ANNA KONTULA
Viime päivinä Suomessa on puhuttu paljon miesten alisteisesta asemasta parisuhteessa ja kiistelty, onko sellaista vai ei. Keskustelun kirvoitti Väestöliiton Heli Vaaranen kirjoituksellaan (HS 13.1.), jossa hän kantoi huolta ”miehiä väheksyvästä asenneilmastosta liitoissa”.
En usko, että jokin yleisesti parisuhteita riivaava ”asenneilmasto” olisi olemassa, tai että sellaisesta edes voisi tehdä uskottavia havaintoja Väestöliiton asiakaskunnan perusteella. Toisaalta Vaarasen kirjoitus selvästi heijastaa joidenkin ihmisten kokemusta. Olen nähnyt useammankin tekstin, jossa epätyydyttävässä parisuhteessa elävä tai elänyt mies komppaa Vaarasen ajatusta. Puhutaan naisista, joille mikään ei riitä. Välinpitämättömistä tai nalkuttavista naisista. Naisista, jotka eivät arvosta.
Minä en ole parisuhdeneuvoja, vaan työelämään erikoistunut tutkija ja poliitikko. En tiedä, mikä saa ihmiset suhteissaan vähättelemään, tai sietämään vähättelyä. Mutta kun Suomessa puhutaan arvottomuudesta, on aina paikallaan pohtia myös työtä, työnjakoa ja valtaa.
Suomessa arvo ansaitaan perinteisesti tekemällä työtä. Tämä pätee tietysti ansiotyöhön, mutta myös suomalainen parisuhdekäsitys on perinteisesti ollut työkeskeisempi kuin lempeämmillä leveysasteilla. Lisäksi kotityöt ovat suosituin riidan aihe parisuhteissa. Monet Vaarasen tekstiä kommentoineet miehetkin kirjoittavat paljon työstä.
Mistä siis on kyse? Vanhat työhön liittyvät oletukset ja arvotukset antavat yhden selityksen. Suomessa arvostetaan ahkeruutta. Asiaa mutkistaa, että kaikki työ ei ole yhtä arvokasta, vaan autonomista työtä kunnioitetaan johdettua työtä enemmän, ansiotyötä enemmän kuin kotityötä ja miestapaista työtä enemmän kuin naistapaista.
Jos pariskunta haluaa jakaa nakit tasan, se vaatii nyky-yhteiskunnassa paljon säätämistä. Arvottomuuden ja vähättelyn taustalla saattaa olla, että tämä prosessi on mennyt jotenkin pieleen.
Maatalousyhteiskunnan peruja meillä on edelleen kansainvälisesti vertaillen tiukka jako naisten ja miesten töihin. Se näkyy virallisten työmarkkinoiden jakaantumisena miesten ja naisten aloihin lisäksi siinä, miten edelleen enemmän tai vähemmän tiedostamatta sukupuolitamme kotitöitä. Kun paitaan jämähtää ikävä tahra, moniko kyselee pesuvinkkejä isoisältään? Entä moniko pyytää äitinsä avuksi talvirenkaiden vaihtoon?
Miesten ja naisten työnjako toimi maatalousyhteiskunnassa kohtuullisen hyvin, jokainen tiesi hommansa ja sai arvostusta sen taitamisesta. Jälkimodernissa kaupungissa perinteiset naisten työt ovat kuitenkin vähentyneet ja perinteiset miesten työt ovat kadonneet lähes kokonaan. Kun uudet tehtävät ovat sitten syntyneet voittopuolisesti naisten alueelle (liittyen lähinnä lasten hoivaan), epätasapaino kasvaa entisestään. Mitä ”miesten töitä” voi kerrostalossa asuva perheenisä tehdä? Vaihtaa palaneen lampun, neuvotella maksu-tv –sopimuksen ja raapia auton ikkunat pakkasaamuina, ei juuri muuta.
Perinteisen maatalousyhteiskunnan työnjaon siirtäminen kaupunkiin sellaisenaan johtaa siis kotitöiden kasautumiseen naisille. Ja kun Suomessa sosiaalinen arvostus hankitaan työllä, tämä asetelma johtaa ilman muuta miehisen arvottomuuden kokemukseen.
Monet perheet ovat ratkaisseet ongelman korvaamalla isän vähentyneen kotityön ansiotyöllä. Erityisesti pienten lasten perheissä tekevät isät todella pitkää päivää. Näin kokonaistyötaakka tasaantuu, mutta seurauksena on muita ongelmia. Ensinnäkin palkattoman kotityön kasautuminen naisille haittaa heidän tulo- ja urakehitystään. Toiseksi, poissaolo kotoa tekee isästä helposti kakkosvanhemman, jolla ei ole yhtäläistä mahdollisuutta viettää aikaa lastensa kanssa kuin äidillä.
Koska enempi ansiotyöaika tarkoittaa vähemmän perheaikaa, osa perheistä yrittää mieluummin tasata kotitöitä. Silloin miehen on tehtävä perinteisesti naisten alueelle miellettyjä tehtäviä. Jos mies pitää naisten töitä vähempiarvoisina (niin kuin palkkatasoista päätellen Suomessa edelleen ajatellaan), voi niihin tarttuminen olla hankalaa. Suurempi ongelma lienee kuitenkin se, että puolison hyväksyminen omalle tontille tasaveroisena työtoverina ei tahdo kaikilta naisilta onnistua.
Ne harvat kerrat, kun itse olen törmännyt miehiin kohdistuvaan väheksyntään tuttavapiirissäni, on asetelma ollut juuri tämä. Nainen johtaa kotitaloutta rautaisella ammattitaidolla, määrää ja tietää. Miehen ja lasten roolina on totella. Heillä on omat tehtävänsä, mutta ei kokonaisvastuuta tai sananvaltaa siihen, miten työt tulisi hoitaa tai mikä siisteyden taso esimerkiksi on juuri tässä perheessä riittävä.
Koska itsenäinen työ on arvostetumpaa kuin johdettu työ, tasa-arvoiseen asetelmaan ei riitä, että työtä tehdään yhtä paljon. Niin kauan kuin parisuhteessa uusinnetaan asetelmaa, jossa nainen on sukupuolensa perusteella kotitöiden ylivertainen asiantuntija, ei valtasuhde purkaannu.
Todettakoon, että millään edellä sanotusta ei välttämättä ole parisuhdeonnen kanssa mitään tekemistä. Olen tavannut tyytyväisiä pareja, joissa toinen touhuaa koko ajan ja toinen katsoo sohvalla telkkaria. Olen tavannut myös sellaisia pareja, joissa toinen käy työssä ja toinen hoitaa kodin, ja molemmista se on fine.
Sellaista parisuhdetta en kuitenkaan ole vielä nähnyt, jossa osapuolet voivat hyvin, vaikka yhteinen käsitys työnjaosta puuttuu.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja.
