ULLA-LEENA ALPPI
– Tänä kesänä olen taas tuhlannut aikaani. Olin ajatellut lukevani ammattikirjallisuutta kun kerrankin on aikaa. No, niitä kirjoja olen tuskin avannut. Näin aloittaa kolumninsa Helsingin Sanomissa Ville Seuri ja jatkaa uppoutuneensa ammattikirjallisuuden sijaan kaunokirjallisuuteen. Kolumninsa päätteeksi hän on valinnastaan varsin tyytyväinen.
Haa, miten kävikään itselleni. Ajattelin lukea kaunoa ja erityisesti klassikoita. Ennen lukemattomia, mutta myös jo lukemiani, joiden sisältö on vuosikymmenten aikana hämärtynyt tai peräti unohtunut. Aikanaan nimittäin luin kirjoja niin, että kun sain yhden kirjan luettua, join ehkä kupposen kahvia ja aloitin seuraavan. Hirveää tuhlausta ja väärin. Eikä siis ihme jos en muista kaikkien tärkeidenkään kirjojen sisällöstä paljonkaan.
Heinäkuun helteiden (toivottavasti) lähestyessä loppuaan on minulle käynyt päinvastoin kuin Hesarin kolumnistille. Kaunokirjallisuuden sijaan olen lukenut vain ns. ammattikirjallisuutta. Lapsiasiavaltuutetun vuosiraportti, Leena Valkosen Sijaisvanhemmuustutkimus, erityisopettaja Torey Haydenin Hiljaisuuden lapset; muun muassa näiden teosten sivuilta on kulmia kääntynyt ja alleviivauksia kertynyt. Mitä enemmän lastensuojelusta tiedän, sitä enemmän näköjään on myös tiedettävää.
Uutena Tampereen Työväen Teatterin hallituksen jäsenenä paahdan viimeisiä sivuja Panu Rajalan tiiliskivestä, TTT:n historian kolmannesta osasta, joka alkaa vuodesta 1964 ja päättyy vuoteen 2001. Ajattelin ensin pärjääväni sillä, mutta nyt huomaan haluavani tutustua myös talon aikaisempiin vaiheisiin. Sanomattakin lienee selvää miten kiinnostava ja kiehtova teatterin ja sen tekemisen maailma on. En lainkaan harmittele sitä, että klassikot taitavat tältä kesältä jäädä.
Minna Maijalan kirjoittaman Minna Canthin hienon elämäkerran sentään olen kahlannut läpi, niin myös Aila Meriluodon päiväkirjojen viimeisimmän osan. Kirjoittajana ja monivuotisena Porvoon Kansalaisopiston kirjallisuuspiirin ohjaajana liittyvät nuokin teokset mielessäni ammattikirjallisuudeksi. Kirjoittavilta naisilta oppii aina! Ja ehkä liitän väljästi samaan sarjaan vielä amerikkalaisen psykoanalyytikon Clarissa Pinkola Estesin teoksen Naiset jotka kulkevat susien kanssa – Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa. Aivan huippumielenkiintoiset yli viisisataa sivua. Tosiasiassa ehkä tuhat sivua; tekstikoko on minimaalinen. Kuvittelin lukeneeni jo 1980- ja 90-luvuilla tasa-arvotyöni ohessa kaiken naisliikkeistä ja naistutkimuksesta, mutta ikivanhojen satujen ja tarinoiden kautta Pinkola Estes avaakin myös uusia näkökulmia naiseuteen, sen ansoihin ja ulottuvuuksiin. Suden silmäripsen alta näkyy paljon. ( Miehestä on muuten Robert Bly kirjoittanut samantyyppisen ”raamatun”, suomalaiselta nimeltään Rauta-Hannu).
Vielä on jäljellä kesää, mutta luulenpa että ennen luottamus- ja muiden tehtävien alkamista niihin liittyvä lukeminen vetää edelleen pitemmän korren. Mitä tästä voisin päätellä. Ehkä ainakin sen, että oppiminen on alati kiehtovaa. Myös kaunokirjallisuus opettaa, mutta tämä kesäni on tietokirjallisuuden.
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu.