Työttömyys, toimeliaisuus ja toimeentulo

Tasavertaiset säännöt ja toimintatavat ovat hyvinvoinnin yhteisenä turvana kaikille.

 

TARMO HIETAMAA
Työttömyydessä on kyse toimeentulosta, ei toimettomuudesta. Työtön ei ole toimeton, sillä hänen edellytetään hakevan töitä, mikä varsinkin nykyhetkessä voi käydä jo työstä. Ulkoiset edellytykset eivät kuitenkaan ole ainoana pontimena hakea työtä, vaan yleisesti ottaen kukin meistä tahtoo tuntea olevansa hyödyllinen, ja työ sekä siitä saatu korvaus ovat selkeä, perinteinen osoitus siitä, että on hyödyllinen, tarvittu ja jopa arvostettu. Työtön, joka elää vähimmäistyöttömyyskorvauksella, ei hevin tunne olevansa hyödyllinen riippumatta siitä, miten toimelias on paitsi itseään hyödyttävässä sekä yhteiskunnan edellyttämässä työnhaussa. Vähimmäistyöttömyyskorvauksella ei myöskään ole vapaa tekemään päätöksiä samalla tapaa kuin vakaammilla, kestävämmillä tuloilla elävät. Epävarma ja vähäinen toimeentulo synnyttää epäluottamusta siihen, miten työtön kokee häneen uskottavan. Työttömyyskorvauksen tulisi kuitenkin olla nimenomaan korvaus siitä, että joutuu olemaan työttömänä, eikä pakote, joka hankaloittaa elämää, myös itse työnhakua.

Nykyaikaisilla työmarkkinoilla voi jäädä työttömäksi vaikkapa toimittuaan vuosia niin san pakko- eli näennäisyrittäjänä, jolloin henkilökohtaiset ansiot ovat saattaneet jäädä alle köyhyysrajan, kun ei ole kyennyt työskentelemään asiallisilla ehdoilla, joko itse tai työehtosopimuksin neuvotelluilla. Tällöin työttömyyskorvaus yritystoiminnan lakattua on välittömästi tuon vähimmäismäärän, joka jää kansallisesta tulomediaanista määritellyn köyhyysrajan alle. Tämä ei voi olla työttömien enemmistön mitenkään tavoittelema tulomuoto, eli työttömäksi tuskin yleensä jäädään – tarkoituksellisesti – ajatellen lokoisaa vapautta. Ja tämä on joka tapauksessa kellä tahansa edessä, jos ei ole pystynyt työllistymään ansiosidonnaisen loppumiseen mennessä.

Lapset kasvattavat vähimmäismäärää jonkin verran, mutta tämä lisä ei varsinaisesti kannustimena toimi. Lapsia kannattaa kuitenkin hankkia aikanaan; tässäkään aiheessa ei pidä tehdä päätöksiä yksin taloustilanteen perusteella, vaikka tulojen vähyys ilman muuta vaikeuttaa elämää. Yhteiskunnan ja etenkin sen hyvinvoivimpien jäsenten tuleekin muistaa, että riittävä väestön kasvu ja onnellisiksi varttuneet kansalaiset ovat yhteiskunnan kehityksen ja yhteiskuntarauhan tae. Esimerkiksi yksi lapsi perhettä kohden merkitsee yksinkertaistaen, että tulevaisuuden vanhuksista on pitämässä huolta puolet heitä itseään pienempi väestönosa. Lapset joka tapauksessa aiheuttavat oman lisävaivansa työttömän vanhemman arjessa: lapset ovat kotona ainakin puolet työttömän arjesta, kun kokopäivähoitoon ei pääse. Lisäksi on asia erikseen, miten hyvin päivähoitoon ylipäänsä on varaa. Tämä ei kummaltakaan kannalta helpota työttömän keskittymistä työnhakuun vaan kuluttaa päinvastoin voimavaroja ja todennäköisesti pitkittää yhteiskunnankin resursseja rasittavaa työttömyyttä etenkin nykyisessä työtilanteessa.

Yhtenä vaihtoehtona työttömällä on omaehtoinen opiskelu työttömyyden aikana, mikä on tietyin rajoituksin sallittua aktiivista toimintaa. Ei silti ole yksioikoisen selvää, mikä lasketaan aktiiviseksi toiminnaksi. Tietynlaiset jatko-opinnot eivät ilmeisesti ole työnhakua edistävää aktiivisuutta, vaan tällaisia suorittaessaan pitää silti olla ”päätoiminen” työtön työnhakija. Tämä kaksoisrooli pitkittää paitsi opintojen edistymistä ja työllistymistä, myös samanaikaista työnhakua – johon taatusti turvautuu työtön, joka mielii nousta vähimmäistyöttömyysturvalta toimintavapautta suoville ansioille. Ja sitten kuviota mutkistavat ne lapset – joiden hoitoa ei yhteiskunnassa lasketa kovinkaan hyödylliseksi, tarpeelliseksi ja aktiiviseksi toiminnaksi ainakaan, kun katsotaan kotihoidontuen minimimäärää.

Jossain vaiheessa päästään siihen pisteeseen, että yhteiskunta vihdoin katsoo työttömyyden taakaksi itselleen. Vaikka työttömällä on edelleen sekä lyhyen että pitkän tähtäimen suunnitelmat työllistyä eikä työkyky ole heikentynyt, niin tilastoja on kaunistettava, niin sanotusta sakkomaksusta on päästävä. Työttömän uhkana on kuntouttava työtoiminta, joka esitetään hänelle helpottavana ratkaisuna, vaikka se palvelee mitä suurimmassa määrin vain hallinnon omia tarkoitusperiä. Lakiin on kirjattu kuntouttava työtoiminta nähdäkseni yhtenä niin sanotun aktivoinnin vaihtoehtona – mikäli työtön vain ei ole kykenevä työhön, jolloin hänen elämänhallintaansa pyritään palauttamaan valvotuissa tehtävissä tuolla vähimmäistyöttömyyskorvauksella ynnä yhdeksän euron päivittäisellä kulukorvauksella.

Töihin kykenevä ei kuitenkaan kuulu kuntouttavaan toimintaan vain siksi, että töitä ei ole. Tyhjästäkään töitä ei voi luoda, eikä ”aktivointiin” saa kuulua, että on alettava toimimaan yrittäjänä, tyhjän päältä yhtäkkiä pakotettuna ilman käsitystä toimeentulon varmuudesta. Työttömällä on – ainakin vielä – oikeutensa kieltäytyä tällaisista mahdollisista umpikujista, jotka verottaisivat entisestään hänen voimavarojaan hakeutua varmemmalle toimeentulolle. Ei silti tunnu olevan lainkaan taattua, pyritäänkö näissä merkeissä todella palvelemaan työtöntä, asukasta, joka tarvitsee tullakseen toimeen ja toteuttaakseen aikeitaan saada toimia tarpeellisena vertaisena muiden rinnalla, vai mennäänkö vain voimalla läpi siitä, mistä aita on hallinnollisesti matalin.

Viimeaikaisten tilastojen valossa avoimia työpaikkoja on noin kymmenesosa työttömien määrästä, tai jopa runsaasti vähemmän. Miksi siis työttömiä velvoitetaan toimeliaisuutta haittaaviin aktivointitoimiin, vähäisen toimeentulon menettämisen uhalla, nähtävästi entistäkin tiukemmin ehdoin, kun töitä ei ole? Miksi (suur)omistajia, jotka yhteiskunnan suomin ja luomin edellytyksin ovat omistuksensa kerryttäneet, ei vastaavasti velvoiteta uhraamaan omista tuloistaan joko verokertymin työttömyyden hoitamiseksi tai investoinnein työllisyyden lisäämiseksi? Jos vuositulot ovat esimerkiksi puolentoista miljoonaa euron luokkaa, tai selvästi vähemmänkin, eikö niissä ole – etenkin tässä niin kutsutussa kriisissä – muka nipistämisen varaa, olivat tulot kirjanpidolliselta muodoltaan sitten mitä hyvänsä? Miten pahasti vapaus käyttää rahaa palveluihin yhteiskuntaa elvyttävästi tuollaisilla tuloilla laskisi sellaiseen minimiin, jossa ei kuluteta lainkaan ylimääräistä, kuten käy muun muassa vähimmäistyöttömyysturvalla?

Ja jos töitä ei automatisaation, digitalisaation ja globalisaation myötä vain ole syntymässä entisessä täystyöllisyyden laajuudessa, mutta yhteiskunnan puitteissa syntyneestä tuottavuudesta riittää jaettavaksi osalle väestöstä huomattavia summia, on ongelma yksilön hyödyllisyydentarpeesta ja toimeentulon yhdenvertaisesta riittävyydestä kohdattava muutoin: palveluja vapaammin, töitä vähemmän ja tasaisemmin jaettuna. Kenenkään ei tulisi tehdä enempää kuin on tarpeen, jotta kaikki saisivat tehdä jotain ja tuntea olevansa hyödyllisiä, tarpeellisia osia yhteisössä. Näin lisääntyisi yleisesti myös aika, jota ei tarvitse suotta käyttää työhön tai siitä murehtimiseen. Vaihtoehtona on työttömyyden kasvattaman eriarvoisuuden ja ulkopuolisuuden tunne ja lopulta toimeentulon hankkiminen pakon edessä epäsuotuisin, yhteiskuntaa entisestään horjuttavin keinoin.

Nämä ongelmat ovat kuitenkin valtakunnallisia, ja ne on ratkaistava valtakunnan tasolla. Kuntatasolla, lähellä yksilöä, voidaan päättää se, mistä lähtökohdista asukkaan oma aktiivisuuden ja arvostuksen tarve nähdään. Hyvinvointi lisää hyvinvointia, pelkkä hallinnon sen itsensä vuoksi palveleminen luo epätietoisuutta, epäluottamusta ja epätoivoa. Toimeentulon ja siten perushyvinvoinnin loukkuja tuntevana tahdon vaikuttaa kestävämmän, yksilölähtöisemmän ja inhimillisemmän kehityksen puolesta, jotta yhteiskunnassa voi tuntea toimivansa yhdenvertaisena muiden kanssa.

 

Kirjoittaja on entinen vuokraduunari, entinen näennäisyrittäjä, työtön kieli- ja käännösalan asiantuntija (FM), jatko-opiskelija (väitöstutkimuksen aiheena työolot ja työn laatu), kolmen alle kouluikäisen lapsen isä, ja Akaan kuntavaaliehdokas numerolla 125 (vas.)

|||

Akaan vasemmiston kuntavaaliehdokkaat (Akaan vasemmiston verkkosivut)
Akaan Vasemmistoliitto (Facebookissa)

*

One Response to “Työttömyys, toimeliaisuus ja toimeentulo”

  1. Terhi

    ”Työttömyydessä on kyse toimeentulosta, ei toimettomuudesta.”
    Tähän lauseeseen kiteytyy koko aihe, mutta sen ymmärtää täysin ehkä vain toinen työtön. Uuninpankkopoika on tosin hyvin ymmärtänyt ja selittänyt (tätäkin) aihetta.

    Vastaa

Leave a Reply