Teksti: PIRKKO SEPPI
Lainasin äskettäin kirjastosta Tuomas Hopun 2008 ilmestyneen kirjan ”Tampereen naiskaarti – Myytit ja todellisuus”. Kirjan valokuvasivuilta hyppäsi silmille tutun oloinen henkilö. Siinä seisoi 18-vuotias punakaartilainen vakavana tiukassa asennossa, kädet suorana sivulla, kivääri jalalla, pistin sojossa.
Nuorukaisella oli hyvä vaatetus: komea pomppa, pussihousut, pitkät kiiltävät saappaat ja musta lierihattu kallellaan. Katse kameraan oli suora ja rävähtämätön. Ilmeisesti kuva oli otettu kapinan alkutaipaleella. Nimittäin Flinckin Kallehan siinä seisoo – on ilmeisesti suoraan kotoa piipahtanut kuvaajan studioon. Kuvan perusteella näytti siltä, että topakka äiti oli pystynyt ruokkimaan 11-lapsisen pesueensa Armonkallion yhteiskeittiöasunnossa klimppisopalla ja läskisoosilla siihen kuntoon, että näistä oli pitämään puolensa.
Yhtä freesiltä ei Kalle varmasti enää näyttänyt taistellessaan viimeisten joukossa Tampereen keskustan verisessä kamppailussa. Karvas tappio koitti, ja Kallekin joutui jalkaan haavoittuneena vankileirille teloitettavien joukkoon. Sattuman oikusta häntä ei kuitenkaan ammuttu. Muuten henki oli melkein katkolla: leirillä 180-senttinen nuorukainen kuihtui 47-kiloiseksi.
Vaikka Flinckin Kalle oli riuska työmies, niin kapinan jälkeen ei niin vain töitä löytynytkään. Tunnettua punikkia ei huolittu entisiin töihin Särkän sahalle – eikä mihinkään muuallekaan. Rivakka nuorukainen ei tästä masentunut, vaan totesi että oli ruvettava yrittäjäksi. Hän ryhtyi pelaamaan herrojen kanssa klubilla biljardia ja kehittyi niin taitavaksi, että pikkuisen tulojakin karttui rahapelissä.
Onneksi oli säädetty kieltolaki, joten pienenkin pääoman saattoi sijoittaa tuottavasti. Tosin pirtun trokaaminen Tammelantorilla oli myöhempien aikojen ansioluettelossa arveltava pahojen kielien vihapuheeksi. Pääoma karttui, ja etevä kauppamies osti mitä sekavissa oloissa halvalla sai. Varsinkin tekstiilitavaralle oli kysyntää niin, että nuori mies saattoi kohtapuoliin perustaa ensimmäisen kauppansa.
Kauppaneuvos Kalle Kaihari
Myöhemmin Flinckin Kalle tunnettiin varakkaana, useita kauppoja omistavana kauppaneuvos Kalle Kaiharina. Kaiharin nähtiin usein saapuvan urheilutapahtumiin, Pyynikin ajoihin ja Sorsapuiston ajoihin Tampereen kalleimmalla mersulla tai istuvan usein jopa presidentti Urho Kekkosen suomenlippulimusiinin takapenkillä. Urheilutapahtumissa oli tutustuttu, ja samaa ikää olevilla miehillä oli molemmilla taustallaan myös syvälle tuntoihin käyviä verisiä muistoja punakapinasta/vapaussodasta. Toisella tapettavien rivistä pelastuneena ja toisella tappajan roolissa.
Itse tutustuin kauppaneuvokseen, kun nuorena tytönhuitukkana etsin väliaikaista hommaa. Tuolloin hän oli jo arvokas herrasmies, joka kuitenkin vielä ketterästi hyppäsi tuliterään viininpunaiseen Barrakudaansa ja meni ostamaan Pyynikin lihasta läskiä, koska aikoi laittaa klimppisoppaa ja läskisoosia, joita äidiltään oli oppinut tekemään niin, ettei parempaa tehnyt kukaan. Oli nimittäin Päämies tulossa Lavajärvelle saunomaan ja parasta piti tarjottaman.
Ja me tytöthän tykkäsimme Neuvoksesta niin. Huonoa palkkaa hän tosin maksoi, alle työehtosopimuksen. Jotkut vanhemmat myyjät olivatkin kutsuneet Liiketyöntekijäin liiton toimitsijat tarkastamaan Neuvoksen asioita. Mutta heille ei Neuvos ollut tavattavissa. Murahteli vain konttorissaan, että niitä nulkkeja et sitten päästä sisälle. Kai minä sentään itte osaan parhaiten hoitaa asiani omien työntekijöitteni kanssa.
Ja niin hän osasikin. Jos konttorin yhteydessä olevan kemikalikaupan myyjä oli allapäin, niin Neuvos hoiti masennuksen: lykkäsi pari seteliä murjottajan kaula-aukosta ja tiedusteli, onko sun hermanni jättäny, vai mikä on? Tossa on, menet illalla Seurahuoneelle ja haet uuden, ettes ole täällä kun myrskyn merkki.
Uudet tuulet
Puhalsi aikanaan sitten uudet tuulet, tuli vesimiehen aika ja Tampereen Teatterissa esitettiin musikaali Hair, jossa hipit jossakin kohtauksessa riehaantuivat esiintymään vain pitkiin hiuksiinsa verhoutuneina. Yleisöäkin vikiteltiin lavalle vaatteitaan vähentämään. Neuvos oli kulttuurin ystävä ja kävi usein teatterissa. Kaupungilla kulki huhu, että Neuvoskin oli ollut illan näytöksessä Päämiehen kanssa ja jo vauhdissa repimässä liivipukua päältään – eikä raukalla edes pitkää tukkaa mihin kääriytyä -, mutta Päämiehen adjutantti loikkasi katsomosta ja sai Neuvoksen taltutettua niin, että ei sentään skandaalia syntynyt.
Mitä olisivat herrat Suomalaisella klubillakin sanoneet sellaisesta käytöksestä. Sosiaalipsykologi Antti Eskola, noihin aikoihin Tampereen vittumaisin mies vasemmalta, ihmetteli, miten eksentrinen Neuvos pärjää ja kaveeraa sellaisten miesten kanssa kuin Urho Kekkonen, Poika Tuominen, Väinö Linna, ja Erkki Napoleon Lindfors.
Vuodet ne vierivät
Tapasin Neuvoksen vuosien jälkeen hänen 85-vuotis merkkipäivänsä tienoilla vuonna -84. Hän oli kirjoittanut muistelmansa, ja haastattelin häntä Tamperelaiseen. Neuvos oli varsin hyvässä kunnossa ja muisti tarkasti kaikki kapinan ajat ja Armonkallion yhteiskeittiöt. Mitenkä niin köyhän lapsuuden ja kurjan nuoruuden ajat voivat herättää niin kaihoisia ja valoisia muistoja – siitä erinomaisen maukkaasta klimppisopasta ja Amurin aurinkoisista pihoista. Paras kaveri Kekkonen oli vielä elossa mutta jo henkisesti ulottumattomissa.
Kun Kaiharilta kyseltiin menestymisen salaisuutta, hän arveli olleensa aina yrittävä, positiivinen ja uskalias. Kotona oli aina ollut sentään leipää ja silakkaa hengen ja vauhdin pitimiksi, vaikka sahatyöläisisän palkalla ei paljon muuta saanutkaan. Mutta reipas poikanen myi Kansan Lehteä kadunkulmissa ja tienasi rottajahdissakin jonkun pennin ja tarttui myöhemminkin aina tilaisuuteen.
|||
Etusivun kuva:
Pentti Papinahon Vesieste, 1966. Tuntemattomat henkilöt lahjoittivat 50 000 markkaa patsaan kustannuksiin. Myöhemmin paljastui, että kauppaneuvos Kalle Kaihari ja presidentti Urho Kekkonen olivat lahjoittajat. (Kuva: Cai Melakoski)