Tampereen kasvatus- ja opetuslautakunnan marraskuun kokouksessa käsiteltiin erästä kuntalaisaloitetta, joka oli teemaltaan näin joulun alla ajankohtainen. Aloitteessa vaadittiin, että uskonnolliset tilaisuudet lopetettaisiin kouluista ja päiväkodeista.
Aloite oli mielestäni oikealla asialla, koska laeista, säädöksistä ja ohjeistuksista huolimatta on aina jossain määrin veteen piirretty viiva, mikä on opetussuunnitelman mukaista uskontoon tai kulttuuriin tutustumista ja mikä puolestaan tunnustuksellista sisältöä, jonka pitäisi olla vapaaehtoista. Siksi on tärkeää, että kaupungilla on yksiselitteisen selkeät linjaukset asiasta. Kulttuuri ja uskonto voivat olla yhteenkietoutuneet, mutta ne eivät ole koskaan täysin sama asia.
Tampereella ohjeistukset ovat mielestäni jokseenkin selkeät, ja kuntalaisaloite ei tällä kertaa johtanut niiden muuttamiseen. Tunnustuksellista sisältöä saa jatkossakin järjestää, mutta sille on aina myös järjestettävä vaihtoehtoja, eikä siihen osallistuminen saa koskaan olla pakollista.
Kuten saimme kokouksessa kuulla, kaupunki ei suosittele koulujen yhteisten juhlien järjestämistä seurakuntien tiloissa, koska ne eivät ole neutraaleja tiloja muille kuin kyseiseen uskontokuntaan kuuluville ihmisille. Monille Suomen valtauskontoon kuuluville tämä linjaus voi vaikuttaa jyrkältä, mutta en usko, että heistä tuntuisi kovin mukavalta osallistua näennäisesti tunnustuksettomana markkinoituun joulujuhlaan, joka järjestettäisiin vaikkapa ortodoksikirkossa, ja jossa kenties laulettaisiin ortodoksiperinteen mukaisia lauluja.
Ajattelen, että tällä hetkellä ongelma ei ole niinkään linjauksissa kuin siinä, miten niitä sovelletaan. Isoin vastuu on tietysti rehtoreilla, joilta vaaditaan viisautta ymmärtää, ettei uskonnonvapaus toteudu, mikäli se tapahtuu aina vain valtakulttuurin tai -uskonnon ehdoilla. Mitä syvemmällä valtauskonnossa ihminen elää, sen helpompi hänen on nähdä uskonnon harjoittaminen neutraalina, tunnustuksettomana asiana, joka vain “kuuluu tapoihin”.
Vastaani on tullut esimerkiksi ihmisiä, jotka ajattelevat, että on ihan ok järjestää virsien yhteislaulantaa tunnustuksettomassa joulujuhlassa, tai ohjeistaa uskonnottomia lapsia osoittamaan kunnioitusta muille nousemalla seisomaan, kun toiset tekevät niin rukouksen aikana – ikään kuin kyseessä olisi vain tapakasvatus eikä uskonnollinen kasvatus. Jos ja kun minkään muun uskonnon kuin evankelis-luterilaisen kirkon rituaaleihin ei kuitenkaan “osallisteta” lapsia tällä tavalla, niin kyse on selvästi paitsi uskonnon tunnustamisesta, myös valtauskonnon normalisoimisesta ja vähemmistöjen lakaisemisesta maton alle.
En tällä kertaa tehnyt lautakunnan kokouksessa vastaesitystä viranhaltijoiden valmistelemaan vastaukseen, vaikka koen sen osin ristiriitaisena. Tosiasia on, että niin kauan kun koulut järjestävät tunnustuksellisia tai ylipäätään kirkollisiin perinteisiin nojaavia tilaisuuksia, niin niiden tilaisuuksien aikana osa lapsista – ja aikuisista – tulee aina kokemaan ulkopuolisuuden tunnetta.
Tästä syystä “vaihtoehtoinen ohjelma” ei ole myöskään aukoton ratkaisu. On aivan eri asia lähteä luokan enemmistön mukana kirkkoon kuin jäädä parin, kolmen elämänkatsomustiedon tunneilta tutun oppilaan kanssa kouluun juomaan glögiä ja katsomaan piirrettyjä. Vaikka itselleni nämä jälkimmäiset kokemukset kouluajoilta olivat tavallaan mukavia, ja joskus kirkossa käyneet oppilaat jopa kadehtivat niitä, niin niistä jäi myös aina suuhun pieni sivullisuuden jälkimaku. Vaihtoehtoinen ohjelma oli harvoin loppuun asti mietittyä, vaan istuimme luokassa sen pari tuntia ilman mitään opetussuunnitelmaan pohjautuvaa tekemistä valtauskontoon kuuluvien harjoittaessa uskontoaan yhteisellä ajalla.
Ja edelleen kuten omina kouluvuosinani on myös paljon uskonnottomia lapsia, jotka valitsevat osallistua tunnustuksellisiin tilaisuuksiin puhtaasti vertaispaineen vuoksi. Uskonnonvapauden sijaan valitaan yhteisön hyväksyntä, vaikka molempiin pitäisi lapsella olla oikeus.
Toisaalta uskonnollisten ja katsomuksellisten vähemmistöjen ulkopuolisuuden ongelma on näitä pari kertaa vuodessa tapahtuvia tilaisuuksia paljon laajempi. Siksi kannatan yhteiseen katsomusaineeseen siirtymistä eriytetyn uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetuksen sijaan. Onneksi 90-luvulta on tultu eteenpäin, ja ymmärrys katsomuksellisesta yhdenvertaisuudesta on yhteiskunnassa jo aivan eri tasolla kuin silloin. Ehkä muutaman vuoden sisällä aika on kypsä tällekin uudistukselle.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton valtuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa ja Pirkanmaan hyvinvointialueen aluevaltuustossa.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.