Kirjoitin viimeisen valtuustokolumnini. Pitkä tieni vaaleilla valituissa luottamustehtävissä on päättymässä kaupunginvaltuuston vaihtuessa uuteen kesäkuussa. Jätän valtuuston hyvillä mielin ja siihen on kaksi syytä.
Palattuani Tampereelle vuonna 2009 kahdenkymmenenkahden vuoden jälkeen olen näillä viimeisilläkin valtuustokausilla saanut kokemuksen siitä, että valtuutettuna voi vaikuttaa kun jaksaa olla pitkäjännitteinen. Ei tarvitse edes ottaa tavoitteeksi jäsenyyttä kaupunginhallituksessa tai muissakaan johtotehtävissä, jos ei halua. Minä en ole halunnut.
Lautakuntatyö, jossa voi keskittyä rajatummin ja samalla syvemmin sisältöihin on tuntunut itselleni sopivalta. Olen ollut jäsenenä ja varapuheenjohtajana lasten ja nuorten palveluiden lautakunnassa, varalla ikäihmisten palveluiden lautakunnassa, jäsenenä sosiaali- ja terveyslautakunnassa, sivistys- ja kulttuurilautakunnassa ja parhaillaan kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa.
Koen vaikuttaneeni, vaikka Tampereen valtuuston valtakoalition ulkopuolella olevan valtuustoryhmän jäsenenä omat esitykset useimmiten jäävät vaille kannatusta. Politiikka ei ole pikajuoksu, jossa noin vain saisi nopeita tuloksia. Se on pikemminkin maraton, jossa joutuu sinnikkäästi tuomaan esiin tavoitteitaan, palaamaan niihin kerta toisensa jälkeen.
Vaikuttaa voi myös valtuustoaloitteiden kautta. Olen tyytyväinen saldoon paitsi vasemmistoliiton valtuustoryhmän, myös omien aloitteiden toteutumisen kannalta. On päivänselvää, ettei kukaan saa politiikassa mitään aikaiseksi yksin. Esimerkiksi aloitteiden kohdalla tarvitaan tuki niin omasta kuin useasta muusta ryhmästä, jotta ne etenevät. Yhtä totta on se, että monesti tarvitaan moottoriksi se yksi valtuutettu, jolla on riittävästi innostusta ja sitkeyttä viedä jotakin asiaa eteenpäin.
Olen tyytyväinen omasta panoksestani esimerkiksi lastensuojelun resurssien parantamiseksi, Eteläpuiston säilyttämiseksi ja kehittämiseksi puistona, Eeva-Liisa Mannerin aukion saamisessa hänen kotikatunsa päätyyn, lapsivaikutusten arvioinnin hyväksymisestä kaikkiin lapsia koskeviin päätöksiin (käytännön toteutuksessa on tässä vielä paljon kehitettävää), palstaviljelyn vesipisteiden lisäämisestä, kaatuneiden punaisten nimien saamisesta Kalevankankaan muistomerkin yhteyteen. Sinikka Torkkola teki asiasta kahdestikin valtuustoaloitteen, jota käsiteltiin omissa lautakunnissani, ja pidin huolen, ettei asia hautaudu, kuten aloitteille monesti käy.
Tässä onkin esimerkki siitä miten vitkasta asioiden eteneminen voi vaikeimmillaan olla. Esitin nimittäin jo 1970-luvun alkupuolella kaupunginvaltuustossa punaisten kaatuneiden kunnianpalautusta muun muassa nimien näkyviin saamisella, ja vasta nyt asia on toteutumassa Sinikka Torkkolan aloitteen pohjalta. Näin pitkiä eivät kehityskulut sentään ole, jos asiaa on yritetty edistää ilman vuosikymmenten taukoa.
Iloinen olen myös lapsiperheiden puistoruokailun toteutumisesta, rakenteellisen sosiaalityön vahvistamisesta, NEPSY-lasten tuen vahvistamisesta muun muassa kouluttamalla lisää NEPSY-ohjaajia.
Viimeisimmät valtuustoaloitteeni koskivat järjestöjen toimintaedellytysten arvioimista ja turvaamista maan hallituksen julmien leikkausten jälkeen, sekä iäkkäiden kädentaitopajojen säilyttämistä. Järjestöjen tilanne on luvattu seuraavaan valtuuston iltakouluun, ja toivon sen johtavan tuen lisäämiseen niin kutsutuille kolmannen sektorin toimijoille heidän tärkeässä työssään.
Kädentaitopajojen jatkon turvaamisesta näyttää tulleen myös yksi vaaliteema, joten olen toiveikas senkin suhteen.
Tulevien uusien valtuutettujen kannattaa siis tietää tämä; aloitteellisuus kannattaa, vaikka tuloksia ei aina tule heti eikä täysimääräisinä.
Itselleni oli aikanaan eduskuntatyössä ja on ollut myös valtuustotyössä antoisinta ihmisten tapaaminen. Ihmiset, heidän arjessa selviytymisensä ja näkemyksensä asioiden tilasta kiinnostaa. Nuo näkemykset ovat useinkin varsin erilaisia kuin johtavissa asemissa olevilta kuulemme. On ollut tärkeää tutustua konkreettisesti palveluihin ja kuulla myös niissä työskenteleviä.
Onnellista on ollut saada kaikissa vaaleissani niin laaja luottamus. Se on koskettanut ja velvoittanut. Nyt on aika esittää tukijoilleni ja valitsijoilleni lämpimät kiitokset luottamuksesta!
Näiden kunta- ja aluevaalien aikana iloitsen monipuolisesta ja innostuneesta ehdokasjoukostamme, joka on toinen syy tyytyväisyyteeni oman valtuustotyön päättyessä. Valtuustoissa tarvitaan eri ikäisiä, erilaisen elämänkokemuksen omaavia ja erilaisiin asioihin intohimonsa suuntaavia ihmisiä. Keskustorin vaalikopilla minua on liikuttanut erityisesti se, miten paljon nuoria ihmisiä tulee keskustelemaan ehdokkaidemme kanssa ja miten niin moni nostaa esiin ihmisoikeudet ja ympäristömme tarpeet.
Maailma tässä ympärillä näyttää monin tavoin lohduttomalta. Maan hallitus tekee historiamme kylmäävintä politiikkaa. Perustellessaan sitä velkaantumisen vähentämisellä se ajaa ihmisiä velkakierteisiin ja syrjäytymisen poluille. Myös valtionvelka kasvaa.
Valon pilkahduksen tähän kaikkeen tuo odotettavissa oleva hyvä vaalitulos vasemmistolle. Toivotan onnea jokaiselle ehdokkaallemme! Piakkoin lopettavalle valtuustoryhmälleni kiitos yhteisistä vaikuttajavuosista. Sain olla osa hyvähenkistä, ahkeraa ryhmää, jonka asiakeskeisyyttä arvostetaan myös ryhmämme ulkopuolella. Kiitos!
Ja lopuksi. Vaikka valtuustotyö omalta kohdaltani päättyy, se ei tarkoita maailmanparannustyöni päättymistä. Kun virtaa riittää vaikuttaa voi monella tavalla. Pidän Herman Hessen ajatuksesta, jonka mukaan ”elämän kutsut eivät koskaan lakkaa”. Eivät, kun sydän on vasemmalla.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Tampereelta.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.