Tuntematon, vaiettu maolaisuus

PIRKKO SEPPI
Jari Tervo vitsaili äskettäin että natsiksi, kommunistiksi ja moneksi muuksi hihhuliksi häntä on tituleerattu ja virnisti lopuksi, että maolaiseksi ei sentään kukaan ole tainnut kehua.

Mitä? Miksi muka vitsi?  Siksi ettei kellään, ei ainakaan nuoremman polven suomalaisilla ole mitään käsitystä siitä, mitä maolaisuus oikeasti on tai oli. Tietämättömän mieleen sana ilmeisesti tuo hataran mielikuvan sinihaalarisesta ihmismassasta, joka heiluttaa Pientä Punaista Kirjaa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla.

Ennakkoluulot ovat niin syvällä, että jos johonkin lehteen menee ehdottelemaan, tehtäisiinkö asiajuttu maolaisuudesta Suomessa ja Euroopassa, niin ehdotus tyssätään siinä silmänräpäyksessä – ikään kuin se voisi saastuttaa koko lehden. Mistä näin syvä pelko kumpuaa? Miksei edes normaalia uteliaisuutta sovi herättää ja tyydyttää? Eikö älykkäitä lukijoita kiinnostaisi tietää, miksi aika moni nuori suomalainen kultaisilla kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla kiinnostui maolaisuudesta, liittyi Suomi-Kiina-seuraan ja teki ystävyysseuran kanssa legendaarisen junamatkan Siperian halki Pekingiin. Joukko koostui ihan täyspäisistä suomalaisista. Useimmat olivat intellektuelleja, hyvin toimeentulevia, kunnioitettuja kansalaisia: oli opiskelijaa, lääkäriä, insinööriä ja opettajaa, ja mausteeksi oli saatu haalittua jokunen asiaankuuluva työmieskin.

Eikö ihmisiä kaikista peloista ja ennakkoluuloista huolimatta kiinnostaisi edes tietää, mikä sai tämän joukon ostamaan ja lukemaan Pientä punaista kirjaa ja vierailemaan usein Kiinan suurlähetystössä propaganda-filmejä katsomassa.

Itse aatteeseen tutustuttuani aivopeseydyin täysin ja olen yhä totaali maolainen.  Osaan kertoa myös miksi, ja samat syyt ja motiivit oli varmaan monella muullakin. Aate ei ole Suomessa ollut aikaisemminkaan aivan vieras. Jo 50-luvulla muun muassa Pentti Haanpää vieraili Sylvi Kekkosen seurueen mukana Kiinassa ja viehättyi systeemistä. Haanpää arveli, että sen soveltaminen voisi tuoda järkeä suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Mikä tässä ”totalitarismissa” niin koukutti ja koukuttaa?

Ei väkivallalle

Aivan ensiksi on tehtävä selväksi, että normaali ihminen kavahtaa väkivallan ajatusta ja ihannointia. Mielikuva johonkin liikkeeseen liittyvästä väkivallasta herättää tervettä torjuntaa. Siitä huolimatta joka ikiseen ismiin, oppiin ja uskontoon on liittynyt verisiä sotia ja kahnauksia – niin rauhantahtoaan kuin ne ohjelmissaan vakuuttaisivatkin.

Harvat  opit ja aatesuunnat vannovat suoraan tuhon ja hävityksen nimeen. Opit ja systeemit eivät ole väkivaltaisia, mutta ihmiset valitettavasti ovat. Isä-Jumalalle on tullut mittavirhe testosteronin anniskelussa tämän lajin uroksille, ja näistä on tullut sikäli viallisia, etteivät ne kykene hillitsemään aggressioitaan ja selvittelemään erimielisyyksiään neuvotellen. Siispä väkivallasta en halua tässä tämän enempää puhua. Kiinan vallankumouksissa ja muutoksissa on ollut väkivaltaa siinä kuin kaikissa muissakin tämän lajin liikehtimisissä ja muutospaineissa.

Periaatteenaan maolaisuus kuitenkin vakuuttaa ja toitottaa rauhaa siinä kuin kaikki muutkin varteenotettavat opit. Pienessä punaisessa kirjassa selvästi seisoo, että vastustajaa ei pidä tappaa, vaan hänelle pitää levollisesti ja kauniisti puhua järkeä, niin että hän kääntyy puolellesi. Siis jos joku haluaa torjua maolaisuuden vetoamalla väkivaltaisuuteen, en ota kuuleviin korviini.

Mikä koukuttaa?

Kulttuurivallankumous oli se juttu – mielestäni upein radikaali yhteiskunnallisen muutoksen yritys mitä ikinä on tehty. Suomi-Kiina-seuraan liittyessäni termi ei ollut vielä aivan kirkkaasti selvinnyt. Kiinankävijä-konkari Niirasen Matti, joka opiskeli kansainvälistä politiikkaa ja oli hommissa Rauhantutkimuslaitoksella, valaisi asian selvästi:
– Kulttuurivallankumouksen tarkoitus on estää eliitin syntyminen sosialismiin siirryttyä. Nimittäin systeemin kuin systeemin on taipumus tuottaa eriarvoisuutta ja luokkajakoa, ellei asiaan kiinnitetä jatkuvasti huomiota.

Oma Kiinan reissuni sattui juuri parhaisiin kulttuurivallankumouksen vuosiin, ja systeemi oli tosiaan kihelmöivän koukuttava. Itse olin juuri saanut siivousfirmasta potkut jätettyäni asiakaskohteessa johtajien huoneiden paperikorit tyhjentämättä – luulin näet konttorin väen olevan lomalla. Kun asiasta huomautettiin, kehtasin jopa selitellä ja jättää  veikeän Siivooja-Lyylin anteeksipyynnön pomojen pöydälle. Nämä informoivat siivousfirmaa, ja lähtöhän siinä tuli saman tien. Oi, miten mielelläni olisinkaan toivottanut niin siivottavan kuin siivousfirmankin pomot kaaderikoulutukseen.

Kaaderikoulutus taisi olla lännessä se kaikkein puhuttavin ja kauhistuttavin menetelmä, jolla tasa-arvon toteuttamiseen pyrittiin. Lännessä hirviteltiin kuinka Kiinassa korkeasti oppineet asiantuntijat ja virkamiehet, suuret taiteilijat ja muut ansioituneet kansalaiset äkkiä nöyryyttävästi tempaistiin sontakuskeiksi ja peltotöihin. Ja elämä oli pilalla kaikilla niillä, jotka eivät onnistuneet pakenemaan Amerikoihin ja kirjoittamaan siellä menestyskirjaa tuskastaan.

Kiinassa 1975

Kiinassa ryhmämme oppaana oli ihana, hurmaava Toveri-Tu, joka oli toiminut parikymmentä vuotta Helsingissä lähetystösihteerinä ja puhui täydellistä  suomen kieltä. Hän ihmetteli kuinka vääristynyt käsitys lännessä on kaaderikoulutuksesta. Hän itse kertoi kyllästyneensä länsimaiseen elämänmenoon ja nautti nyt täysillä elosta kotimaassaan. Siitä huolimatta, että palattuaan hänet oli ensimmäiseksi pantu kaaderikouluun sikatilalle oppimaan talonpojilta.

– Miksi lännessä on kaaderikoulutuksesta sellainen käsitys, että se olisi jonkinlainen rangaistus, nolaus tai häpäisy, Toveri-Tu ihmetteli meille.

Toveri-Tu kertoi, että itse asiassa virkamiehet usein pyrkivät oma-aloitteisesti kaaderikoulutukseen. Hän oli itsekin  äskettäin taas hakeutunut muutamaksi viikoksi töihin maatilalle. Katko istuma- ja paperityöhön oli välillä tarpeen. Samoin hermolepo poissa kiireisestä turismitoimistosta  ja kummallisia kysymyksiä esittävien matkailijoiden ulottuvilta. Viljasäkkejä nostellessa kunto nousi kohisten, uni oli syvää ja ruokahalunkin sai tyydyttää lihomista pelkäämättä. Myös näkemys tavallisten työtätekevien ihmisten arjesta syveni.

– Kaaderikoulut ovat myös sitä varten, että virkamiesten ja johtajien yhteys tavalliseen kansaan säilyy. Kaaderit menevät oppimaan talonpojilta ja työläisiltä miten parhaiten palvella kansaa. Kansaa ei voi palvella, jos ei tiedä ja tunne sen ongelmia.  Keskustelut ja työ yhdessä antavat realistisen kuvan ongelmista ja tarpeista, Toveri-Tu valisti.

 Sipilä paskakuskiksi – jee!

Nyt tuntuisi kerrassaan houkuttelevalta ajatella, että Juha Sipilä  kiireesti passitettaisiin kaaderikoulutukseen vaikkapa lentoasemalle aulaa moppaamaan. Oikein nautiskellen kuvittelen, kuinka suuret kansanmassat kerääntyisivät ympärille ilkkumaan Juhan vedellessä mamun opastuksella mopilla  kahdeksikkoa lentokentän aulassa.

Oho! Näinkö vääristynyt läntinen ajattelutapa edelleen jyllää päässäni. Tämä mielikuvahan jo osoittaa kuinka sairas meidän asenteemme on. Raskas, yksinkertainen, mutta välttämätön ja tarpeellinen työ on muka häpeä, nolaus ja rangaistus.

Tästä ei ollut kysymys kiinalaisessa kaaderikoulutuksessa. Siis sittenpä kun Sipilän Juha on pestattu aulaa moppaamaan, meidänkin pitäisi ystävällisesti ja rakentavasti ajatella, että nyt hän varmastikin ymmärtää ja oppii työtovereiltaan, mitä ihminen voi ja jaksaa tehdä, kuinka pitkä työpäivä on siedettävä ja milloin taukoja tarvitaan.

Ihmiset ympärillä eivät pilkkaisi  vaan kannustaisivat ja peukuttaisivat. Kun Juha sitten muutaman kuukauden kuluttua palaisi pääministerin pallille, hän olisi huomattavasti viisaampi ja parempi pääministeri. Saatuaan opetusta köyhältä kansalta hän tietäisi sen toiveet ja tarpeet. (Niin syviä ovat meidän ennakkoluulomme ja asennevammamme että tarina välttämättä kuulostaa vitsiltä ja rienaukselta. Miettikääpä sitä.)

Moni asia kulttuurivallankumouksessa palveli  samaa tarkoitusta: hallitsijoiden ja päättäjien on oltava yhtä hallittaviensa kanssa ja tunnettava sen olot. Ihmisiä ei pidä eriyttää toisiaan vierastaviksi luokiksi.

Tuohon aikaan Kiinassa jokaisen yliopistoon pyrkijän pääsyvaatimuksena oli muun muassa kolmen vuoden työkokemus teollisuudessa tai maataloudessa. Myös jo pidempään työtä tehneitä vanhempia ihmisiä, joilla oli edellytykset ja halua kouluttautua, kannustettiin opiskelemaan. Monilla kouluilla ja oppilaitoksilla oli oma maatila ja paja, joissa koululaiset jo pienestä pitäen teoreettisen opiskelun ohessa totutettiin ruumiillisen työhön.

Vieraillessamme maatiloilla meille myytiin upeita värikkäitä piirroksia, joita työläiset  ja talonpojat olivat piirtäneet. Teoksista henki optimismi. Vapaat kanat kaakattivat tarhassaan ja hymyilevä hoitaja viskeli jyviä nokittavaksi. Siivooja lauleli moppia vääntäessään, ja piippua polttelevan, sahaa teroittavan vaarin polvella oli fysiikan oppikirja. Eli jokainen ihminen kuvattiin monitaitoisena, osaavana, tekevänä ja ymmärtävänä otuksena – jollainen hän mahdollisuuden saatuaan oikeasti oli.

Epäluuloisena ja skeptisenä lännen ihmisenä sentään ihmettelin, missä on se taide, joka näyttää totuuden. Eikö taiteen tehtävä ole paljastaa, että ihminen on sittenkin aina omahyväinen, itsekäs, kyyninen ja valehteleva. Eikö taiteen keinoin pitäisi näyttää kuinka ihmisten kaikkien hyvienkin eleitten takana on aina oman edun tavoittelu.

Toveri-Tu  selitti kärsivällisesti, että sellaista taidetta ei heillä Kiinassa ole:
– Vallankumoustaiteen tehtävänä on luoda ihanteellisia vallankumouksellisia sankareita ja esikuvia ja näin tukea ja edistää vallankumousta.

– Ai niinkö, nikottelin hetken. Mutta mikäpäs siinä, miksei hyvää ja oikeaa saisi kannustaa ja korostaa. Ostin nipun valoisaa, värikästä, naivistista, optimistista talonpoikaistaidetta ja tapetoin kotona olohuoneeni seinät niillä. Itse asiassa ne olivat pitkään hyvän mielen ja optimismin lähde siinä ympäröidessään suuren puhemies Maon kuvaa, jonka hankkimisessa tamperelaisella julistekaupalla oli ollut aika homma.

Palvellaan kansaa

Kiinassa kansalaisen suurin onni ja tavoite oli palvella hyvin kansaa tekemällä lujasti tarpeellista työtä. Palkinnoksi kovastakaan työstä ei voinut vetää kovin kummoista elintasokaulaa muihin, mutta työ ja tulokset sinänsä palkitsivat.

Väistämättä tuli mieleen millaisista ansiosta ja miten lännessä kansalainen palkitaan: tarpeettomasta ”työstä” turhalla  kamalla – niin yltäkylläisesti ettei palkittu edes keksi kaikelle ympärille kertyvälle kamalle mitään järjellistä käyttöä. Meillä parhaiksi kansan palvelijoiksi rankataan kaukaloissa kavereita mätkivät atleetit ja ilmaa saastuttavilla peltipurkeilla ympyrää kiertävät jannut sekä puolialastomina lavoilla kirkuvat ja hihhuloivat artistit. Vahingollinen ja absurdi ”työ” palkitaan tolkuttomalla rahamäärällä ja bonuksena tyhmien kateus ja ihailu.

Kiinan keisari Pu

Kaikki varmaan muistavat kirjana ja elokuvana laajasti levitetyn tarinan Kiinan viimeisestä keisarista. Vasemmistolaiset Kiina-fanit ihastelivat, kuinka tyyppi pelastettiin tolkuttoman absurdista nukkevirasta ja hukuttavasta ylellisyydestä normaalin elämään ja järjellisiin hommiin. Oikeistolaiset eriarvoista yhteiskuntaa kannattavat taas kauhistelivat miten ihmiseltä riistettiin hänen peritty arvoasemansa ja vedettiin mies lokaan ja kurjuuteen.

En tarkasti tarinaa muista enkä sen todenperäisyydestä tiedä, mutta olennaista olikin sen herättämät  asenteet. Siis joko säälittiin Pu raukkaa joka suunnattomasta ylellisyydestä oli kiskottu tavallisten ihmisten maailmaan ja poloinen pantu räätälin oppiin. Siinä nyt nöyrä pieni mies istuskeli ompelukoneen ääressä ja saumasi sinisiä toppatakkeja. Häpäisty, korkea-arvoinen ylimys itkeskeli yksin nolattuna. Kiinalaiset tosin väittivät että hän oli täysin tyytyväinen ja onnellinen saatuaan turvallisen elämän ja uudelleen koulutuksen järjelliseen toimeen.

Syvästi yhdyn kiinalaisten näkemykseen. Miten niin Pu olisi nöyryytetty ja alistettu. Päinvastoin etuoikeutettu tultuaan pelastetuksi omituisesta tyhjäntoimittajan nukkevirasta. Itse hän vakuutteli tyytyväisyyttään – pakotettuna moni lännessä arveli.

Miten niin räätälin virka olisi muka karu kohtalo ja rangaistus?  Isäni oli vaatturi eikä ollenkaan onneton. Vaatturin työ on kevyttä, luovaa oikeaa filosofin hommaa, jossa ajatukset saavat vapaasti lentää neulan suihkiessa kankaan läpi. Seuraa ja kontakteja on sopivasti kun muutama asiakas käy päivittäin puvun koitoksessa ja heidän kanssaan voi  jutella viisaita. Miten hyödyllisen työn osoittaminen ihmiselle voisi olla  häpäisy. Uskon että Kiinan keisari Pu oli aidosti onnellinen kun hänet pelastettiin tolkuttomasta keisarin virastaan. Samoin kuin monet muut kulttuurivallankumouksen aikana uudelleenkoulutukseen päässeet, esimerkiksi Shanghain satamahuorat joista koulutettiin ompelijoita ja hoitajia.

Kulttuurivallankumous tänään

Mitä tekemistä Kiinan muinoisella kulttuurivallankumouksella on tämän päivän Sipilän Suomen kanssa? Onko ihan outoa ja pimeää vedellä noita aikoja ja ajatuksia esille? Itse asiassa sen ajan utopiat, ideat ja aikeet eivät ole ollenkaan niin vieraita ja kaukaisia kuin äkkiä luulisi. Jonkinlainen pieni askel kulttuurivallankumouksen suuntaan olisi perustulon toteuttaminen. Se toisi turvallisuutta ja väljyyttä ihmisten elämään ja soisi monille mahdollisuuden joustavasti kokeilla eri ammatteja. Ihmiset voisivat opiskella eri ikäkausina ja elämänvaiheissa, tehdä välillä pätkätöitä, välillä pitkää päivää – miten milloinkin sopisi. Pikkuhiljaa yhteiskuntaluokat ovelasti sekoittuisivat, kun kaikki olisivat välillä hanttihommissa tienaamassa, välillä yliopistossa opiskelemassa, ja  joskus asiantuntijatehtävistä hypättäisiin vapaalle toteuttamaan kunkin taiteellisia ambitioita.

Kuulostaako kaukaa haetulta ajatukselta että perustulo ajaisi kulttuurivallankumouksen asiaa. Mutta näin on: se väistämättä murtaisi pysyviä ammatti-identiteettejä ja rooleja. Ammatista toiseen sukeltelevat ja uudelleen kouluttautuvat ihmiset eivät enää mieltäisi kuuluvansa selkeästi johon luokkaan.

Ei olisi talonpoikia, työläisiä, oppineita ja hallitsijoita, vaan roolista toiseen keikkuvia kansalaisia, joille yhdessä luotu yhteisön hyvä ja menestys takaisi turvan.

Eero Paloheimo

Haastattelin toissa vuonna vihreiden entistä kansanedustajaa, tekniikan tohtori Eero Paloheimoa. Kiinnostukseni herätti televisodokumentti, jossa esiteltiin Paloheimon rakennusprojekteja Kiinassa, kuten suurta puutalokaupunki-suunnitelmaa.

Muistelin myös hänen loistavaa ideaansa ”seepra-taloudesta”, jossa yhteiskunta ja tuotanto olisi jakautunut  välttämättömyyden valtakuntaan ja vapauden valtakuntaan. Paloheimo laskesk eli, että kehittyneen teknologian ansiosta kaikki välttämätön tuotanto voitaisiin saada aikaan neljän tunnin työpäivillä. Tämä tuotanto pitäisi suunnitella keskitetysti ja hallitusti. Tuotantolaitokset sijoitettaisiin omille suljetuille alueilleen erilleen asutuksesta. Lyhyen työpäivän jälkeen kansalaisille koittaisi vapauden valtakunta, ja he voisivat kauniissa  puutarhakaupungeissaan nauttia elämästään, syventyä luovaan toimintaan ja sopuisaan yhteisöelämään, ja  etevimmät voisivat rauhassa kehitellä uusia innovaatioitakin.

Ahaa-elämys tuikkasi mieleeni. Siinähän selvästi on toinen maolainen, arvelin haastattelua pyytäessäni. Totuus osoittautui kuvitelmia karummaksi. Tiedusteltuani asiaa varovasti Paloheimolta hän pelästyi pahasti ja huudahti oitis:
– Mitä minäkö kommunisti – pois se minusta.
– En missään nimessä. Sinutko on aivopesty Kiinassa noin perusteellisesti. Ymmärtäähän sen. Nuori vastaanottavainen tyttö Kiinassa. Taitavat propagandistit tietysti syöttivät soopaa korvat täyteen. Luojan kiitos, nykyään ei Kiinassakaan ole enää yhtään kommunistia. Muuten sen kehitys ei olisi ollut mahdollista.

Vastaväitteistään huolimatta Paloheimo mielestäni viljeli selvästi kommunistisia ajatuksia, joten uskalsin vielä inttää.
– Mutta kannatathan sinä sitä, että yhteiskunta ainakin välttämättömän tuotannon  osalta olisi tehokas ja tarkkaan kokonaisvaltaisesti suunniteltu. Eikös se juuri ole sitä kommunismia, suunnitelmataloutta.

– Pois se minusta. Ja tosiaan Kiina ainakin on tänään maailman kapitalistisin valtio, jossa tuloerot ovat päätähuimaavat. Rikkaat kylpevät kultaisissa ammeissa ja köyhillä  ei ole mitään. Vapaa kilpailu on stimuloinut ihmiset luoviksi, ja näin talous on kehittynyt huimaa vauhtia. Arvot on amerikkalaisiakin kovempia. Kun kysyin kiinalaisilta naisilta, millaisista miehistä he pitävät, mitkä on tärkeitä ominaisuuksia, niin tytöt epäröimättä ilmoittivat, että ennen kaikkea miehen pitää olla hyvin rikas. Vähän toppuuttelin ja sanoin, että eikö se merkitse mitään, että mies on älykäs ja fiksu. Naiset tokaisivat ihmeissään, että onhan mies silloin tietysti myös rikas.

Se nykypäivän Kiinasta. Kansakunta  on innovoiva ja liukas käänteissään. Yllättäviä ja nopeita suunnanmuutoksia voi odottaa. Toivottavasti kohta taas tasa-arvoisempaan suuntaan.

Kirjoittaja on akaalainen toimittaja

III

Artikkelin kuvat ovat peräisin Flickr-kuvanjakopalvelusta, jossa ne on merkitty vapaasti käytettäviksi Creative Commons -lisenssillä.  Kuvat ovat jakaneet Buster & Bobby (aloituskuva), Dave Barber (Pieni punainen kirja), Mark (julistekuva) ja  Kurt Groetsch (kirjan sivun kuva)

Artikkelin näkemykset ovat kirjoittajan omia ja kuvaavat hänen kokemuksiaan. Näkemykset eivät ole lehden eivätkä Pirkanmaan vasemmistoliiton näkemyksiä.