voi todeta Georg Otsin laulun sanoin: muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan voi käydä huomispäivän tie.
Tietenkin ihminen on sadassa vuodessa muuttunut jos johonkin suuntaan, mutta tämä kapitalistinen talousjärjestelmä ei. Se painaa näyttävillä kuvilla koristeltuna seurauksista piittaamatta aina samoilla yliahneuden raiteilla.
Jotunin tuotannon keskikauteen lukeutuva Kultainen vasikka kasvaa aikansa keinottelutalouden kuvauksesta omaisuuden ja omistamisen erittelyksi. Ensimmäisen maailmansodan pula ja puute rapauttivat porvariston omavoimaista charmia. Se pakotti niin sukupuolten ja -polvien kuin luokkienkin kesken entistä avoimempiin välienselvittelyihin tyyliin: kannattaako moraalista pitää kiinni kalliina aikana, kun vanha moraali on kaatunut eikä uutta mielihalujarrua ole ilmaantunut tilalle.
Pörssipeliä
Helsingin pörssi perustettiin syksyllä 1912. Se suljettiin maailmansodan syttymisen aikaan syksyllä 1914 ja avattiin väliaikaisesti keväällä 1915. Pysyvästi pörssi avattiin vuoden 1915 syksyllä. Nuori pörssi sai heti kokea osakemarkkinoidemme kaikkien aikojen hurjimman keinottelukuplan jo 1916.
Tämä aikakausi muistutti huikeasti 1980-luvun lopun suomalaista kulutuskuplaa, kun pankit lainasivat ulkomailta yli sata miljardia markkaa rahaa neljän prosentin korolla ja lainasivat sitä kansalaisille eteenpäin 8-12 prosentin korolla, useimmiten ilman takuita. Ja 1990-luvulla koitti maksun aika.
Joutuni totesi näytelmästään:
– Olen ajatellut sen kautta omaa tilaani ja kaikkien naisten tilaa ja koko ihmiskunnan tilaa samalla. Sillä toisekseen; tyydyttääkö tämä myydynkään naisen asema ihmistä? Mikä on rahapalkkani?
Äkillisen rikastumisen ja yhtä äkkinäisen köyhtymisen mahdollisuus liikauttaa näytelmän henkilöt pohtimaan rikkauden ja köyhyyden syitä ja luonnetta. Naurun avulla kävi sata vuotta sitten päinsä edes jollakin tavoin kestää ja käsitellä lähihistorian tapahtumaketjuja käänteineen.
Näytelmä on siis psykologialtaan erittäin monimutkainen. Rönnin kesäteatterissa näyttelevät sekä teatterin omat konkarit että Komediateatterin nuoret toivot. He eivät voi turvautua ääni-, valo- ja kuvatehosteisiin. Heidän on tultava toimeen keskenään samoin kuin heidän sodan keskellä elävät roolihenkilönsäkin miten parhaakseen näkevät.
Ahneuden ja rakkauden esittäminen kepeästi ilman kliseitä ei ole helpompia temppuja reaalielämässä saati sitten näyttämöllä. Rönnin kesäteatterin näyttämöllä järven rannalla, lokkien kirkunan sekä veneiden ja autojen moottorien pörinän keskellä tämä ahneuden ja rakkauden kudelma muotoutuu hetki hetkeltä niin, että katsoja ryhtyy vakavissaan erittelemään näytelmän henkilöpsykologiaa, vaikuttimia, miten raha ja äkkirikastumisvimma vie ihmisten sosiaaliset suhteet sivuraiteille. Miksi tämä kuulostaa niin tutulta, mistä näyttämöllä puhutaan?
Naimakaupoissa ihminen ostetaan tai myydään eniten tarjoavalle
Alussa liikemies Jaakko Hongan (Arttu Lehtonen) nuori kotivaimo Eedit (Riina Piironen) puuhailee keskiluokkaisen sievässä kodissaan. Hänen luokseen tulee kaupungissa vierailevan helsinkiläisen teatteriseurueen naimaton näyttelijätär Liina Suvanto (Minya Lahti). Naiset ovat nuoruuden ystäviä. Pinnallisten halausten jälkeen siirrytään itse asiaan, eli Eeditin tuleviin syntymäpäiviin ja hänen avioliittonsa rakkauskuvioihin. Ilmenee, että Liinalla ja Jaakolla on ollut aikoinaan keskinäisiä sutinoita, sekin seikka analysoidaan, josta päästäänkin notkeasti perheen varallisuusnäkymiin. Työkiireinen Jaakko keskeyttää lounastunnillaan naisten hyvin alkuun päässeen filosofoinnin, yllättyy hieman Liinan nähdessään, vaatii vaimoltaan suukkoa ja rakkauden tunnustusta:
”Rakastan, rakastan, rakastan sinua, Eedit sanoo lopulta leikitellen.
Jaakon lähdettyä siirrytään kysymykseen, mitä rakkauteen kuuluu? Onko se vain kauppaa, jolla ihminen ostetaan tai myydään eniten tarjoavalle? Elääkö rakkaus puutteessa ja kurjuudessa? Vai tarvitaanko paljon rahaa, jotta onni kukkisi? Kumpaakin halutaan, mutta voiko molempia saada yhtä aikaa? Liina päätyy rakkauden ensisijaisuuteen. Eedit esittää näkemyksenään, että ihminen ilman raha ei ole edes ihminen. Hänelle riittää, jos Jaakko tienaa paljon rahaa, rakkaus kyllä seuraa rikastumisen perässä:
– Moraalin ja kukkaron asiat odottavat vallankumousta.
”Rouvan välinpitämätön ylenkatse on sitä oikeaa valmista sivistystä”
Näytelmän ensimmäisen puoliajan edetessä selviää, että kaikki ovat mukana tässä hurjassa rikastumiskuplassa. Hongan palvelijatar Aliina (Irma Koskela) vikittelee varakasta vanhapoikakauppiasta periaatteella: en mene hirsipuuhun, en mene köyhiin naimisiin. Eeditiä Aliina kehuu:
– Rouvan välinpitämätön ylenkatse on sitä oikeaa valmista sivistystä, korkeampaa ihan.
Kauppaneuvos Aksel Someron (Eelis Tenhola) kynnet syyhyävät Eeditin kimppuun, josta myöhemmin seuraa näytelmän huipennus. Eeditin äiti Katariina Ahlroos (Anne Kahelin) innostuu mustan pörssin keinottelusta niin, että ajaa valokuvaajamiehensä Hermanin (Reijo Kahelin) pois kotoa köyhäilemästä. Herman-raukka yrittää vielä pitää yllä jonkinlaista humanismin kytevää liekkiä, samoin kuin vävynsä Jaakko. Tulokset eivät ole kehuttavia enempää kuin Hermanin maailmanpoliittiset näkemyksetkään.
Eeditin pikkusisar (Iiris Valkeajoki) puolestaan vikittele keinottelevan kauppaneuvos Someron nöyrää sijoitusvinkkien antajaa ja bulvaania konttoristi Pekka Karhua (Eelis Tenhola).
Tämän ihmisuhdevyyhdin ja äkkirikastumisketjun selvittäminen etenee toisessa näytöksessä sujuvasti kunnon tragikomedian tavoin. Vuonna 2012 Helsingin pörssin satavuotishistoriasta esitelmöinyt Kim Lindström tiivisti ytimmekkäästi myös Jotunin aihepiirin yleisen merkityksen:
– Pörssi toimii myös ympäristön peilinä, sillä minkä tahansa kotimaisen tai ulkomaisen uutisen vaikutus talouteen tai yritysmaailmaan punnitaan pörssissä osakekurssien välityksellä.
Jos pörssiuutiset olivat Hongan ja Ahlroosien perheissä vuonna 1916-18 keskipisteessä, nykyään ne ovat lähes jokaisessa radio- ja tv-uutisessa päällimmäisenä. Jatkuvista uutuuksista toitottava markkinakapitalismi myy aina samaa aina uutena. Tässä piilee myös Jotunin näytelmän kestosuosion salaisuus. Se on ollut sodan jälkeen niin ammatti- kuin kesäteatterien kestosuosikki.
Kultainen vasikka Rönnin kesäteatterin ohjelmiston valintana on mielestäni rohkea veto. Se osoittaa, ettei komedian tarvitse olla hauskuudestaan huolimatta sisällöltään kevyttä kesähumppaa. Täydet pisteet niin ohjaajalle kuin mainioille näyttelijäsuorituksillekin. Rönnin kesäteatteri toimii osan harjoituskaudestaan Oriveden seudun kansalaisopiston opintopiirinä.
Kerrottakoon myös, että näyttelijänä kannuksensa hankkinut Ritva Arvelo (1921 – 2013) toteutti Kultaisen vasikan vuonna 1959 Intiimiteatterille ja teki siitä ainoaksi jääneen elokuvaohjauksensa. Yle areenassa katsottavissa oleva Kultainen vasikka vuodelta 1961 on film noir -mausteineen päivineen harvinaisen kepeästi rullaava moraliteetti, Osmo Lindemanin svengaavalla musiikilla rytmitetty tragifarssi.
Novellistina aloittanut Joutuni tunnetaan parhaimmin postuumisti julkaistusta romaanista Huojuva talo.
|||
Rönnin kesäteatteri 2024: Maria Jotuni: Kultainen vasikka
Sovitus ja ohjaus: Virva Itäranta
Rooleissa: Arttu Lehtonen, Riina Piironen, Reijo ja Anna Kahelin, Iiris Valkeajoki, Minya Lahti, Eelis Tenhola, Irma Koskela, Irma Koskela
Lavastus: Virva Itäranta
Puvustus: Virva Itäranta ja Outi Kanerva
Lavastuksen toteutus: Reijo ja Anna Kahelin ja Taavi Simonen
Puvut: työryhmä
Äänisuunnittelu: Virva Itäranta ja Risto Mustalammi
Tehosteet: Risto Mustalammi
Valokuvat, käsiohjelma, juliste: Juuso Puustinen ja Risto Mustalammi.
Esitykset 9. elokuuta saakka.
Faktalaatikko:
Olosuhteet keinotteluun olivat ensimmäisen maailmansodan aikana otolliset. Rahalle löytyi pörssin vauhtiin päästyä uusi kohde. Osakekurssit nousivat nopeasti, ja huippu saavutettiin lokakuussa 1916. Sotatalouden mahdollisuudet houkuttelivat kaikkia sosiaaliryhmiä.
Pörssistä kehkeytyi suoranainen kansanhuvi. Ihmiset tulvivat Helsingin Unionkadulla olevan pörssisalin lehtereille seuraamaan pörssi-istuntoja, pörssi sai budjetoimattomia tuloja sisäänpääsymaksujen muodossa. Päivittäinen kaupankäynti saatiin harvoin päätökseen pörssisalissa, meklarit jatkoivat ’iltapörssin’ merkeissä Kämpissä.
Vuosina 1914-16 hintataso kymmenkertaistui. Yleisö halusi turvata säästöjensä reaaliarvoa, ja osakkeita pidettiin erinomaisena vaihtoehtona. Osakevaihto oli reaalisesti niin suuri vuonna 1916, että taso ylitettiin vasta 1980-luvun puolivälissä täysin erilaisessa toimintaympäristössä. Ankara tavarapula yhdistyi räjähdysmäisesti kasvaneeseen liikkeellä olevaan ruplasetelistöön. Suomalaisyhtiöt hyötyivät Venäjän armeijan loputtomista tarpeista ja hyperinflaatio paisutti yritysten markkamääräisiä voittoja.
Keskimäärin osakkeet olivat yli kolme kertaa kalliimpia kuin vuotta aiemmin. Eniten kasvoivat teollisuusosakkeiden arvot, vuodessa ne kuusinkertaistuivat. Rakentamisen ollessa lamassa kiinteistöjen hinnat nousivat. Elintarvike- ja polttoainepulat ohjasivat sijoittamaan maatiloihin ja metsiin, eikä mukava kesähuvilakaan ollut huono sijoitus. Rahat kannatti sijoittaa myös raaka-aineilla keinotteluun.
Vuosien 1912-18 aikana pörssiyhtiöiden lukumäärä kasvoi kolminkertaiseksi 92:een ja pörssijäsenten lukumäärä nelinkertaiseksi 62:een. Pörssin jäseninä oli pankkien lisäksi jopa yksityishenkilöitä.
Lähde: Kim Lindström, Sata vuotta vuoristorataa Helsingin pörssissä. Kansataloudellinen Aikakauskirja 3/2017.